Ääneen, yhdessä (Näyttelyt: Silja Selonen; Jouni Toni)

Silja Selonen: Spin. Jouni Toni. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 9.9.-26.9.2017.

–

Silja Selonen on tehnyt äänen näkyväksi. Hän on tallentanut maalauksiinsa ääniaaltojen resonointia. Esillä on myös äänirauta, jolla voi soittaa äänen, joka on osaan kuvista tallennettu visuaalisessa muodossa.

Maalausten syntyprosessista ei sinänsä tarvitse tietää mitään. Niitä voi katsella myös sellaisenaan.

Kuvissa yhdistyy perinteinen, realistinen, esittävä ihmiskuva ja abstraktius (mutta nythän me tiedämme, että abstrakti on niitä ääniaaltoja). Perinteisestä ihmiskuvauksesta tulee mieleen Suomen taiteen kultakausi pellavapäisine lapsineen.

Esittävyyden rajaaminen vain osaan kuvasta on tehokasta. Pojan kaatama vesi on täydellistä, kirkasta ja virtaavaa. Poika itse uppoaa puoliksi mustaan maaliin, pelkäksi ääriviivahahmoksi.

Teoksissa on mystiikkaa ja tuttua sopivassa suhteessa. Niitä on helppo lähestyä, ne herättävät uteliaisuuden.

–

Jouni Tonin näyttely alkaa suurilla, värikkäillä teoksilla, joita luulen paperista leikatuiksi. Ne ovat kuitenkin maalauksia. Niissä hahmot ja muodot toistuvat ja kutoutuvat yhteen. Lopputulos on upottava, moniulotteinen kuva, josta nousee esiin tunnistettavia hahmoja: metsää, ihmisiä.

Näyttelyssä on käytetty monta eri tekniikka. On videoita, akryylimaalauksia, vesiväriä ja veistoksia. Koko ajan kuitenkin liikutaan yhtenäisessä maailmassa. Täällä ihminen on osa joukkoa, tunsi hän yhteenkuuluvuutta tai ei. Aina välillä vastaan tulee tyhjiä tai abstrakteja mielenosoituskylttejä.

Tunnelma on jotenkin yhtä aikaa tieteellinen (kaikenlaisia viivadiagrammeja kulkee taivaalla kuin revontulia) ja historiallinen. Värit ovat sellaisia retrovärejä: myrkynvihreää, kirkkaanpunaista. Sellaisia kuin 1960-luvun verhoissa. Kaiken keskellä ihmisjonot kävelevät horisontissa – niin kaukana, ettei kenenkään kasvoja erota (tai edes sitä, millä asialla he ovat liikkeellä).

Maailma on mielenkiintoinen. Tunnistan siinä ulkopuolisuutta, enemmän katselemista kuin osallistumista. Ja kuitenkin ihmiset sulautuvat yhteen.

Pohjalle asti (Näyttelyt: Kallinen, Pitkänen, Selonen)

Ulla-Maija Kallinen: Vehreyden vimma, Merja Pitkänen: Veistoksia, Silja Selonen: Siirto, Galleria Katko: Me/A Myth. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 2 –27.4.2014.

–

Ulla-Maija Kallisen maalaukset näyttävät jostain syystä grafiikalta. Piti oikein tuijotella niitä sillä silmällä.

Taiteilija on nimennyt näyttelynsä Vehreyden vimmaksi, mikä on niin osuva nimi, että tarvitaanko tässä enää kriitikkoakaan, kysyn mielessäni, ja katselen gallerian ikkunan ulkopuolella leijuvaa katupölyä. Maalauksissa on tosiaan vimmaa, ne ovat ekspressionistisia näkyjä maisemasta.

Vuoret ovat kuin runoja, puro tempoilee dramaattisesti kivien välissä. Värit ovat ylimaallisia, puunoksien oranssi ja runkojen tumma sininen (ja kuitenkin niin totta; miltä muulta kuin ylimaalliselta tuntuu aina keväisin, kun valo lisääntyy ja kaikkialla on värejä mustavalkoisen talven jälkeen!).

Silja Selosen Siirto pamauttaa verkkokalvoille taidehistorian hiekanruskeita sävyjä ja lippalakkipäisiä maalaispoikia. Hattupäisiä herrasmiehiä sätkä huulessaan, tiedättehän maailman, jossa liikutaan? Olettehan kartalla?

Maalaukset ovat hurjan hienoja. Niiden minimalistiset taustat ja tiukasti rajattu värimaailma toimivat; tuntuu kuin aika olisi hionut merkittävät yksityiskohdat pois, ja olisi jäänyt vain tämä pinta, visuaalinen tieto: nämä ihmiset olivat jonakin hetkenä tällaisina olemassa.

Muutama rautalankaveistos (ihmisiä, jotka näyttävät puun oksistoilta) istuu joukkoon hyvin. Tarinat ovat jossakin sisällä, rautalangan silmukoissa.

Entäpä Merja Pitkäsen veistokset? Mitä sanoa niistä? Miten kuvailla pelonsekaista yllätystä, kun tajuan, ettei tuolilla ole kaikkia jalkoja? Kun ymmärrän vihannesten hiipivän pöydän alapinnalla kuin hyönteiset?

Vaihtelevista materiaalista tehdyt teokset kokoontuvat saman teeman ympärille: ruoan ja nälän. Joukossa on riemastuttavia oivalluksia, kuten valurautapannuun rikotut kultaiset kupit (kuin kananmunat) ja pronssiin valetut aterian jäljet: pino erilaisia juomalaseja, dalímaisen valuvat haarukat ja veitset.

Pitkäsen teokset putoilevat kuin pikkukivet minuun, pohjalle asti.

Alakerran Galleria Katkossa on joukko videoteoksia otsikolla Minä/Myytti. Ne ovat lyhyitä tutkielmia asettumisesta erilaisten myyttisten olentojen rooliin (tai näiden olentojen etsimisestä omasta itsestä).

Seela Jousi muuttuu sotkanmunaksi, kun hänen päälleen kaadetaan kaksi ämpärillistä valkoista maalia (tai jotain maalinkaltaista). Ilai Elias Lehto meikataan Louheksi (video alkaa kuvalla valkoisesta seinästä, mikä on hienoa, koska siten Louhesta tulee konkreettisestikin teos, joka ripustetaan valkoiselle seinälle). Sellaisia kotimaisia myyttejä (minun oli vaikea asettua näiden ihmisten asemaan tai myytteihin itse, joten vähän ulkopuolisena jäin katselemaan toisten intoa sukeltaa rooleihin).