Äärettömyyksiä (Näyttely: Marra Lampi)

MARRA LAMPI: 70 – retrospektiivinen juhlanäyttely. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 21.9. – 10.10.2018.

–

Marra Lampi: Sininen (2008)

 

Joskus nuorempana kriitikkona kirjoitin näyttelyarvioon, että Marra Lammen maalaukset olivat helppoja vastaanottaa. Sain tästä (en taiteilijalta vaan joltakulta muulta) palautetta, että ei koskaan saa kutsua taiteilijan teoksia helpoiksi, se on loukkaavaa. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että helppo lähestyttävyys on taideteokselle yleensä etu.

Katsomisen keveys tulee geometriasta. Tulee turvallinen olo, kun tietää katseen pysyvän teoksessa. Vaikka viivaa seuraisi loputtomasti, ei koskaan putoa teoksen maailmasta pois.

Galleria Saskian retrospektiivinen näyttely tarjoaa Lammen uralta sellaisiakin suuntia, joihin en ennen ole törmännyt. Odotin näitä meditaationkaltaisia, geometrisia kuvioita, joita sainkin, mutta niiden lisäksi sain valoteoksia sekä herkänhauraita sateenkaarimaalauksia.

Ihaninta teoksissa tähän vuodenaikaan ovat värit. Rakastan kullan ja syvänsinisen yhdistelmää, joka tuo mieleen moskeijojen mosaiikit. Rakastan vihreää ja kirkasta keltaista. Rakastan myös viivaa, joka näyttää vaivattomalta, mutta on luonut ikuisuuksia, äärettömiin jatkuvia reittejä kuva-alan yli ja taas takaisin.

 

 

 

Limittäisiä aikoja (Näyttely: Lampi ja Pihlajamaa)

Marra Lampi – Suuria kertomuksia; Johanna Pihlajamaa – Vähitellen. Taidekeskus Mältinrannassa 24.5.2011 saakka.

—

Visiteerasin Tampereen museoiden yössä sen verran, että kävin Mältinrannassa. (Museoiden yössä häiritsee se ihmismäärä, mikä tietysti on tapahtuman tavoite, mutta käyn mieluummin museoissa rauhassa. Mutta sitten kuitenkaan omatunto ei salli jättää koko tapahtumaa väliin, joten galleriavierailu puhdisti minut kotiinjäämisen synnistä. Ja Mältinrannassa oli mahdollista tavata taiteilijoita! Se on aina hauskaa, ja siihen on aina liian vähän mahdollisuuksia.)

Mältinrannassa onkin nyt toisiinsa mitä mainioimmin sopivat näyttelyt: Marra Lammen ja Johanna Pihlajamaan tutkimuksissa ja löydöissä on kaikuja samasta todellisuudesta. Olen aiemminkin pitänyt kummankin näyttelyistä, joten lähdin matkaan suurin odotuksin (tai siis lähinnä helpottuneena siitä, että tulisin varmasti nauttimaan). Ja hyvin kävi.

Marra Lampi kertoi teostensa filosofisista taustoista. Olen aiemminkin keskustellut Lammen kanssa, ja mieleeni on jäänyt hänen ajatuksensa siitä, että abstrkatia Jumalaa voi kuvata vain abstraktilla taiteella (ehkä hän ei sanonut sitä noin jyrkästi? ajatus oli kuitenkin tuo). Nyt esillä on Danten Paratiisin innoittamaa sarjaa ja myös muita filosofioita. Esimerkiksi Tsim Tsum tarkoittaa sellaista Jumalan vetäytymistä, joka oli pakko tehdä, kun täydellinen Jumala loi epätäydellisen maailman. Maalauksessa on syvää avaruuden violettia ja keltainen, hehkuva pinta (kuin aurinko lähikuvassa). Jumaluus irtoilee ja varisee avaruuteen.

Olen reilu vuosi sitten kirjoittanut, että Marra Lammen teoksissa on ”näkemisen helppoutta ja tyyneyttä”. Juuri siksi hänen teoksistaan pidänkin; vaikka taustalla on pitkiä filosofisia pohdintoja (tai siis, ehkä juuri siksi), teokset ovat niin selkeitä, että niiden edessä saa antautua pelkälle katselemiselle. Taustan tietäminen tietysti on aina mukavaa ja lisää näkökulmia teoksiin, mutta ei ole mitenkään välttämätöntä tietää yhtään mitään.

Tällä kertaa huomioni varasti muista teoksista poikkeava Passio-sarja. Melkein tekisi mieli kutsua sitä romanttisen naiselliseksi; punainen, kehyksistä valuva veri, kimaltelevat kivet ja syvät värit ovat häpeämättömän dramaattisia. Erityisesti pidin vinoon ripustetusta taulusta, jonka alakulmaan punainen pakkautuu. Siinä on jotain niin… dekadenttia. Miellyttävää yltiöpäisyyttä. (Oheinen kuva ei tee oikeutta teoksen väreille.)

–

En voi olla näkemättä Johanna Pihlajamaan ympyröissä ja viivoissa luonnontieteen suuria mullistuksia. Auringon- ja kuunkiertoa kuvaavat kaaret, taivaankappaleiden liikkeistä lasketut kuviot, atomit. Kaikkea tällaista tulee mieleen.

Ja sitten huomaan pysähtyä katselemaan teosten pintoja. Niin kauniita!

En ollut aiemmin nähnyt Pihlajamaalta niin villejä teoksia kuin hänen Paikat ja reitit -sarjansa työt. Niissä geometrisuudesta on rönsyilty lähes kokonaan eroon, piirretty valkoisella valkoiselle ikään kuin orgaanisen hallitsematon viiva olisi yhtään tummempana liian pelottavaa.

Täytyy myöntää, että Pihlajamaan teosten parissa vähän harhauduin. Kiiltävät lasit heijastivat näyttelyssäkävijöitä, ja aloin katsella, millaisia kuvioita tilassa liikkuvat hahmot teoksiin tuovat. Taivaankappaleet jäivät paikoilleen, hitaaseen totuuteensa, kun ihmiset vilistivät kaiken ohi ihan omassa ajassaan. (Eikä tämäkään katsomisen tapa tuntunut sotivan teoksia vastaan.)