Etäisyys (Näyttely: Männikkö)

Kristiina Männikkö: Katse Suomen valokuvataiteen museossa (Kaapelitehdas, Helsinki) 4.9.2011 saakka.

–

Kristiina Männikkö on kuvannut itseään äitinsä vaatteissa ja äitiä tyttärensä ympäristöissä. Hän on tehnyt tämän ilmeisesti saavuttaakseen jonkinlaisen yhteyden (museon nettisivuilla lukee: ”Kun tytär ja äiti haluavat tutustua toisiinsa paremmin, vaatteiden vaihdostakin voi olla apua.”)

Ja siksi tuntuu niin pahalta, että missään kuvassa ei hymyillä. Ja mikä vielä julmempaa: äiti ja tytär eivät missään vaiheessa pääse edes samaan kuvaan. He seisovat kumpikin yksin omassa kuvassaan. Minkäänlaista kosketusta ei synny, ei edes etäistä vilahdusta, joka olisi yhteydessä toisen maailmaan.

Eivätkä nämä ihmiset näytä haluavankaan saavuttaa yhteyttä. He vain seisovat. Ei riitä, että pukeutuu toisen vaatteisiin, pitäisi myös tehdä jotain. (En tiedä, miksi vastustan tätä näin kovasti. Ehkä siksi, että äidin vaatteisiin pukeutumisen ei pitäisi olla niin kummallista. Eikö se ole ihan tavallista?)

Niin, siis: olisin toivonut, että tutustumisyritys olisi ollut enemmän teko. Nyt kuvat ovat aika turvallisia, koska ne suostuvat siihen, että kommunikointi on vaikeaa.

Ajatukset kuin perhosia (Näyttely: Jokisalo)

Ulla Jokisalo: Aikomuksia – Leikin varjolla Suomen valokuvataiteen museossa (Kaapelitehdas, Helsinki) 25.9.2011 saakka.

–

Pitkiä punaisia hiuksia, suuria saksia, varjoja, kiiltokuvia. Sana-assosiaatioita: takkuus. Perhosia (ajatukset ovat kuin perhosia), lankaa ja neuloja. Neuloja, kissoja, kaloja, lisää kissoja.

Ulla Jokisalon taiteesta ei tee mieli sanoa, että ne ovat valokuvia. Ne ovat kolmiulotteisia, kuvalliseen muotoon saatettuja ajatuksia ja tunteita. Vaikkei tietäisi taiteilijasta mitään, pian on selvää, että hän on nainen, jolla on elämänkokemusta. Jolla on ihmissuhteita kuin lankavyyhtejä, opetuksia ja neuvoja takaraivo täynnä.

Suomen valokuvataiteen museon näyttely on pitkin seiniä räjäytetty intiimi paljastus. Se kertoo kaiken, jos sitä jaksaa katsella.

Jostain syystä kiiltokuvien ja vanhojen satukirjakuvitusten maailma tuntuu vaikuttavan syvästi alitajuiseen. Maailma on tuttu ja lapselle turvallinen mutta yhtä aikaa täynnä ikuisesti jatkuvia rotkoja, joihin voi kiiltävällä juhlakengällään lipsahtaa.

Jokisalon teosten kohdalla joudun usein myöntämään, etten ymmärrä, mutta olen todella kiinnostunut. Ja sitten yhtäkkiä edessä on pitkä rivi assosioituja, surrealistisia sanakuvia, ja ymmärrän taas, aivan kaiken. Mutta ne teokset, joita en ymmärrä, sanovat lempeän huvittuneina: odotahan vain! Jotenkin minusta tuntuu, että tulen ymmärtämään vielä monenlaista, joskus myöhemmin, erilaisena ja eri-ikäisenä, eri paikassa.

Neulat ovat yksi teosten päähenkilöistä. Tai ei, ei niin voi sanoa; ne ovat monesta eri henkilöstä sinkoutuvia katseita ja sanoja. Ja yhtä aikaa: ne pitävät maailman koossa. Ja yhtä aikaa: ne ovat äiti, joka korjaa ja parsii, pakottaa tyttärensä opettelemaan oikean parsintatavan heti, kun neula pysyy kädessä.

Valokuvien ja käsityön yhdistelmä on mukavan konkreettista katsottavaa. Näen, miten vaikutelma on saatu syntymään. Ja saan yhtä aikaa yllättyä siitä, miltä lopputulos näyttää. Näyttely on viihtyisä, yllättävä ja avulias. Se avaa mielikuvituksesta aina uusia ovia ja sanoo: astu sisään, minä astun sinun jälkeesi.

–

Ja sitten pari ulkotaiteellista seikkaa.

Valokuvanäyttelyissä on usein tämä ongelma: kuvien päällä oleva lasi heijastaa näyttelytilan valot. Mutta kun menen lähemmäs katsomaan, että näkisin, oma varjoni peittää koko kuvan. Paikoin näitä teoksia on tosi vaikea katsoa (tunnustan, että jos yhdessä lasissa on sormenjälki, se on minun tökkäämäni, kun en oman pääni varjossa nähnyt, että lasi oli siinä). Pieniä asioita. Kuten se, että hämärässä näyttelytilassa pitää mennä erikseen lukemaan jokainen teosnimikyltti, koska teksti on liian pientä erottuakseen näin hämärässä (viime päivinä olen kuullut muistakin näyttelyistä nimikylttimoitteita).

Mutta mitäs minä valitan. Ainakin museolla on maailman suurimmat avaimenperät reppukaappiensa avaimissa! Estää hyvin turhan istuskelun, kun taskussa on käsivarrenmittainen muoviplakaatti.

Luonnon uteliaisuus (Näyttely: Laitakari & Unikuvia-projekti)

Heta Laitakari: Metsämuistio ja Unikuvia-projekti: Päivä yön jälkeen, Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere), 23.8.2011 saakka.

–

Heta Laitakarin Metsämuistio on maalatuista oksista ja lampuista muodostuva väri- ja valokooste (onpa ’kooste’ tosi huono sana). Mältinrannan studiotilan seiniä kiertävät siemenkodan muotoiset lamput, joiden kuviot kutsuvat lähemmäs. Ja siinä kohtaan ongelman: toivoin ja odotin, että lampuissa olisi jotain herkän hiottua, pitsimäisen täydellistä kuviota. Piirrokset ovat kuitenkin tyyliltään viimeistelemättömämpiä, nopeampia.

Oksiin maalatut väriraidat ovat kuin värikartta metsästä. Idea on mukava, toivon, että se kehittyy eteenpäin. Samankaltaiset teokset eivät tarjoa paljonkaan variaatiota teemasta. Haluan nähdä tästä tunnelmasta jotakin enemmän (vaikka metsä on toistoa, metsä on myös loputtomia muunnelmia teemasta).

Gallerian näyttelyn taustalla on Unikuvia-projekti (Aura Hakuri, Linda Granfors, Eeva Peura, Satu Rautiainen ja Pia Salo). Näyttely on kuin hylätty kylä: eläimillä ja puilla on hirveä kiire täyttämään tyhjää tilaa. Ne tunkeutuvat taloihin katsomaan, mitä niin kiinnostavaa niissä on, että ihmiset linnoittautuivat niiden sisään.

Ensimmäinen teos on koko näyttely pienoiskoossa. Pienoismallikylässä on puita, ihmishahmoja ja taloja, jotka tulevat vastaan maalauksissa ja installaatioissa halki näyttelyn. Korkokengät ovat täynnä multaa, tiskiharja on täynnä multaa. On hiuksia, vanhoja tapetteja ja kaikkea sellaista, mitä unohdetuista taloista voi löytää.

Minulle Eeva Peuran Terassi-maalaus toimi porttina koko näyttelyyn. Peurat kävelevät pihamaalla, terassilla on roskaa ja keltaisia lehtiä. Terassin kipsipatsaat näyttävät sulkeutuneen omaan, rapistuvaan kuoreensa, kun taas peurat tuijottavat suoraan minuun. Avaruusolion näköiset peurat – toinen laji, joka tutkii meidän jälkiämme (piittamatta siitä, mitä me yritimme tehdä tai olla; piitaten vain siitä, mitä itse saa irti).

Myös Pia Salon tarkentamattomat maalaukset sopivat kylään. Ne ovat muistoja ajasta, jolloin joku vielä asui täällä. Ohikiidossa ihmisen ympärille ilmaan pysähtyneet linnut ovat kuin aika itse.

Jokin tällaisessa rapistuvassa mummolamaailmassa viehättää. Sen katoaminen ikuisiksi ajoiksi tuntuu välttämättömältä, mutta yhtä välttämättömältä tuntuu kaivata sinne takaisin. Harva kai haluaisi asua tällaisessa kylässä (ja siksi ne kuolevatkin pois), mutta vierailla. Olisi oltava ihmisiä, jotka asuttaisivat mummoloita, jotta me voisimme käydä siellä kylässä (omituinen vaatimus).

Näyttely on paikka, jossa käydä kylässä. Kuvaston yleissuomalainen tuttuus kuitenkin teki sen, että näyttelyn kiertäminen yhteen kertaan riitti. Ihan kuin syksyinen kävely hylätyn talon pihassa: ensivaikutelma lupaa mitä tahansa, ja siihen mystiikkaan kannattaa tutkimuksensa jättää.

Magiaa! (Näyttely: 7 Boheemia)

Seitsemän Boheemia galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tampere) 18.8.2011 saakka.

–

Seitsemän Boheemia? Rongan näyttelyssä on neljän taiteilijan teoksia. Mutta matematiikasta viis, ei tätä kannattane tässä pohdiskella.

Seitsemän Boheemin näyttely on tunnelmaltaan sininen, vedenalainen ja maaginen. Taivas, kuinka rakastankaan Carita Bergin valokuvia (valokuvia? teosluettelossa lukee: ”pigmentti ja vaha kankaalle”; en tiedä, mitä se tarkoittaa)! Sarjamaisissa teoksissa lapsi saa sudenkorennon siivet ja liike puhkaisee tanssijan, kunnes tanssija suostuu uuteen liikkeeseen. Nautin kuvien jäykkyydestä, siitä yllätyksestä, että täydellinen kivettyminen voi olla alku paljon suuremmille asioille kuin näennäinen liike ja säntäily.

Katrin Havia (jonka näyttelystä kirjoitin viime kesänä, että ”Tekisi mieli kurkistaa jo seuraavan kulman taa, jonnekin vielä kesyttömämpään.”) ei anna tilaisuutta toistaa arviotani. Havian uudet kuvat vedenalaisista asioista ovat valoltaan lempeitä, mutta täynnä toisen maailman tuntematonta kauhistuttavuutta. En tarkoita, että kuvat olisivat pelottavia, tarkoitan, että ne ovat selvästi kuvia maailmasta, jota en tunne. Luulen, että suudelman antava merihevonen on söpöintä, mitä voi vastaan tulla, mutta samalla aavistan, että kussakin maailmassa on tummat pohjavirtauksensa, jotka vain tuossa maailmassa asuva voi tuntea.

Havian kuvien kanssa samaa maailmaa ovat Raija Pullisen taianomaiset karuselli- ja maailmanpyöräkuvat. Nyt ollaan maanpinnalla ja meille tutussa maailmassa, mutta silti: ainaisessa hauskuuttamisessa on myös jotain tuntematonta. Nautin myös kuvan Midsummer night 2 magrittemaisuudesta – maiseman päällä on maalaus maisemasta; rannaton meri saa rajat, kun sen maalaa.

Näyttelyn neljäs taiteilija on Ismo Jokiaho, jonka selkeistä, ihmisten sanattomaan viestintään keskittyvistä maalauksista pidän paljon (kävi muuten niin, että kävellessäni näyttelystä kotiin huomasin, että liikennemerkkien ukkelit alkoivat saada Jokiahon maalausten miesten persoonallisuuksia).  Ja sitten jotain aivan muuta: Vaeltaja on utuinen maalaus, josta erottuu yksi etäinen ihmishahmo. Ja vasta tämän nähdessäni tajuan, että päitään yhteen hakkaavien ukkojen sisällä on myös tällaista, oranssin utuista. (Tällaista määrittelemätöntä rauhaa on myös Jokiahon mustepiirroksissa, joita katselin maaliskuussa).

Näyttely on kokonaisuus ja sellaisena hyvä. Minulla on usein jotenkin ongelmia galleria Rongan tilojen kanssa (esim. käytävässä on vaikea katsella teoksia), mutta tämä näyttely istuu sinne kuin… hanska käteen!

(PS Pahoittelen kuvien tavallistakin suurempaa käyttökelvottomuutta. Sumo Paint, jolla kuvia yleensä leikkelen ja liimailen, ei toimi tänään, ja olen liian laiska etsimään jotakin toista netissä toimivaa kuvankäsittelyohjelmaa (vihjeitä otetaan vastaan).)

MKK, Frankfurt am Main

MMK Museum für Moderne Kunst, Frankfurt am Main.

—

Frankfurt am Mainin modernin taiteen museo MKK pakottaa arkkitehtuurillaan uteliaisuuteen. Museossa on älyttömästi portaita, pieniä, erimuotoisia huoneita, siltoja yli toisten kerrosten ja ikkunasyvennyksiä, joiden ainoa funktio on se, että niihin pitää kävellä sisään nähdäkseen, että ikkunasta näkyy kerrosta alempana olevia teoksia. Talo on ihana, vaikka välillä huippaakin.

Kesän näyttely on koottu museon kokoelmista. En nähnyt noita nettisivuilla koreilevia pingviinejä, mutta kaikkea muuta siellä kyllä oli. Muotikuvien ja muotinäytöskoreografian syleileminen taiteeksi oli minusta varsin tervetullutta. Ja se muotinäytös! Walter van Beirendonockin Paradise Pleasure Production on kirkkaanvärisiin kumi-ihoihin puettuja, tavallisia ihmisiä kömpelöine kävelytyyleineen. Hieno esitys!

Erityisen mahtava oli myös Douglas Gordonin Play Dead: Real Time -videoteos, jossa on oikeastaan vain norsu. Kamera kiertää norsua maantasalla. Norsu makaa ja tepastelee paikoillaan vitivalkoisessa, taidegalleriamaisessa huoneessa. Videon silkka koko on pyörryttävä. (Tämä on taas näitä teoksia, joiden eteen haluaisin istua, mutta koska museon lattialle istuminen jotenkin ahdistaa (erityisesti ulkomailla, kun pelkään museovahtien vieraskielistä sanaryöppyä), en istunut sen eteen. Toisena päivänä tosin sain samankaltaisen suuruudentunteen Bochumin m-galleriassa, jossa kokonainen ulkorakennus on varattu Richard Serran teokselle. Sen keskelle uskalsin istua, koska huoneessa ei ollut ketään muuta. Istuin lattialla ja nojasin kädelläni Serran kylmään metalliin. Jokin mielessäni siityi nykäyksen verran eteenpäin. Bochumin galleria ei muuten ehkä tule ensimmäisenä mieleen, kun etsii taidekohdetta Saksasta, mutta sekin paikka on jo silkalta arkkitehtuuriltaan otollinen taidekokemuksille.)

Frankfurtin museossa oli yhtä aikaa jokin koululuokka. Lapset majoittuivat Katharina Fritschin teoksen Tischgesellschaft eteen. Toistuva toistuva toistuva mies mies mies teoksessa ja lasten älyttömän kovaksi äityvä melu melu melu tukivat toisiaan. Pöydän ylle lannistuakseen nojaavat miehet, kädet korvilla ettei melu puhkaise tärykalvoja – tuli tunne, että olen tehtaassa, josta pusketaan ulos samanlaisia olentoja, kuoria, joilla ei ole mitään tekemistä ihmisen kanssa.

Toistosta tuli mieleeni, että museossa on Peter Roehrille omistettu osio. Roehrin toistossa on jotain syvästi puhuttelevaa. Pohdin usein, johtuuko toiston ja lajittelun kiinnostavuus evoluutiosta, siitä, että olemme marjankerääjäkansaa. Mustikka, mustikka, puolukka toiseen kippoon ja taas mustikka.

Bill Violan videoteos The Stopping Mind houkuttelee lähelle kuiskauksillaan ja täräyttää sitten tajun pois yhtäkkisellä, säikäyttävällä äänellä. Tästä tulee muuten taas mieleen Bochumin m, jossa oli esillä videoteos, jonka äänimaisema oli pelkkää kovaäänistä pörinää. Teoksen edessä (tai itse asiassa alla; video heijastuu pään yläpuolelle) oli ensin mukavaa, sen jälkeen tuntui että kupla kiristyi ja kiristyi ympärille, lopulta oli pakko juosta pois, ettei hajoa silkkaan meluun. (Nyt en tiedä, kenen teos oli, koska en kirjoittanut sitä heti muistiin. Yritän selvitellä asiaa.)

–

Museoissa ei saa kuvata, siksi tämä mustavalkoisuus.

Amsterdam, kadulta

Amsterdamissa seurailin kadulla ensin tekstejä, sitten muitakin merkkejä. Tässä muutama turistiotos.

Roska.

Gallerian ikkunassa luki: Esiri Erheriene-Essi. Hän on taiteilija, mutten tiedä, onko tämä nimenomainen teos hänen (galleria oli kiinni).

Kukkienkastelu käynnissä. Pidin erityisesti noista puutulppaaneista. Jos pohditte, mikä punainen tuolla oikeassa reunassa, on, se on Karma:

Ja joku kommunikoi Karman kanssa:

Yo Karma! on samankaltainen kuin naama, jonka näin heti ensimmäiseksi Amsterdamissa:

(Tästä tyytyväisyydestä tulee mieleen Everything went better than expected -tyyppi.)

Sananen keskiviikoksi

Hei,

olen palannut kesänvietosta. Aion syventyä tärkeisiin tehtäviini taiteen parissa (siis tähän blogiin) ja kertoa esim. kirjoista, joita olen lukenut ja matkoista, joita olen tehnyt (niin fyysisesti kuin ajatuksinenikin).

Palaan pian.