Hyvä kahvila – parempi näyttely?

Minulla on erityinen suhde erääseen kesällä 2015 Mäntän Pekilossa esillä olleeseen installaatioon. Istuin teoksen sisällä (se oli pieni mökki), kun puhelimeni soi ja sain kuulla, että esikoisrunokokoelmani julkaistaan. Olen törmännyt samaan teokseen sen jälkeen myös Kiasmassa, ja rakastin sitä edelleen. Ikään kuin se kantaisi osavastuun yhdestä elämäni suurimmista onnenhetkistä.

Olin silloin Mäntässä kirjoittaakseni kuvataideviikoista kritiikin. Työnteko sai siis mahdollisimman positiivisen käänteen. (En osaa sanoa, vaikuttiko se tapaani nähdä näyttely ja kirjoittaa siitä, mutta olin onneni kukkuloilla.)

Mietin usein, mikä merkitys museon tai kesänäyttelypaikan kahvilalla on taiteen kokemiseen. Jos menee ensimmäiseksi kahvilaan, josta saa kädenlämpöistä pussiteetä, on jo valmiiksi vähän nurjamielisenä menossa taiteen pariin. Entä, jos sen sijaan saa ihan mahtavaa japanilaista vihreää teetä, jota kannetaan pöytään lisää koko ajan?

(Kumpikin esimerkki on museosta/näyttelypaikasta, jossa olen tänä kesänä käynyt.)

Sama tunnelman suuntaaminen tapahtuu usein museokaupassa. Kävin vastikään eräässä helsinkiläisessä taidemuseossa, ja yritin löytää museokaupasta taidekirjoja (sellaisia ihan oikeita, teoreettisia opuksia). En löytänyt. Sen sijaan löysin mitä tahansa muuta: kaikkea askarteluun liittyvää, kyniä, magneetteja, muistikirjoja.

Mitä kaupan valikoiima kertoo museon odotuksista yleisöään kohtaan? Että heitä ei kiinnosta taide ollenkaan?

En tiedä, eihän Akateemisesta kirjakaupastakaan enää löydy taideteoriaa. Taidehyllyssä on rivi Suomen huutokauppakeisari -kirjoja. Ehkä aika on ajanut taideteorioiden ohi.

Mutta palataan sinne kahvilaan. Olen suunnitellut arvioivani tästedes museoiden kahvilat samalla kun niiden näyttelyt. Arvioisin teen laadun ja hinnan, kahvilan mukavuuden ja melutason, sellaista tavallista. Sitten voisin vertailla näyttelykritiikkiäni näihin kahvilakokemuksiin ja katsoa, löytyykö niistä yhteneväisyyksiä.

(Paitsi jos usein tulee vastaan se kädenlämpöinen pussitee. Sitten lopetan projektin heti alkuunsa.)

 

 

Mukavassa seurassa (Mäntän kuvataideviikot 2017)

XXII Mäntän kuvataideviikot. Pekilo (Tehtaankatu 21, Mänttä) 11.6.-31.8.2017.

–

Kas, niinhän siinä sitten kävi, että päädyin Mäntän kuvataideviikoille niiden ensimmäisenä aukiolopäivänä, eli eilen. Yleensä olen odotellut jonkin aikaa ja mennyt Pekiloon jonakin arkipäivän aamuna, jolloin siellä on vähemmän ketään. Mutta kokemus se on sekin, että opaskierros kantautuu korviin yläkerrasta ja bussilastillinen ihmisiä purkautuu näyttelytilaan etuovesta.

–

Jos aloitan kuitenkin lopusta. Kun astuin ulos näyttelystä, mietin, mikä siinä jäi kirkkaimmin mieleen.

Jenni Tieahon Hallava, joka aloittaa koko näyttelyn, tuntuu teokselta, jota on vaikea ylittää. Tieahon puusta rakennettuja hevosia olen nähnyt muutaman kerran ennenkin, mutta Hallavassa hän on yhdistänyt pintoja ja materiaaleja elävämmän ja särkyvämmän oloisen eläimen luomiseen.

Toisena suurenmoisuutensa ansioista mieleen jäi Jussi Valtakarin ja Antti Ylösen Saaristo. Puuveistosten sarjassa pienet ihmiset elävät (ja ilmeisesti myös kuolevat) karuilla saarillaan, joiden välissä on meren sijasta tyhjyys: meidän isojen ihmisten maailma. Saaristo näyttää upealta myös kaukaa. Sitä kannattaa pysähtyä tuijottelemaan ylemmistä kerroksista.

Kolmas, ehkä vähän yllättäväkin ”tää oli nyt parasta täällä”-teostuttavuus oli Senja Vellosen akvarellisarja, jossa on koivunrunkoja. Yllättäväksi tätä ihastusta kutsun siksi, että koivunrungot kesänäyttelyssä eivät kuulosta yllättäviltä – Vellosen tapa tehdä puut kuin ne puhuisivat meille on kuitenkin hieno ja ihastuttava.

(Mistään näistä teoksista ei löydy mediakuvaa, joten joudutte menemään näyttelyyn katsomaan teoksia itse.)

–

Leonora Fredriksson: Uikkarit narulla | Swimsuits on the Clothesline 2017, öljyväri levylle | oil on mdf (kuva | photo: Jussi Tiainen).

Kuvataideviikoilla on männävuosina ollut tiukankin temaattisia näyttelyjä. Tällä kertaa tuntuu, että teosten ja tekijöiden yhteys toisiinsa on löyhä. Paljon esillä on kesäkuvastoa (esim. Leonora Fredrikssonin hienot, puhtaudessaan poptaidemaiset maalaukset, joissa on sorsia ja uimapukuja) sekä eläimiä (esim. Yasushi Koyaman suuret, söpöt puuveistokset emoista ja niiden pennuista).

Mystiikan lähteistä ammentavat muiden muassa Pauliina Turakka-Purhonen, jonka La Primavera -installatiossa on kankaisten ihmishahmojen lisäksi myös hienoa kaksiulotteista kuvapintaa sekä Harri Larjosto elokuvallaan Perillinen. Elokuvassa sukelletaan ihmisenjälkeiseen aikaan ja noukitaan pintaan ihmiskuoria vailla historiaa ja muistoja.

–

Pekilo tuntuu tänä vuonna pienemmältä kuin ennen. Se on ihan hyvä – ainakaan näyttelyssä ei tule tunne, että aargh kauhea nälkä ja vielä kaksi kerrosta katsomatta.

Pienuuden (tai pienemmyyden) kokemus saattaa johtua siitä, että taide ei enimmäkseen herättele ahdistavia ajatuksia ja tunteita. Sitä on mukava vastaanottaa. Sen seurassa on mukava olla.

–

Harri Larjosto: Perillinen | Inheritor 2017, still lyhytelokuvasta | still from shortmovie.

Ostin näyttelykirjan (15 €) sillä ajatuksella, että tarvitseepa sitten kuvata vähemmän näyttelyssä. Olin väärässä. Näyttelykirjassa ei ole lainkaan teoskuvia, joten näyttelykierros meni sitten kuitenkin valokuvien räpsimiseen (sellaisten muistiinpanokuvien, joiden perusteella pystyn tätä nyt kirjoittamaan).

Teoskuvien sijasta kirjassa on teksti jokaiselta näyttelyn taiteilijalta. He kertovat, miten heistä on tullut taiteilijoita. Mitä on mahtunut matkalle?

Tavallaanhan tällainen on ihan kiinnostavaa. Toisaalta 40 kertaa peräkkäin tarina taiteilijaksi tulemisesta ei ole niin motivoivaa luettavaa. Säästelenkin kirjaa luettavaksi osissa: kun kohtaan jonkun taiteilijan teoksia tai ajatuksia jossakin yhteydessä tämän jälkeen, voin vilkaista häntä tästä näyttelykirjasta. Tai voin ottaa kirjan luettavaksi kaupunkibussiin: 10 minuutin bussimatka keskustaan, jonka voi viettää aina yhden taiteilijan seurassa (kuulostaa hyvältä).

Teoskuvia nyt kuitenkin jäin vähän kaipaamaan. Minä kun olen senluonteinen, että unohdan taiteilijoiden nimet välittömästi, ja muistan teokset ikuisesti. Siksi olisi kivempaa palata vuosien varrella näyttelykirjaan, jossa ne teokset olisivat edes osittain tallessa. Nyt taiteilijakuvat ja -tarinat eivät enää jonkin ajan kuluttua yhdisty mielessäni tämän näyttelyn teoksiin.

 

Politiikkatehdas (Näyttely: Pekilo 2015)

XX Mäntän kuvataideviikot. Kuraattoreina Kalle Hamm & Dzamil Kamanger. Pekilo (Tehtaankatu 21, Mänttä) 14.6.-31.8.2015.

–

Nyt on sellainen harvinainen tilanne, etten tiedä, mitä ajatella. Olen tottunut menemään Pekiloon katsomaan uutta kotimaista nykytaidetta. Olen tottunut siihen, että kolmikerroksinen tehdashalli tarjoaa joka nurkan takana jotakin uutta, suorastaan läkähdyttävän määrän uusia ideoita, jotka elävät mielessäni pitkään näyttelykäynnin jälkeen.

Edwina Goldstone: Löydetty ja kadonnut (yksityiskohta).

Tällä kertaa kaikki on asteen verran sivussa odotuksista. Taiteilijat ovat enimmäkseen minulle entuudestaan vieraita (tämä ei sinänsä ole huono asia, se vain eroaa menneistä näyttelyistä) ja näyttelyn teema on niin tiivis, että tuntuu kuin joka nurkan takana sanottaisiin aina vain eri tavalla se sama asia.

Että on väärin arvostella ihmisiä ulkonäön tai synnyinmaan perusteella. On väärin kohdella ihmisiä numeroina. On väärin aiheuttaa humanitaarisia katastrofeja ja pitää tätä pakenemisen ja turvattomuuden noidankehää pyörimässä mm. sotien ja ilmastonmuutoksen kautta.

Kaikki tämä on erittäin tärkeää. Kaikki tämä on ahdistavaa ja totta. Kun toukokuussa vietin jonkin aikaa Roomassa, ajattelin päivittäin sitä, miten väärin on, että ihmiset asuvat puistoissa ja metroasemilla, että vaikka minä olen heinin verrattuna äärimmäisen rikas, minulla ei ole varaa auttaa heitä, voin vain antaa vitosen muutamalle ihmiselle, jutella heidän kanssaan, katsoa päin kun suurin osa kävelee ohi vilkaisemattakaan kohti. Ja voin itkeä iltaisin (vaikkei se auta ketään).

Tämä näyttely tuntuu liian suurelta, tulee väsymys. Tiedän, että epäkohtia pitää tuoda esiin ja niistä pitää huutaa. Toisaalta ajattelen myös, että taidetta seuraavat humanistit ovat jo niitä, joilla on tietoisuus tästä kaikesta, ja jotka ovat ahdistuksen asteikolla jo melko pitkällä. Miten viestin saisi heille, jotka eivät ajattele asiaa, joille mikään tällainen ei ole ongelma, jotka porskuttavat eteenpäin kuin vettä vain? He eivät taida tulla Pekiloon tänä kesänä.

Tällaisena suurena koosteena moni teoksista jotenkin ajautuu yhden viestin kommunikaatioksi. Yritän katsoa teoksia yksilöinä ja erottaa ne toisistaan. Paikoin se onnistuu, paikoin ei.

Hienoja hetkiä:

Hilda Kozári: Koskea (yksityiskohta).

Hilda Kozári: Koskea (installaatio). Pronssilevyt, joissa on sormenjäkiä, sotivat hienosti sitä ajatusta vastaan, että taide syntyy jossakin kummallisessa tyhjiössä, ilmestyy valkoisen gallerian seinille, elää ilman ihmiskäden kosketusta. On jotenkin pyhää.

Edwina Goldstone: Löydetty ja kadonnut (veistosinstallaatio). Puoliksi lattiaan vajonnut puutalo (josta tihkuu tervantuoksua) kutsuu katsomaan lähempää. Seinälautojen lomaan on pujoteltu valokuvia. Talo = historia, kaikki elämisen merkit siellä näkyvät edelleen mustavalkoisina haamuina.

Nea Lindgrénin Atelier Series -maalaukset (tai no, määritelmänä on ”sekatekniikka”). Olen ihastunut näihin ennenkin. Nämä näyttävät siltä, kuin maailmasta olisi leikattu palasia (lattioita, betoniseinää, ehkä taideteosten selkämyksiä) ja tuotu ne tänne, esille, yksittäisinä ikkunoina kaiken todellisuuden takapuolelle. Siellä ei ole selvärajaista designia. Siellä on funktionaalisia materiaalivalintoja ja värimaailmoja.

Carolina Sandell: Ajan ja paikan kollaasi (installaatio). Ulospäin hyvin neutraalin näköinen tila on sisäpuoleltaan pieni koti. Tauluissa seinillä, telkkarissa nurkassa ja sohvapöydällä tapahtuu jotakin jatkuvasti. Videoteosten esillepano on poikkeuksellisen hieno ja intiimi.

Nana & Felix: Facial Composite sekä Kanta/Väestö. Ensin mainitussa teoksessa ihmisten siluetit muodostuvat lomakkeesta, jolla määritellään ihmisten tunnistettavia piirteitä. Törmäsin tässä ensi kertaa myös erotteluun roomalaisen ja kreikkalaisen nenän välillä. En ymmärrä. Jälkimmäisessä on liitetty samaan valokuvaan monta passikuvarajattua ihmistä. Lopputuloksena on kaivomainen kuilu, joka tuntuu imaisevan katsojan sisäänsä (pelottava yhdenmukaisuuden syöveri?)

Nana & Felix: Kanta/Väestö.

Meri Linna: Retreat (osallistava installaatio). Pimeä huone, joka pimenee jokaisen verhon ohittamisen jälkeen vielä lisää. Tila, jonne valo ei pääse. Sen voisi kuvitella olevan lepoa silmille, mutta hyvin pian silmiäni alkaa särkeä. Sitten särkee jo päätäkin. Olen huoneessa alle 5 min., ja sinä aikana ehdin ajatella mm. sitä, onko pimeys vain taiteilijan keino saada ihmiset huoneeseen, jossa sitten kohta syttyy valo, joka paljastaa nurkassa kirveen kanssa istuvan pellehahmon (ei ollut mitään sellaista). Etsin koko ajan jotakin ääntä, joka paljastaisi, onko huoneessa muita. Hengitystä? Ei. Askelia? Ei. Törmään seiniin. Silmiä jomottaa. (Olen usein haikaillut aistideprivaatiokammiota, kun kerrostalossa joku harjoittelee kitaransoittoa juuri kun tahtoisin keskittyä kirjoittamiseen. Mutta oikeasti aistit tarvitsevat ärsykkeitä.)

Kiinnostava on myös eräänlainen taulukko siitä, moniko näyttelyn taiteilijoista on saanut minkäkinlaista tukea teostensa tekemiseen. Se kuului ehkä Harrie Liveartin teokseen Nomadic Nanostate.

 

 

Mäntän kuvataideviikkojen kritiikki (Ksml)

Kritiikkini Mäntän kuvataideviikoilta (Pekilo) Keskisuomalaisessa. 

Kritiikkejä: Mänttä, Purnu, Järvilinna

Olen tässä käväissyt Mäntän kuvataideviikoilla, Oriveden Purnussa ja Laukaan Järvilinnassa. Kritiikkini löytyvät Keskisuomalaisen nettisivuilta:

Mäntän kuvataideviikot

Purnu

Järvilinna.

Kuva Järvilinnasta, yksityiskohta Jenni Tieahon teoksesta.

Muuten olen viettänyt kesälomaa, tuota pahamaineista löhöilyaikaa, jolloin minulle on sydämen asia lukea beat-kirjallisuuden klassikoita (kuten joka kesä). Ostan niitä aina Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä Sammakon myyntipöydästä.

Ja nyt kun muistelen, niin teinhän minä kulttuurimatkan Turkuun, mistä en ole muistanut kirjoittaa mitään.

Mäntän kuvataideviikot -arvio

Kirjoitin Pekilon näyttelystä Keskisuomalaiseen: Raaka-aineita ja jäsentelytyötä.