Archive for tammikuu 2014

Näännytystaistelu (Näyttely: Tehonrakentajat)

Tehonrakentajat — Tehonrakentajat. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 4.1–21.1.2014.

Tehonrakentajat1Onneksi päätin galleriakierrokseni Rajatilaan enkä aloittanut sieltä! Tehonrakentajien näyttelyn jälkeen poistuin galleriasta uupuneena. Ai että kotiin ja tekemään ruokaa? Ei tule onnistumaan.

Tehonrakentajat toistavat sanoilla ja kuvilla tehopuhetta, jota pursuaa muutenkin joka tuutista. Ihmiset saavat potkuja tehokkuuden nimissä. Lasten leikkikentät puretaan tehokkuuden nimissä. Tehokkain on aina paras!

Vihaan tehokkuutta. Olen tällainen jospa ensin meditoin 45 minuuttia ja sitten haudutan pu-erh-teetä ja katselen ikkunasta haapaa, jonka oksilla on 200 naakkaa, ja vasta sitten avaan tietokoneen ja kännykän -ihminen. Tehokkuus ei ole kirkkaankeltaista, välkkyvää ja räikeää. Tehokkuus on sitä, että löytää avaimet itseensä ja omiin toimintatapoihinsa. Miten saan itsestäni irti sen, mitä haluan saada? En ainakaan juoksemalla päättömästi paikasta toiseen.Tehonrakentajat2

Tämähän se viesti Tehonrakentajien teostenkin taustalla on. Kun näyttelyssä häiriintyy ja nääntyy kaikesta siitä, mikä yrittää viedä huomion, tajuaa, että hiljaisuus on tehokkaampaa kuin jatkuva räime.

Alakerrassa on ihana puhaltava kone. Sen hengitys tuntuu kämmenessä kylmältä.

Mainokset

Kalojen ajatus (Näyttely: Moukulainen)

Frida Moukulainen: Joiltain osin. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 4.1.-23.1.2014.

Moukulainen1Galleria Ronga on täydellinen paikka Frida Moukulaisen maalaus-kollaaseille. Kun katson ikkunasta sisään, galleria näyttää tyhjältä. Teokset maastoutuvat sinne!

Mutta kun astun sisään, minulle näytetään kerroksia. Pleksiin maalattujen kasvojen varjo lankeaa alle maalatuille, toisille kasvoille. Valo läpäisee pinnan tyhjien silmäkuoppien kautta.

Moukulainen piirtää kummallisia symbiooseja: yhteensulautuneita tuoleja, puistonpenkin lavuaarin alla. On kuin ilmassa leijuvat kalat ajattelisivat takana häämöttävää taloa. Onko hauen painajaisunissa maailma, jonne kalat katoavat, pinnan yläpuolelle?

Värittömyys ja repiminen. Kuin kierrättäisi pahvilaatikoita: hyppisi niiden päällä että saisi ne mahtumaan pienempään tilaan. Viimeistelemättömät reunat antavat piirrosten purkautua tilaan. Sieltä ne tulevat, ajatukset, käyvät kimppuun. Moukulainen2

Tämä on kuin… (Näyttelyt: Hinkula; Happonen & Heinonen & Lohko)

Matti Happonen, Mika Heinonen, Kari Lohko: Kolmelta & Kaija Hinkula: Perhosefekti. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 4.1. – 21.1.2014.

Hinkula_TalvimerkintojaKaija Hinkulan maalaukset ovat draperiaa. Maali on kangas, jonka on annettu pudota tauluun.

Kun astuin Mältinrannan studioon, ajattelin ensin silmälasieni menneen huuruun. Ei, huuru oli Hinkulan luomaa harhaa, suuri maalaus harmaan eri pastellimaisissa sävyissä.

Koska teen taidekasvatuksen gradua kuvailutulkkauksesta, ajattelen nykyään aina, miten kuvailla taideteoksia. Miten kuvailla Kaija Hinkulan maalauksia? Saako maalauksen edessä jäädä sanattomaksi?

Hinkulan maalauksen vaativat analogian. Tämä on kuin… jokainen yritykseni alkaa. Tämä on kuin maahan pudotettu kangas. Tämä on kuin linnunsiiven ilmaan jättämä jälki. Tämä on kuin istuva punainen.

Jos en saa käyttää kuin-lauseita, jään tuijottamaan maalauksia ilman hahmoa. Mitä minä näen, jos en vertaa sitä johonkin muuhun?

Pidän näistä maalauksista. Niiden suhteesta toisiinsa. Niiden suhteesta minuun – jostakin välinpitämättömästä myötätunnosta, jota ne huokuvat.

Happonen_HyljatytTalotMatti Happosen Hyljätyt talot -sarja liittyy mielessäni fossiileihin. Talojen fossiilit, lehtien fossiilit, valkoisen pinnan biologinen rosoisuus. (Mielleyhtymä johtuu fossiilista, joka on yöpöydälläni. Se näyttää täysin yhdeltä Happosen teokseensa poimimista lehdistä.)

Talot ovat pimeässä, niin kuin talot siellä, missä ei ole katuvaloja. Viimeksi uutenavuotena yritin kävellä vanhempieni kotoa entiseen mummolaani, mutta koska en nähnyt yhtään mitään, oli käännyttävä takaisin puolimatkassa. Ei katuvaloja. On päätettävä, pitääkö pimeyttä turvallisena vai pelottavana. (Ja lapsena sen matkan kulkeminen tuntui ihan normaalilta.)Heinonen_Sisu

Mika Heinonen on tehnyt kaikki näyttelyn teoksensa Vincentille. Ensin se tuntuu hassulta, sitten hurmaavalta, ja viimeistään Intohimon kohdalla (valtavia puusta veistettyjä omenankotia) liikuttavalta. Valtavalta. Mahtavalta.

Ajattelen itseäni. Miten me teemme asioita ihmisille, joita emme koskaan ole tavanneet. Edesmenneille. Suuren osan siitä, mitä kirjoitan, kirjoitan Bas Jan Aderille, taiteilijalle, joka kuoli 1970-luvulla. Sanat ovat minulle se linnunpesä, johon Heinonenkin kurkistaa, jonnekin pimeään risujen ja oksien välissä.

Heinosen veistokset ovat kivoja ja älykkäitä. Kierteinen puunoksa puristuu ulos valtavasta maalituubista. Sivellin leijuu kankaan yllä.

En tunne tätä taiteilijaa, ajattelen, ja silti tahtoisin halata häntä. Sanoa että hienoa että sinusta löytyy tällainen määrä tunnetta. Sanoa että minä näen, mitä sinä haluat sanoa. (On selvää, etten tiedä mitä hän haluaa sanoa tai mitä hänestä löytyy. Tämä on vain yksi taiteen ominaisuus: se pakottaa katsojan kuvittelemaan tunteita ja viestejä ja persoonallisuuksia kuvan taakse. Näen sen, mitä minun tarvitsee kuvassa nähdä.)

(Ne omenankodat itkettävät minua. Intohimon raikkaus ja katoavaisuus. Missä on Vincent van Goghin intohimo tällä hetkellä? Missä ovat hänen tunteensa?)

Lohko_HuoneentauluKari Lohkon teokset eroavat painollaan näyttelyn kahden muun miehen töistä. Ne ovat raskaampia. Kuin leimasimia, jotka painautuvat ihoani vasten.

Niiden tekstit ovat peilikuvina, niin kuin leimasimissa. Ne kantavat suuria ideoita.

Kauneus hyvyys totuus lukee Huoneentaulussa. Tämä teksti on oikein päin. Jos tämän painaisi paperille, kauneus ja hyvyys ja totuus paljastuisivat nurinkurisiksi käsitteiksi. Ne eivät pysyisi selkeinä ja kirkkaina.

Amos Andersonin kerroksissa

Ars Fennica 2013: Jeppe Hein – There are No Ordinary Moments 8.11.2013–13.1.2014. Taiteilija kuvassa 10.10.2013–3.2.2014. Metsäretki 1.3.2013–10.3.2014. (Esillä myös Appelsiinitytön maalari August Uotila (1858-1886) 6.9.2013–13.1.2014, mutta en ehtinyt katsoa sitä näyttelyä.)

Amos Andersonin taidemuseo (Yrjönkatu 27, Helsinki).

AAMKävin pitkästä aikaa Amos Andersonin taidemuseossa! Vaikka se on ihan lähellä linja-autoasemaa, se kuuluu siihen osaan Helsinkiä, jonne en osaa mennä. Osaaminen tarkoittaa tässä, että se ei ole tallentunut mieleni virtuaaliseen karttaan (harva asia on) (olen kyllä käynyt siellä ennenkin, joten älkää ihan täysin teilatko minua). Siinähän se oli, korttelin päässä, ja miten kivaa onkaan seikkailla museossa, joka on kerrostalo! (Varsinkin, kun viiden hengen seurueesta kaikki jättävät kännykkänsä säilöön ja lähtevät sitten eri suuntiin.)

Jeppe Hein – There are No Ordinary Moments

Jeppe Hein pyrkii luomaan performansseja katsojan pään sisään. Hän on tuonut museoon valomainoskylttejä, joissa lukee mm. You don’t have to be perfect to be here. Hän myös kyselee paikkakokemuksen perään: oletko oikeasti tässä? Ja sitten hän saa seinänmittaisen peilin tärisemään niin, että oma kuva muuttuu hahmottomaksi kaaokseksi.

Valomainokset ovat jotenkin helppoja. Tuntuu, että tekstin takaa ei aukea toista ulottuvuutta. Sinun ei tarvitse olla täydellinen – onko se vitsi? Tehdäänkö tässä pilaa minusta, museoinstituutiosta vai meikkimainoksista? Vai niistä kaikista?

Sama ajatus käy mielessä, kun teos Sinä paljastuu peiliksi. Niin, minä. Miten tähän pitäisi suhtautua? Saisinko edes rahtusen syvällisyyttä, kiitos?

Osa teoksista on harkitumpia. Peililabyrintin keskellä katoan näkyvistä. Seison keskellä peilejä, eikä minua näy. Sen tajuaminen tuntuu hienolta ja yhtä aikaa kammottavalta. Taajuusakvarellit saavat minut pohtimaan omaa värisuhdettani. Samanlaiset roiskekuviot näyttävät yhdenvärisinä kauniilta ja toisenvärisinä rumilta. Mistä se johtuu? Mistä ylipäätään johtuu, että pidän joistakin väreistä toisia enemmän?

Hengityksen liikettä kuvaavat akvarellit (pitkät siniset siveltimenvedot paperilla) tuntuvat taas siltä, että ensimmäistä ajatusta ei ole kehitelty tarpeeksi. Seinäteksti tuo teokseen syvyyttä, mutta teos sotii koko muuta näyttelyä vastaan. Kun muissa teoksissa katsojalle pyritään antamaan kokemus, tämä teos pyrkii tuottamaan selityksiä kokemuksen eteen. En voi katsoa maalausta sinänsä (se ei ole muuta kuin sinisiä vetoja), minun on katsottava sitä vasta luettuani selityksen seinältä: teos kuvaa hengitystä.

Salien värit ovat todella hienot. Jostain syystä kahden värin rajapinta salien välissä seisovan pylvään kyljessä vangitsi minut pitkäksi ajaksi. Sitä sai myös koskettaa, olihan se sentään vain maalia pylvään pinnalla. Värin koskettaminen, siinäpä ajatus. Voiko värejä erottaa toisistaan tuntoaistilla?

Interaktiivinen Valopaviljonki naulitsi seurueemme lapset, vaikka paviljongin kokoa säätelevä polkupyörä olikin lapsille liian suuri. Se ei menoa haitannut. Paviljonki kasvoi ja kutistui, ja kuka milloinkin seisoi sen keskellä. (Ja taas: valoa ihmeellisempää minusta oli paviljongin lämpö, tuntoaistin kevyt varoitus lamppujen laskeutuessa kohti ihon pintaa.)

Taiteilija kuvassa

Taiteilijoiden omakuvista koottu näyttely kertoo taiteilijan tavasta katsoa itseään. Miehet sinisävyisessä hämyssä baskeri päässään ja sivellin kädessään. Naiset keittiössä, kattilat selän takana, punaisessa kodin lämmössä.

Toisille minuus on esine. Maalarintakki, kuten Ulla Malm on omakuvansa nimennyt. Toiset katsovat itseään kuin poliisin tunnistuspiirrosta: suoraan edestä, jokaisen tunnusmerkin esiin tuoden.

Metsäretki

Koko perheelle suunnattu Metsäretki (”koko perhe” tarkoittanee lapsia, koska näyttelyn ääniefektit ja punaiset, painettavat napit (joista kuului lisää ääniä) vangitsivat melullaan nimenomaan lapset) on kiinnostava konsepti.

Seinien ja teosten vuoropuhelu on miellyttävää. Talvimaisemat suorastaan uppoavat valkoisella vanulla päällystettyihin seiniin, puu tuoksuu metsämaisemien ympärillä. Öisiä maisemia näkee vain hetken, kun valo syttyy tiettyyn lamppuun.

Metsälammeksi sisustetun huoneen todella kovaääninen askelia toistava ääniefekti särki kyllä idyllin, mutta lapset tykkäsivät juosta kuin päättömät ympäri huonetta ja monistaa melua joka kierroksella. Onkohan niin, että lapset otetaan huomioon aina nimenomaan suuntaamalla lasten huomio johonkin taiteen ulkopuoliseen? Toisaalta on hyvä, että näin suuressa museossa lapset saavat välillä ryömiä ilveksenluolaan makoilemaan.

Huomasin ajautuvani ristiriitaan. Taidehistorioitsija minussa halusi katsella teoksia ja paheksui kaikkea tätä kuorrutusta, joka vei huomion pois taiteesta. Taidekasvattaja minussa ajatteli, että ihan hyvähän tässä on kasvattaa uutta taideyleisön sukupolvea. Väittelin itseni kanssa pitkälle iltaan.

(Ja koska olin seurueen kera liikkeellä, yksi museon näyttely jäi katsomatta. Museossa ei myöskään saanut kuvata, joten kuiva on tämäkin kritiikki, kuiva ja kuvaton.)

Pelastakaa minut Esko Tirroselta! -kritiikki Puolilehti.fi:ssä

Tirronen_kirjaIkuisesti muistoissa, Esko Tirronen (1934–2011). Poikilo-museot (Varuskuntakatu 11, Kouvola-talo, Kouvola) 17.10.2013-5.1.2014.

Kävin Kouvolassa Esko Tirrosen näyttelyssä. Yritin monta kertaa – matka piti peruuttaa esim. myrskyn katkaistua junayhteydet. Lopulta taiteen jumalat suosivat minua. Kritiikkini on tuolla: Pelastakaa minut Esko Tirroselta!

(Näyttely on muuten tänä vuonna esillä vaikka missä, joten kannattaa mennä käymään muualla, jos tuntuu ettei Kouvolaan enää ehdi.)