PIRKANMAAN 5. TRIENNAALI: Markku Arantila, Mikko Kallio, Arto Nurro, Tuukka Peltonen, Teemu Saukkonen. Galleria Saskiassa (Pirkankatu 6, Tampere) 12.8.2012 saakka.
–
Markku Arantilan akvarellit ovat kuin sivuja jättimäisestä satukirjasta. Tarina niissä tuntuukin etenevän (tai ainakin samoja tyyppejä jutussa pyörii teoksesta toiseen). Selkeärajainen tyyli miellyttää minua. Myös tekstin lisääminen kuviin miellyttää minua. Mutta olen neuroottisen armoton tekstin kanssa: ärsyttää, miten tyhjänpäiväisiä juttuja kuviin on kirjoitettu.
Ei toki kokonaan! Ei suinkaan kaikki! Oivaltaviakin juttuja kuvissa on. Mutta sitten on tällaista jauhamista, ”elikkä” sitä ja tätä, asioiden toistamista. Kuuluu tyylilajiin, huutelette siellä takarivissä. Kuuluu taiteilijan omaperäiseen ääneen. Kuuluu tähän merikarhujuttuun erityisesti, koska merikarhu jos kuka kertoo tarinaa näin laveasti! Olen valmis antamaan vähän periksi. Teksti ei ole tässä varmaan edes se ajateltu pääasia (koska kuvaa on enemmän). 
Olen nipottaja, hyvä on. Jatketaan.
Taiteiljakoosteen punaisena lankana näyttää olleen muistikirjamaisuus. Luonnosmaisuuden sietäminen. Sivuja on revitty kierrevihosta ja kehystetty leikkaamatta kierteiden reikiä pois. Ja ihan selvästi on myös kumitettu (huonosti) lyijykynäpiirrosta ja sitten vain päätetty, että tämä saa kelvata. Arantilan teksteissäkin on suttuja mukana.
Onko taiteesta tullut siis vähemmän pikkutarkkaa nykyään? Riittääkö meille, että saamme teoksen idean? Emmekö enää tarvitse täydellisyyten pyrkivää toteutusta?
Aikamme on kyllä tällaista hetken huumaa ja keskeneräisyyden sietoa muutenkin (juuri vuodatin Facebookiin jutun, jota kaduin ja poistin sen muutaman minuutin kuluttua). Virheiden kanssa on osattava elää, mutta missä menee raja laiskuuden ja virheiden sietämisen välillä? Tai perfektionismin ja neuroottisen irtipäästämättömyyden välillä?
Tällaisia mietin, kun katselin Arto Nurron Profiilit -piirrosta (sitä, jota on kumitettu, kriit. huom.). Miellyttävä lyijykynän jälki saa kuviot näyttämään kiiltäviksi hiotuilta puuosilta.
Tuukka Peltosen Culture on kummallinen triptyykki. Ihan kuin ilmianto: minä olen niin yksioikoinen ihminen, että vesiväreilläkin väritän suuria pintoja ja raitoja. Ja kuitenkin maalauksen tunnelma on surrealistinen (ei sellaisella lehmät lentää -tavalla vaan painostavalla Chirico-tavalla). Sitä ei tee mieli katsoa kauan, mutta tekee nimenomaan mieli kuristella sitä uudelleen. Ja taas.
Vasemmanpuoleisen osion hyönteismäiset muodot sen tekevät. Ja tuo levinnyt, pörröinen, pakoon juokseva ihminen. (Miksi muuten ajattelen, että ihmiset juoksevat kohti, kun he ovat siluetteja ja heidät olisi täysi vapaus tulkita miten päin tahansa?)
Teemu Saukkosen Kallo-sarjan kanssa olen vähän pulassa, koska kotonani on yksi pääkallomaalaus, jota tuijottelen joka päivä, ja sitten kalloja nähdessäni väkisin vertaan niitä tähän kotokalloon. Se on toki epäreilua, koska
a) näen kotonani olevan kallon monta kertaa päivässä.
b) olen ostanut ja täten aika painokkaasti valinnut kallon kotiini.
Mutta Saukkosen Summer-maalauksen jähmettyneet ihmiset ujuttutuvat näihin kalloihinkin, ja kallot alkavat näyttää jähmeiltä. Ikään kuin niiden saranat olisivat ruostuneet: kivuliailta.
Elisa Lientolan valtavat metalliveistokset ovat kukkia, ja kuitenkin ne näyttävät… ihmisen osilta. Tuossa on aivot, tuossa on turvonnut kämmen.
Nokkonen 