Mustavalkoinen ja hurja (Näyttely: Hannamari Matikainen)

Hannamari Matikainen galleria Saskiassa 2.2.2011 saakka.

—

Tiesin etukäteen, että Hannamari Matikainen tutkailee taiteessaan nukkeja kummallisen toimivalla traumaattisen mustavalkoista maailmaa ja huumoria yhdistävällä tavalla. Galleria Saskian näyttely paljastaa, että taiteilija osaa muutakin; näyttely on yhtenäinen muttei monotoninen, temaattinen muttei toistoa täynnä.

Mustavalkoisessa maailmassa värejä ovat saaneet vain Eläinmaatuskat, muttei niissäkään millään kirkkaudella ja räikeydellä juhlita. Hurjilta näyttävät eläimelliset maatuskahahmot jäivät minulle näyttelyn etäisemmäksi sarjaksi (ehkä vain siksi, että muu osa näyttelystä toimii vielä paremmin).

Erityisesti nautin Paperinukke-teoksesta. Seinälle kiinnitetyt vaatteet (kaikkien paitojen kädet ylhäällä, kuin putoamassa) ja vähintäänkin kauhistuneenhämmentynyt nukke nurkassa. Ajatukseni kulkivat tällaista reittiä:

– Lapsi kasvaa aikuiseksi, tässä on näitä vaatteita niin tytön kuin pojan kuin miehen kuin naisenkin rooleihin. Kaikkiin pitää jossain elämänvaiheessa itsensä istuttaa.

– Tämä on lapsiperheen arkea; kuinka suuri osa päivästä kuluukaan vaatteiden kanssa puuhailemiseen, pesemiseen, pukemiseen, taittelemiseen.

– Tämä on perhekuva: lapset vievät noin suuren osan perheestä, naiselle on jäänyt tilaa suunnilleen yhden paidan verran ja miehestä läsnä ovat pelkät kalsarit.

Ja kaiken pohdinnan keskellä minua nauratti suunnattomasti sen nurkassa seisovan nuken kauhistunut, hirmustunut ilme: tätäkö tämä elämä siis onkin?! Tännekö minä synnyin?

Nuket minä jo mainitsinkin, mutta mainitaan nyt vielä lisää. Matikaisen mustavalkoiset nuket näyttävät läpivalaistulta lapsuudelta. Totuus julki! Sisälmykset esiin!

Nukkejen maaninen ilottomuus ja irvistely antaa jokaiselle nukelle persoonallisuuden. Ja kun nukkeja on näin paljon, ne jyräävät koko lapsen; yksin leikkivä lapsi (tai katsoja näyttelyssä) on enemmän nukkejen maailmassa kuin nämä nuket lapsen maailmassa. Ehkä se on tuo värittömyys ja valkoiselle taustalle kuvattujen nukkejen kontekstittömyys (kauhea sana!), mutta näistä kuvista tulee vahvasti tunne yksinäisyydestä, yksin leikkimisestä.

Eivätkä nuket tietenkään pelkkään lapsuuteen kuulu. Yhtä hyvin tällaisen uhkaavan salaperäisen läsnäolo (salaperäinen on arkeen revetessään aina uhkaavaa, sanokaa mitä sanotte!) liittyy aikuisen elämään. Ja yhtä hyvin aikuinen säikähtää elävän näköistä nukkea tai kuvittelee persoonalliselle nukelle luonteenpiirteitä.

Viimeisessä huoneessa sarja Hymy toi hyytävästi mieleeni Donnie Darko -elokuvan jänöjussin. Hurjaa! Perähuoneeseen kootuissa eläimissä yhdistyvät lemmikin suloisuus ja jalostuksen karmeus ja toisaalta suurten eläinten hellyttävyys (joka lapsella on pehmonalleja) ja pelottavuus.

Kokonaisuutena näyttely on kiinnostava katsoa. Matikaisen tapa lähestyä aiheitaan on omaperäinen, joten vaikka nuket tuovat ensimmäiseksi mieleen lapsuuden, näyttelyssä ei tule tunne, että tämä on nähty ennenkin – taiteilija tässä nyt taas käsittelee alitajunnassa kuplivaa lapsuuttaan. Tummasävyisyys ja ytimiin meneminen osoittavat rohkeutta ja uskoa omaan suuntaan. Ei yleisölle tarvitse antaa värejä. Ei yleisölle tarvitse antaa yhtään mitään, kunhan antaa itsensä, sen, mikä on pakko tehdä ja antaa.

Kummallisen näyttelystä tekee se, että kaikki on hulluudessaan jotenkin niin hillittyä, että katsominen ei pelota. Mitää liian suurta ei siirry teoksesta katsojaan. Ei ole pakko kohdata omia demonejaan, jos ei halua. Ja sellaisena näyttely on hyvä kokemus, innostava ja iloiseksi tekevä kokemus, vaikka onkin mustavalkoinen ja hurja.

(Kuvat ylhäältä alas: sarjasta Nukkeja, Paperinukke, Hymy)