Kiiltokuvaa ja pönöttämistä (Näyttely: Michael Jackson)

Michael Jackson: Tervetuloa maailmaani – Welcome to my World. TR1 (Väinö Linnan aukio, Tampere) 28.10. 2012 saakka.

Kuten oletinkin, TR1:n Michael Jackson -näyttely on kyseenalaistamaton, kritiikitön, perusosasista koottu faninäyttely. Joskaan en tiedä, onko näyttelyä varsinaisesti suunnattu faneille; olen nähnyt ainakin 80 % näyttelyn valokuvista omistamistani Jackson-kirjoista ja levynkansista jo ennen tätä näyttelyä (ja niin lienevät muutkin fanit nähneet). Omasta tiiviistä fanikaudestani on kuitenkin jo 10 vuotta, joten olisin kuvitellut näkeväni jotain yllättävääkin.

No, tämä on tätä, tiedättehän: näyttelyssä ei saa ottaa kuvia (etteivät nämä arvokkaat valokuvat leviä luvattomasti minnekään). Kuvasin sitten teille kotona hammasmukini, koska samanlainen Jackson-muki oli näyttelyssä oikein vitriinissä.

Valokuvat ovat tarkkaan valittuja, kliinisiä, photoshopattuja ja kauniita. Sellainen elämää suurempi idolius olisi kiinnostavampaa, jos siihen suhtauduttaisiin kriittisesti tai edes huumorilla. Vakavasti tämän voivat ottaa kai vain ne, joille Jackson on edelleen elämää suurempi idoli. Itse huomaan näin aikuisena olevani paljon kiinnostuneempi säröistä: pidän kuvasta, joka paljastaa, että laulajalla on pitkät jalkaterät ja kuvasta, jossa hänellä on silmälasit päässä. Hän on epätäydellinen ja siksi todellinen.

On tietenkin surullista, että ihminen joutuu elämään niin tiukassa kontrollissa itsensä ja julkisuuskuvansa kanssa. Kaiken taustalla on kuitenkin ihminen, vaikka kaikenlaiset hänestä hyötyneet koneistot ovat aika hyvin itse ihmisen onnistuneetkin peittämään. Olen monesti ollut näkevinäni Jacksonin musiikkivideoilla ja esiintymisessä huumoria ja itseironiaa. Miksei sitä voisi tuoda myös hänen uraansa esittelevään näyttelyyn?

Valokuvien ja krääsän lisäksi näyttelytilassa pyörii keikkataltiointi. Senkään toimivuus museotilassa ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta eihän se museon vika ole, että Jacksonilla oli tapana heruttaa aplodeja aplodien päälle lopettamalla jokaista biisiä kymmenen minuuttia. Livenä se ajaa ihmiset hurmokseen, videolta katseltuna se on aika puuduttavaa.

Keikkavideon eteen muodostui suorastaan ruuhkaa. Tämä on vetonaula: taiteilija itse, elävänä ja tanssivana, mestarillisena koneena. Jackson nimittäin oli loistava tanssija, loistava (vaikkakin usein suuruudenhulluudesta ja epäonnistumisen pelosta johtuen hieman kliininen ja ennalta-arvattava) lavaesiintyjä. Selvästi itseään aina parempaan ruoskiva, voimakas persoona.

Ja kuitenkin. Ihmiset istuvat ja tuijottavat keikkataltiointia liikkumatta. En pääse istumaan, penkit ovat täynnä, ja alan jamitella yleisön reunalla. Saan pari pitkää katsetta. Jatkan jamittelua. Kun kitaristi ilmestyy lavalle neonvaloilla päällystestyssä puvussa, metriset sarvet päässään ja kitara tulta syösten, nauran ääneen. Saan taas katseen. (Mutta tässähän tätä show-ironiaa nyt on!)

Museossa jopa musiikki muuttuu katseltavaksi kohteeksi. Jopa Jacksonin musiikki (jos kuuntelen sitä kotona, mitä harvoin mutta sentään joskus teen, tanssin ympäri asuntoa kuin riivattu – Jackson teki tanssimusiikkia!) Tiedän kyllä, että käyn museoissa niin usein, että käyttäydyn niissä muutenkin asiaankuulumattoman kotoisasti. Jamittelu on minulle helpompaa kuin esimerkiksi 12-vuotiaalle Jackson-fanille, joka ei ole käynyt museossa kuin ehkä kerran koulusta kun oli pakko.

No, näyttelyn kuva Jacksonista on se, mitä voi odottaakin. Tämän vuoksi epäviralliset elämäkerratkin ovat usein kiinnostavampia kuin kohteensa hyväksymät: ihmistä kiinnostaa ihminen, ei puleerattu valokuva, jossa voisi poseerata kuka tahansa.

Tervetuloa maailmaani on aika kammottava nimi näyttelylle, jonka maailma on näin viimeiseen asti julkisuuden kyllästämä ja epäaito. Kuulkaa, kyllä Michael Jacksonkin hikoili ja epäonnistui ja kompuroi niin kuin kaikki tanssijat tekevät toisinaan. Mutta ehkä tämä on totta, ehkä hänen maailmansa tosiaan typistyi tällaiseksi megajulkisuuden palvelemiseksi. Ikonien tarjoamiseksi nälkäiselle yleisölle.

Harmi, että fanikauteni osui VHS-videoiden aikaan; minulla ei ole katseltavaa kokoelmaa Jackson-dokumentteja tai musiikkivideoita kotona. Mutta toisaalta, kaikkihan on netissä yhden klikkauksen päässä. Ja levyhyllyssäni on edelleen Jacksonin levyjä sen verran, että voin tanssia asuntoa ympäri pääni pyörryksiin. Taidanpa.

Mainokset

2 responses to this post.

  1. Hei, en ole oikein ikinä ymmärtänyt Michael Jacksonin fanitusta (ainakaan enää 1990-luvun jälkeen). Meininkihän on yleensä se, että kun kaikki fanittavat, niin kaikki fanittavat.

    Vastaus

    • Totta. Itselläni fanitus liittyy hyvin selvästi ikään. Kaikkea sitä, mitä kuuntelin 15-vuotiaana, fanitin tulevat vuodet. Pisimpään Sir Elwoodin hiljaisia värejä (joihin tutustuin vuonna -94 ja joita fanitan edelleen).

      Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: