Mäntän kuvataideviikot -arvio

Kirjoitin Pekilon näyttelystä Keskisuomalaiseen: Raaka-aineita ja jäsentelytyötä.

 

Lihaa, verta ja paljasta pintaa (Näyttely: Graphica Creativa)

13. kansainvälinen grafiikkatriennaali Graphica Creativa ´12 – Naapurit. Galleria Harmonia (Hannikaisenkatu 39, Jyväskylä) ja Jyväskylän taidemuseo (Kauppakatu 23, Jyväskylä) 9.9.2012 saakka.

(Näyttely on myös Keski-Suomen museossa, mutten ehtinyt sinne tällä kertaa. Toiste menen!)

–

Mistähän tätä alkaisi purkaa? Vaikka siitä, että taidemuseossa ei saa valokuvata, joten minulla ei ole mitään muuta muistini tueksi kuin muistikirjaan raapustamani kommentit.

Jyväskylän taidemuseo olisi voinut mainostaa Graphica Creativaa sillä, että näyttelyssä voi kuunnella Bruno K. Öijeriä lukemassa ääneen runojaan. Öijerhän on taivaallinen runoilija, ja hänen pehmeän intensiivinen lukutapansa on niin vangitseva, että vaikkei runollisesta ruotsista kaikkea ymmärtäisikään, on pakko kuunnella. Hienona plussana videota voi katsella samanlaisella sohvalla istuen kuin videollakin on. Ha! (Museon videolle varaama tila vain sattuu olemaan jääkylmä, joten saattaa olla, että olin kananlihalla muistakin syistä kuin puhtaan runouden voimasta.)

Videolla Öijer lukee runojaan ja toinen samanniminen, Maya Eizin Öijer, tekee taidettaan. Maya Eizin Öijerin teoksia on näyttelyssä esillä muutenkin, mutta jotenkin ne toimivat paremmin tässä videossa. Suuri koko tekee niille hyvää; pienemmässä koossa metsään asetetut tytöt, sudet ja karhut tuntuvat jotenkin liian pohjoismais-kliseisiltä. Suurikokoisimmat kuvat seinälläkin ovat hienoja – niiden epäselviksi pikseleiksi hajoava pinta sai minut kuvittelemaan, että ne ovat liikkuvaa kuvaa.

Äh, tuntuu jotenkin tyhmältä kirjoittaa tästä, kun en voinut ottaa kuvia. Kuka tällaista jaksaa lukea, jos ei ole kuvia?

Kerrotaan siis ihan lyhyesti, että Hariton Pushwagnerin karkkiväriset, toistoon perustuvat, monotoniset kuvat tekivät minuun vaikutuksen. Eva Björkstrandin Apocalypse-sarjan yksinkertaisuus, mustavalkoiset piirrokset, joissa lapset osoittavat aseillaan sieniä ja kasveja, ovat hienoja. Aina löytyy joku, joka ei osaa panna vastaan, ja jota uhkailla.

Taidemuseon yläkerrassa on muuten luonnontieteellinen WC, jossa kannattaa käydä. Luin vessan seiniltä runoa, jonka ilokseni huomasin Kai Niemisen tuotannoksi. Sopi loppukaneetiksi Bruno K. Öijerin metsärunoille.

Ja sitten Galleria Harmoniaan.

Harmonia ei nimensä mukaan tarjoile nyt harmoniaa (oiva silta seuraavaan asiaan, eikö?) vaan esillä on kuulkaa seksiä ja paljaita rintoja ja verta ja kirveen kanssa perhettään uhkaileva isä ja leikeltyä lihaa. Joskus ihmetyttää, että taiteilijat niin suurella joukolla pyrkivät järkyttämään meitä näillä populaarikulttuurin keinoilla (mutta sitten muistan, että jos otetaan pois seksi, väkivalta ja ruumis, jäljelle ei jää paljon muuta kuin psykologiset piinat, joita tarjoilla).

Marko Mäetamm on tehnyt kivoja pienten kaupunkin ilmakuvia (ks. ylin kuva). Mutta katsokaa lähempää: mitäs nuo ihmiset tuolla oikeastaan tekevätkään? Saartavat toisiaan, lynkkaavat toisiaan, osoittelevat toisiaan! Muurahaiskekomme ei toimi ihan yhtä jouhevasti kuin muurahaisten yhdyskunnat, se on sanottava.

Liha on minusta aina yhtä omituinen tuote. Miksi ihmiset pitävät verisiä lihaskimpaleita ruokahalua herättävinä? Sitä voi pohtia Peeter Allikin grafiikan edessä. Hän liittää lihakimpalet talouden ylivaltaan ja romantiikkaan. Toisten kuolema on toisten romanttinen illallinen!

Kadri Alesmaan teokset ovat ihanan järkyttäviä. Niissä auton taustapeilistä näkyy söpösiä pupusia, mutta puputpa tulevat kohti armeijana sotakoneineen. Kuvat naurattavat ja kauhistuttavat vuorotellen.

Kirjoissa & kansissa (Näyttely: Kirjaviisaat)

Kirjaviisaat: Raija Manninen, Suvi Mannonen, Outi Markkanen, Piia Myllyselkä, Minja Revonkorpi, Anna Wildrose. Galleria Patinassa (Kauppakatu 3, Jyväskylä) 4.7.2012 saakka.

–

Enhän minä kauhean iloinen ole siitä koskaan, että kirjoja tuhotaan. Mutta jos kirja on todella ihan käyttökelvoton, siitä on sentään hyvä tehdä taidetta eikä tuhota sitä kokonaan (tulee mieleen hieno sana: makuloida).

Galleria Patinassa on nyt sitten kirjoista tehtyä taidetta. Kauhean helppohan minua toisaalta on myös miellyttää: kunhan kirja on läsnä, olen ihan onnellinen. Onneksi näyttelyn taiteilijat ovat tehneet tosi erilaisia teoksia kirjoistaan. (Tämähän on ihan kuin jossain psykologisissa testeissä annettu tehtävä: keksi mahdollisimman monta käyttötarkoitusta henkarille.)

Olen ihastunut Piia Myllyselän kollaasikuviin, joissa on sarjakuvamaisia hahmoja, psykedeelisiä taustoja ja kirjasta leikattuja lauseita. Muistan ikuisesti eräänkin poislähettämäni kortin, jossa lukee: ”Saavuin Überlackerin sekatavarakauppaan voimakkaan epäilyksen painamana.” Ah, millainen lause! Tuo sietääkin kehystää seinälle!

Nyt Myllyselkä on kehystänyt kollaasinsa kirjankansilla, mikä korostaa niiden tekstin merkitystä. Lähestyin kollaaseja ihan varmana, että tämä on menoa, tällainen on pakko ostaa. Mutta sitten! Yksikään lauseista ei kolahtanut minulle. Ja jos seinälleen kehystää lauseen, sen on oltava juuri se oikea.

Myllyselkä on nyt valinnut keskustelunomaisia lauseita, kuten: ”Olenko varoittanut sinua – minulla on hirvittävän kalliita mielihaluja.” Minusta taideteosten ei tarvitsisi näin suoraan keskustella. Ne voisivat vihjailla jotakin omituista, surrealistisia sekatavarakauppoja jne. (Teoksista intoutuneena tein etsintäreissun sekä Jyväskylän taidemuseoon että taidelainaamoon Myllyselän kollaasikorttien perässä, mutta ei, ei minulle osuvia lauseita. Ah, surkeutta. Esimerkiksi tämän taiteilijan blogipäivityksen alinta korttia ei siellä enää ollut, sen olisin ostanut mielelläni! Huomasin kuitenkin, että näitä kollaaseja löytyy nyt myös painettuina postikortteina, mikä helpottaa niiden lähettämistä. Mutta tämä ei nyt enää liity näyttelyyn mitenkään.)

Outi Markkanen on myös tehnyt kollaaseja, mutta täysin toisenlaisia. Niiden tunnelma on… mikähän olisi oikea sana… sijoittunut maailmaan, jossa teknologia oli lupaus luonnonlakien salaisuuksien selviämisestä. Markkasen kellotaulukasvoiset ihmishahmot kertovat uteliaisuudesta, joka johtaa aina jonnekin, mitä emme voi etukäteen aavistaakaan.

Minja Revonkorven tulkinta Kotiopettajattaren romaanista (ylin kuva) on myös hieno. Aavemainen sillä tavalla kuin kirjojen henkilöt ovat (kerran huomasin ikävöiväni ihmistä, joka istui ikkunalaudallani ja söi säilykekirsikoita suoraan purkista. tajusin vasta kauan ikävöityäni, että tämä henkilö on hahmo Donna Tarttin kirjasta Jumalat juhlivat öisin).

Kansissakin voi kertoa koko tarinan. Suvi Mannonen on maalannut (piirtänyt?) naisia kirjojen kansiin. Heidän seesteisyytensä on hämmentävää. Kirjaa lukeva ihminen todellakin näyttää uppoutuneen omaan, hiljaiseen maailmaansa, mutta millaisia tunteita lukija joutuukaan käymään läpi! (Sekään ei ole harvinaista, etten loistavan romaanin luettuani pysty lukemaan mitään pitkään aikaan. Tunne-elämykset, you know.)

Suomen suurin seinämaalaus?

Jyväskylässä, Kankaan tehtaalla, maalattiin viime viikolla teosta, jota mainostettiin ehkä Suomen suurimmaksi seinämaalaukseksi. Pitkähän sen maalaus on kuin mikä, mutta hei: seinää jäi ylöspäin vielä aikamoinen määrä tyhjäksi! (Joo, tiedän, että on logistisesti hankalaa sijoittaa taiteilijoita killumaan puoliväliin maan ja taivaan välille.)

Maalauksesta oli vastuussa Pirkanmaan läänintaiteilija Tero Karvinen työryhmineen. Harmitti, etten päässyt paikalle urkkimaan ennen sunnuntaita; nyt näin vain vilauksen maalaavaa Karvista. Teoksen synnyn todistaminen olisi ollut hienoa.

Kankaalle pääsi eilen lättähatun kyydissä. Jollen olisi juuri katkeroitunut iäksi siitä, että saavuin paikalle juuri kun parkour-esitys päättyi, olisin katkeroitunut iäksi siitä, että lättähattu kulki aina tasatunnein paitsi juuri sinä tasatuntina kun olin sen kyytiin pyrkimässä.

Mutta hei! Sain hyvän syyn kävellä Tourujoen rantaa. Siellä on aika luonnonläheistä katutaidetta (luontotaidetta? luonnontuhoa?)

(Vaikka tämä alkukesä on mennyt tällaiseksi harhailuksi, lupaan ehtiä gallerioihinkin vielä. Esimerkiksi huomenna olisi ihan hyvä päivä sellaiseen!)

The Pinsiö (eli ajelulla maataiteen perässä)

Vähän aikaa sitten kuulin Pinsiössä sijaistevasta Nancy Holtin maataideteoksesta. Lupasin silloin, että käyn katsomassa teosta tänä kesänä. Lupaus pitää yhä, vaikka aika tiukoille menee: huristelin tänään autolla kaikki mahdolliset soratiet Pinsiössä, enkä löytänyt ainuttakaan kylttiä tai taideteoksen näköistä aluetta. Ehkä ensi kerralla!

Nopsatravelsin sivuilla on ihan ajo-ohjeetkin teoksen äärelle, mutta silti. Pinsiössä oli vain suuria puutaloja, peltoja ja tientäydeltä soraa ajavia kuorma-autoja. Jonnekin sinne katosi kokonainen teos. (Nyt kyllä on vähän epäilevä olo, että jäiköhän tosiaankin se yksi risteys vielä katsomatta… Kylttejä, ihmiset! Laittakaa kylttejä!)

Jotain sitten löytyikin, nimittäin Puuvuori. Se on Ylöjärvellä ja sinne on laitettu ihan jopa kyltti turisteja ajatellen. Ages Denesin teoksesta löytyy kaikki oleellinen tieto esim. tästä Ylen uutisesta. Ilmasta vuori näyttää tältä.

Maantasolta vuori vaikuttaa korkealta kartiolta, jossa kasvaa mäntyjä. Puurivien suoruuden voi varmistaa vain kävelemällä puiden välissä: kyllä, ne ovat ihan tarkoissa riveissä! Vuorta on helppo kiivetä, kunnes tullaan huipun kiivaaseen nousuun. Laelle vielä pääsee, mutta alas! (Ja kuitenkin siellä oli hiekassa jopa hevosenjälkiä!)

Vuoren laki on niin kapea, ettei siellä ihan voisi viettää piknikhetkeä. No, ehkä kahden hengen piknikin. Näkyvyyttäkään ei kauheasti ole, koska puut ovat jo niin isoja. Mutta tikka oli kantanut valtavan kasan käpyjä huipulle, sillä on siellä oksanhaarassa hieno paja, jossa se käpyjä availee.

Käyn varmasti vuorella vielä joskus uudestaan. Vaikka vuosien kuluttua, ei sillä ole niin merkitystä. Tämä taide on hidasta.

Puuvuorelle vievän tien laidalla oli tällaisia maalattuja kiviä. Ne toivottavat mukavasti tervetulleeksi – niiden vieressä on liikennemerkki täynnä luodinreikiä, mikä vähän pilaa tätä tervetulon tunnelmaa.

–

EDIT

Löysin sen Nancy Holtin teoksen Googlemapsistä. Olin 9 km väärässä paikassa! No, ensi kerrallapa tiedän: etsin kyläkaupan osoitteesta Sasintie 577 ja teos on siinä vieressä. Googlemapsissä se näkyy hauskana kiemurana hiekkaisessa maastossa.

Pilvissä (Näyttely: Luukkonen & Hedberg)

Kaisa Luukkonen: Keep On Dreaming ja Sini-Meri Hedberg: Rantautuminen. Taidekeskus Mältirannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 12.6.2012 saakka.

–

Se on satu. Sitä katselee kuin lapsena vappupalloja: käsittämättä ilmassa pysymisen voimaa. Haisee ilmapallolta. Kumilta. Sitten näkee ne neulat. Demokleen silmäneulat.

Kaisa Luukkosen installaatiossa valkoiset heliumpallot pysyvät katossa, kunnes eivät enää pysy ja putoavat lattialle. Pallojen naruissa riippuu silmäneuloja. Ensimmäinen ajatus on, että neulat puhkovat maahan pudotessaan alla olevia palloja. Riekaleita ei kuitenkaan ole, ja pallojen hidas liike paljastaa, ettei niillä olisi voimaa rikkoa mitään. Ne vain uhkailevat, mutta puhki ne eivät toistensa pintaa saa.

Pallot karkailevat installaation valkoisista harsorajoista. Yksi pallo ajautuu kohti ulko-ovea. Pitäisikö se pelastaa vai onko se vääränlaista teokseen vaikuttamista?

Kiinnostava kokoelma yhdenvärisiä ajatuksia.

Unenomaisen installaation jälkeen voi katsella Sini-Meri Hedbergin maalauksia. Ne ovat kummallisia, vaaleanpunaisia pilvi- ja merimaisemia, joista on rajattu pois kaikki se, minkä voisi tunnistaa.

Vaaleanpunaisen määrä näyttelyssä alkaa ärsyttää (niin kuin olisin tullut värisokeaksi: näen vain vaaleanpunaista vaaleanpunaisella). Värin kummallinen sävyttömyys kiusaa. Vaaleanpunaisen geneerisyys, tämä on vain vaaleanpunaisen kiteytynyt idea! Olen kiitollinen, kun eteeni tuodaan ripaus sinistä ja vihreääkin.

Myös maalausten tasaisuus kiusaa. Kun kankaalla äkkiä tapahtuu jotain erilaista (allekkain vedettyjä paksuja viivoja, kuin maisemiin kyllästyneen taiteilijan alleviivaamaa nykyhetkeä), piristyn. Kuvat ovat myrskyisiä ja kauniita ja toimivia, mutta massana… massana niistä tulee liikaa yhden värin kyllästämiä, ja on vaikea nähdä värin yli kohti sitä jotakin, mikä erottaa nämä teokset toisistaan. Mikä tekee näistä yksilöitä? (Yksilöllisyyden kyseenalaistaminen tuntuu kummalliselta: eiväthän nämä maalaukset ole lainkaan identtisiä keskenään. Ja kuitenkin näen vain värin!)

Jään pohtimaan.

Museolta galleriaan, galleriasta toiseen (eli kävelyllä Jyväskylässä)

Kun Tampereella törmäsin lähinnä kaikkeen entiseen, Jyväskylästä löytyi paljon kaikkea yhä olemassa olevaa. Erityisesti (lyhyt) matka Keski-Suomen museolta galleria Beckeriin on antoisa. Välille mahtuu niin tilaustyötä kuin tilaustyön päälle tehtyjä uusia juttuja ja jopa Suomen mittakaavassa aika hurmaavan täyteen tarroitettu liikennemerkkikin (en kannusta ketään tuhoamaan liikennemerkkejä! älkääkä aiheuttako vaaratilanteita muutenkaan liikenteessä, hei! ja käyttäkää sitä turvavyötä!)

Jyväskylässähän on myös niitä valtavia Jaakko Valon seiniä, joiden värejä on mukava seurailla eri vuodenaikojen valossa (minulla on niistä kasoittain kuvia jossakin kovalevyn uumenissa, joten en ottanut nyt yhtään).

Alikulkutunnelissa!

Sähkökaapissa! (Tuo sympaattinen muurahainen löytyy sieltä täältä Jyväskylästä. Kirjoittaisin tähän, että joku tägää kaupunkia, mutta tuo ”tägää” on jotenkin liian kauhea sana.)

Yksisuuntaisessa!

–

Sitten siirryin kohti Tourulaa, matkanvarrella esimerkiksi:

Lyhtypylväässä!

Aidassa! (Olen ollut ymmärtävinäni, etteivät graffitien tekijät (millä sanalla teitä pitäisi kutsua, muuten?) yleensä koske yksityisomaisuuteen. En sitten tiedä, miten tämä aita poikkeaa muusta yksityisestä, mutta tämä oli täynnään maalauksia.)

Ööh… roskiksessa? Väristä päätellen, ehkä. Olin tässä vaiheessa paljon kiinnostuneempi melusta, jota kuului edestäpäin, missä Tourujoen ylittävää siltaa pestiin. Ettei vain joitakin maalauksia olisi pesty pois? Epäilykseni heräävät tässä taas.

Pylväässä! Tällainen klassinen luolamaalauksenpunainen kämmen löytyy Monikulttuurikeskus Glorian ulkopuolisesta pylväiköstä. (Onhan tuo punaisena myös jotenkin aika väkivaltaisia mielleyhtymiä tuottava kuva.)

–

Ja sitten vielä, poistuessani kaupungista: joku oli jättänyt tällaisen matkakeskuksen roskiksen päälle:

Huutokauppa, josta pakenin (Näyttely: Malytcheva)

Olga Malytcheva – Joskus hyvä vaan olla, öljymaalauksia. Galleria Gloria (Matarankatu 6, Jyväskylä) 28.6.2012 saakka.

–

Tänään on teemapäivä: kirjoitan taiteilijoista, joiden teoksia minulla on kotonani. Katselen nimittäin tätä kirjoittaessani Olga Malytchevan grafiikkaa tuossa työpöytäni yläpuolella (Hannamari Matikaisen teos on keittiössä, lisähuomautuksena tuohon edelliseen kirjoitukseeni).

Malytchevalla on näyttely Galleria Gloriassa, joka oli ennen Jyväskylän kävelykadun varrella. Yllätyinkin positiivisesti löytäessäni muuttaneen Monikulttuurikeskus Glorian – näytelytila on nykyään varsin suuri! Kannattaa siis tehdä asiaa Tourulaan, jos Jyväskylässä liikkuu.

Malytchevalla on kyky tehdä kaunista. Joskus vähän hävettää sanoa niin, koska kaunis on olevinaan taiteessa jotenkin yksinkertainen määre. Voin kyllä käyttää monisyisempiäkin sanoja. Malytchevan taide on salaperäisen psykologista: taiteilija tuntuu näkevän suoraan ihmisen sisään ja osaa vielä maalata sen kaiken, noin vain, puhtaasti esiin.

Glorian näyttelyn yhteydessä järjestettiin teosten huutokauppa, josta pakenin vähän ennen sen alkua. Näissä teoksissa on jotain sellaista, että haluan viedä ne kaikki kotiin (tällaisen tunteellisen ihmisen on siksi paras välttää huutokauppoja). Kyse ei kuitenkaan ole vain (varsin luonnollisesta) halusta elää kauniiden teosten keskellä, vaan teoksissa on aina häivähdys haikeutta, ymmärretyksi tulemisen tarvetta, ja siksi niihin kiintyy nopeasti. Tulee tarve suojella taidetta (mikä on ihan typerää, koska onhan se nyt nähty monta kertaa, että asia on juuri toisin päin: minua pitäisi suojella taiteelta, koska olen taiteen edessä vuosi vuodelta valmiimpi heittäytymään mihin tahansa taide haluaa minut manipuloida).

No niin, se siitä. Malytchevaa on muuten mahdollisuus nähdä heinäkuussa myös Tampereella Galleria Kapriisissa.

(Näyttelyssä oli erityisen vaikea kuvata, koska sermit ovat niin lähekkäin. Mutta tuolla Glorian sivuilla on paljon parempia kuvia kuin nämä.)

Hirviönreppanoita (Näyttely: Matikainen)

Hannamari Matikainen. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä), 13.6.2012 saakka.

–

Pidän Hannamari Matikaisen teoksista sen verran, että minulla on kotonakin yksi hänen (mustavalkoinen) työnsä. Tästä siis lähdetään.

Olen nähnyt Matikaisen Eläinmaatuskoja ennenkin, niitä oli Galleria Saskiassa viime vuonna. Silloin maatuskat jäivät minulle näyttelyn etäisimmäksi sarjaksi ja taas kävi vähän samalla tavalla. En osaa sanoa, miksen innostu näistä maatuskoista. Voisiko se johtua siitä, että maatuskat ovat jo itsessään niin mystisiä ja lapsuudesta asti sellaisten hienojen ei-saa-koskea-esineiden kiteytymiä, etten kaipaa niihin mitään lisää?

Eläimiksi muuttuneet maatuskat ovat lempeämpiä kuin perinteiset mummot. Toisinkin voisi ajatella, koska Matikaisen kuvakieli on hirviömäistä. Mutta nämä eläinmaatuskat ilmeilevät hassusti, kutovat villapaitaa ja ovat muutenkin omia yksilöitään. Sellaiset puiset (puunhajuiset), kirkkaanväriset kloonimummot ovat paljon scifimpiä olentoja kuin nämä.

Matikainen on siirtynyt väreihin. Gallerian toinen huone onkin täynnä pikkuisia hirviöitä, jotka vaikuttavat syntyneen maaliläikistä yhtä kevyesti kuin hirviöt aina öisin syntyvät ikkunasta heijastuvista puiden varjoista. Koomisetkin hirviöt ovat aina vähän arvaamattomia. Niin kuin eläimet – kissarakkaana ihmisenä menen aina nostamaan syliini vieraitakin kissoja ottaen tietoisen riskin tulla kynsityksi (sellaisia syliinnostajia kynsisin minäkin, jos olisin kissa).

Matikaisen hirviöissä on samaa houkutusta: ota minut syliin, minä olen ihan kiva ja pehmeä! Hirviöt ovat jopa pikkuisen reppanoita, mikä onkin erinomainen hirviöevoluution kehittämä keino päästä lastenhuoneeseen ja saada aikuisten varaukseton luottamus.

Värillisissä, maalatuissa teoksissa pysytään olentojen pinnalla. Otusten sisään näkee vain päättelemällä ilmeistä ja olemuksesta, millainen sydän tällä pedolla on.

(Matikainen teki ennen suorastaan röntgenkuvankaltaisia syväluotaavia nukke- ja lelukuvia. Ehkä hän on huomannut, ettei meistä kerro pajonkaan se, mitä löytyy kun meidät halkaistaan. Enemmän meistä taitaa sittenkin kertoa pinta, kaikki ne naamiot, joita eteemme keräilemme.)