Posts Tagged ‘Galleria Ronga’

Nautitaan eläimistä! (Näyttely: Elina Parjanen)

Elina Parjanen: Tykkään eläimistä. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 3.6.-22.6.2017.

IMG_20170609_090250

Elina Parjanen: Omakuva toisinaan.

Elina Parjasen näyttelyn nimi (Tykkään eläimistä) ja sen mainonnassa käytetty pastellinvärinen kettukuva johtavat katsojaa tarkoituksella harhaan. Kun kuvittelee astuvansa vaarattomaan eläinaiheiseen näyttelyyn, astuukin keskelle erilaisia eläimistä nauttimisen muotoja. Galleriassa eläimet ovat turkiksia, metsästyksen kohteita, lemmikkejä.

Eläinten tappaminen on vahvasti läsnä. Trofeeksi seinälle ovat päätyneet jopa lemmikkikissat. Niiden päät ovat saaneet seurakseen taiteilijan omakuvan (Omakuva toisinaan), jolla on raateluhampaat ja leijonanharja. Taiteilija tykkää eläimistä niin, että omii itseensä niiden ominaisuuksia – myös sen, että niiden uljaat päät päätyvät usein metsästäjien kotiseinille.

Parjaselle eläimen koolla ei ole merkitystä. Hyttynen pääsee muotokuvaan siinä, missä ihminenkin pääsisi. Kalojen vapahtaja laskeutuu sukkulan lailla taivaasta veden halki kohti pohjaa. Lintuinfluenssavaraan vuoksi murhatut linnut saavat tuskansa näkyviin.

Turkisteollisuuden kommentoiminen kuuluu tietysti tällaiseen eläinoikeusasiaan. Senkin Parjanen tekee kiinnostavasti; hän pohtii seinälle taiteeksi ripustamiensa turkisten tuhlaavaista luonnetta (Käyttämätön talja) ja turkiseläinten luodinhajuisia unia.

Näyttelyssä tulee vastaan myös eläinaiheinen tapetti, joka koostuu luonnoksista vuosien varrelta. Piirroksissa on hetkellisten ajatusten luonne, sellainen etsiminen ja löytäminen, joka on maalauksissa ajateltu enemmän loppuun asti. Tapettiin voi uppoutua kuin toisen ihmisen ajatusvirtaan.

 

 

Lähempää, lähempää, kaukaa (Näyttely: Maarit Siltamäki, Johanna Mäkitalo, Kristiina Lempiäinen-Trzaska)

Maarit Siltamäki, Johanna Mäkitalo, Kristiina Lempiäinen-Trzaska: TÄSSÄ HETKESSÄ. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 18.2.-9.3.2017.

2017-02-28-2797

Johanna Mäkitalo: Vastavoima.

Kolme taidemaalaria on tuonut Galleria Rongaan ympäristöaiheisia maalauksiaan. Tekisi mieli sanoa luontoaiheisia, mutta osassa ympäristö on niin urbaania, että on pitäydyttävä väljemmässä määritelmässä.

Maarit Siltamäki, Johanna Mäkitalo ja Kristiina Lempiäinen-Trzaska ovat niin erilaisia taiteilijoita, että yhteisnäyttely voisi olla sekava. Sen sijaan – jotenkin – kaikki sopii yhteen. Välillä katsotaan läheltä ja välillä hyvinkin kaukaa.

Ensimmäisenä jään katsomaan Johanna Mäkitalon maalausta Vastavoima, jossa valo purkautuu mustan pilvimuurin reunalta. Taivaalla vaikuttaa olevan oma tahtonsa, jonka alla ihminen kutistuu pieneksi.

Mäkitalon maalauksissa horisontteja ja taivaita riittää. Jotenkin ajattelen meteorologiaa, sillä tavalla kuin se ei ole tiedettä vaan enemmänkin runoa. Taivaan liikkeiden ennustamista.

2017-02-28-2786

Maarit Siltamäki: Kuuntelimme tuulta / taivaan liikkeitä / Syksy satoi päällemme / taivaanrannan värejä.

Maarit Siltamäki yhdistää runon ja kuvan nimeämällä teoksensa runomaisilla mietelmillä. Teosten nimet ovat sellaisia kuin Kuuntelimme tuulta / taivaan liikkeitä / Syksy satoi päällemme / taivaanrannan värejä. Maalauksissa ihmiset kietoutuvat köynnöksiin, näyttävät kasvavan suoraan puun lehvästön valon ja varjon vaihtelusta.

Parhaimmillaan teokset ovat tarinoita, kuten Toit kukkia etten unohtaisi, jossa perhe on kasvanut kiinni ruokapöytään. Ihmisistä kasvaa juuria, he tavoittelevat toisiaan kaukaa itsensä ulkopuolelta. On kuitenkin hyvä, että nämä maalaukset on ripoteltu osaksi yhteisnäyttelyä, koska rinnakkain niiden samankaltainen muotokieli syö itseään niin, että teokset eivät näyttäydy enää yksilöinä vaan sulautuvat yhteen.

Kristiina Lempiäinen-Trzaskan maalausten raikas rytmi asettaa koko näyttelylle tahdin. Maalaukset yhdistävät todellisuutta ja unta.

2017-02-28-2793

Kristiina Lempiäinen-Trzaska: Tanssi. Yö. Jatkot.

Hylky-maalaukset leikittelevät tuomalla vedenalaisen värimaailman maan pinnalle. Kerrostalosta tulee hylky, unohdettu kappale historiaa. Välillä pitkät hyönteismäiset ihmiset tanssivat kaupungin kaduilla tai jättiläiskärpäset pääsevät jatkoille viimeistelemään juhlien herkut.

Kokonaisuutena näyttely on toimiva, joskin paikoin vähän turhan tiivis. Ymmärrän, että kolmen taiteilijan mahduttaminen pienehköön galleriatilaan on vaatinut ripustukselta kompromisseja.

Erityisen hyvää on kuitenkin rytmi ja luonteva siirtyminen teemasta toiseen. Teokset toimivat yhdessä ja luovat omanlaisensa maailman.

Jotakin katseen rajalla (Näyttely: Miina Laine)

Miina Laine: MÄKI. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 20.8.-8.9.2016.

kutsuMiina Laineen näyttelyyn astuminen on kuin astuisi metsäpolulle, jossa on taianomainen valo. Abstrakteissa maalauksissa on oksien liikettä, vähän kukkiakin, ja sitä valoa, joka oksien välistä siivilöityy ja väreilee.

Pisimmälle vietynä valon väreily kuljettaa maalauksia kalligrafian suuntaan. Kuin mustesivellin olisi liikkunut paperin yllä, kirjoittanut merkkejä, joiden ainut tarkoitus on tulla kirjoitetuiksi ja nähdyiksi (ei niinkään luetuiksi).

Paikoin tukkoiset taustat vievät huomiota maalausjäljen keveydeltä. Parhaimmillaan kuvat ovat silkkaa likettä, jotakin katseen rajalla.

(Kuva on Galleria Rongan sivuilta; näyttelyssä ei saanut kuvata.)

Mitä se kaikki tarkoittaa? (Näyttely: Eliisa Määttälä ja Milla Hannula)

Eliisa Määttälä ja Milla Hannula: Lipasto -Maalauksia. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 28.5.-16.6.2016.

Milla Hannula: Lumipallo.

Milla Hannula: Lumipallo. Kuva: Galleria Rongan mediakuva.

Eliisa Määttälän ja Milla Hannulan näyttely pitää katsella läpi rauhassa ja hitaasti, ehkä muutamaan kertaankin, ennen kuin hahmotan näyttelyä kunnolla. En ole varma, mistä on kyse, mutta ehkä pieneen galleriaan on vain tuotu vähän liikaa kaikkea. On installaatioita ja maalauksia, joiden esittävyys on vähän kätkössä, ja sitten yhden teoksen edessä lattialla on matto. Tuntuu, että minne vain katsookin, edessä on esineitä ja lisäosia. Teoksia on katseltava yksilöinä, erikseen, jotta niistä saa kiinni.

Milla Hannulalta on esillä pääasiassa akvarelleja. Kuvia on maalattu anarkistisesti papereille, jotka rypistyvät veden vaikutuksesta. Siinä on jotain kivaakin; kuva vaikuttaa imevän paperia itseensä, kun tausta rypistyy kaikkialla värin ympärillä.

Hannula käyttää kierrätyskehyksiä kauniisti osana teostensa visuaalista maailmaa. Vesivärikuvien orgaaniset muodot tuntuvat puskevan kehyksestä paperille kuin melkein pölyksi muuttunut muisto jostakin, mitä kehyksissä on joskus aiemmin ollut.

Paikoin maalaukset ovat esittäviä, paikoin ainakaan minun silmiini eivät ole. Esittävyydessäänkin ne tuntuvat kasvaneen värien ja erityisesti paperilla liikuskelleen veden ehdoilla. Kuva-aiheet ovat taustastaan irrallisia; paperi on valkoinen, eikä sitä edes yritetä peittää. Katson kuvaa paperilla, en kurkistele ikkunoista mihinkään kuviteltuun todellisuuteen. Värienkäyttö on miellyttävää, vaikka välillä muuten tipahdankin kyydistä.

Eliisa Määttälä: Rusakkosarja.

Eliisa Määttälä: Rusakkosarja. Kuva: Galleria Rongan mediakuva.

Eliisa Määttälän puolella galleriaa on installaatioita, maalauksia puulle ja kaakeleille sekä kangasta. Tunnelma on näyttelyn nimen mukainen: kuin katsoisi vanhaan lipastoon, josta pursuilee jollekin tuntemattomalle ihmiselle tärkeitä muistoja. Toisen muistoista voi saada omalla tavallaan kiinni, mutta koskaan ne eivät paljasta itsestään kaikkea.

Puulle tehdyt maalaukset (en ole varma tekniikasta) ovat hienon monokromaattisia. Tarjolla on vain vivahteita puun omasta väristä. Kuvat muodostavat tarinan prinsessoineen ja rusakkoineen, mutta tämä saattaa olla minun puoleltani toki ylitulkintaa.

Kaakelit-sarjassa marssii jonossa ihmisiä ja otuksia (taas tulee mieleen jokin satukirja, kylän väki menossa katsomaan jotakin ihmettä), jotka on piirretty pelkkinä ääriviivoina. Kaksiulotteiset hahmot näyttävät nopeasti tehdyiltä, kuin kokeilulta: millaisia ihmisiä tänään tulee luo, kun tartun siveltimeen?

Kokonaisuutena olisin kaivannut vähän lisätukea teosten tulkintaan. Näyttely on kummankin taiteilijan puolelta kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen, mutten ole ihan varma siitä, mitä se kaikki tarkoittaa.

 

 

Hetkeksi maalattu (Näyttely: Jari Järnström)

Jari Järnström: Heijastuksia / maalauksia. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 7.-26.5.2016.

Jari Järnströmin maalauksissa yhdistyy tunnollisen tarkka ihmiskuvaus ja hetkellisyys, sattumatkin. Ihmiset on lainattu realistisesta taiteesta ja lähes kaikki muu on abstraktia.

Urbaani.

Urbaani.

Näyttely tuntuu heti intiimiltä. Järnström on jättänyt maalauksiin lyijykynäviivoja ja luonnosmaisia kohtia näkyviin. Saan katsoa pinnan alle, teosten anatomiaan. Näky kutkuttaa mielikuvitusta, tuntuu kuin saisin käsiini vieraan maailman kartan.

Monessa maalauksessa on erikoisia valopisaroita, sinertäviä tai vihertäviä täpliä, kuin valo siivilöityisi tuulessa värisevien puunlehtien välistä. Toistuvana elementtinä on myös harmaita ympyröitä, joiden varjostuksista olen lukevinani kuunkierron vaiheita.

Valotäplät lisäävät hetkellisyyden tunnetta näihin monin tavoin taidehistoriallisiin ihmishahmoihin (haen tällä sanayhdistelmällä tunnetta siitä, että ihmisiä on pyritty kuvaamaan näin, realistisesti, satoja vuosia). Valopallot voisivat olla vahinkoja valokuvassa, auringon liian kirkkaita säteitä kameran linssissä.

Pienten teosten sarjasta en niin innostu, niiden lentävät ihmiset ja talojen katot öisessä valaistuksessa jotenkin särkevät sen ainutkertaisuuden, mitä isommissa maalauksissa on. Ymmärrän kyllä, että pieniäkin pitää tehdä. On hyvä, että on mahdollista myydä/ostaa erikokoisia ja -hintaisia teoksia. (Eikä niissä yksilöinä mitään vikaa ole. Lähinnä suhteessa isoihin ne tuntuvat laimeilta.)

Osassa maalauksista kasvaa geometrisia muotoja, labyrintti tai sisäkkäisiä ympyröitä. Ihan kuin nekin julistaisivat pysyvyyttä: että on luonnonlakeja ja on keinoja kuvata näitä luonnonlakeja.

Mutta se valkoinen osa Heijastuksia-maalauksessa! Miten se voi olla niin kaunis? Kerroksellinen, kuorittava, runsas ja mehevä valkoinen. Seison sen edessä pitkään ja hoen mielessäni helvetin kaunista ja yritän muotoilla keinoja sanoa se ilman kirosanoja. En keksi sellaista.

 

Vain tahroja paperilla? (AvaraTaide ry:n piirustusnäyttely)

AvaraTaide ry:n piirustusnäyttely Galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tampere) 16.4. – 5.5.2016.

Näyttelyn taiteilijat: Outi Aho, Saara Forsell, Anja Härkönen, Anja Ikonen, Urpu-Elina Korhonen, Miina Laine, Heta Laitakari, Hanna Makkonen, Elina Parjanen, Julia Prusi, Paula Puikkonen, Marje Viitala, Johanna Vilén, Ella Vähäsarja.

Anja Ikonen: Hämeenpuiston linnut I (2010).  Kuva: AvaraTaide.

Anja Ikonen: Hämeenpuiston linnut I (2010).
Kuva: AvaraTaide.

Ryhmänäyttelyjen yhteydessä tuntuu aina siltä, että on varminta tehdä vastuunvapautus: se, että joku jää manitsematta, ei tarkoita, että hänen teoksensa olisivat vaitiolon ansainneet. Ryhmistä kirjoittaminen vain on sellaista, punaisen langan hakemista niin näyttelyyn kuin tekstiin, edestakaisen hyppimisen ja kitkan kitkemistä.

Ja sitten asiaan:

AvaraTaide ry. on koonnut Galleria Rongaan näyttelyn, jossa on piirustuksia monelta puolelta piirtämisen laajaa kenttää. On kuvia, jotka tuovat enemmän mieleen maalauksen. On alastonmallipiirustuksia. On fantasiaa. On abstraktia ja esittävää. Ja on luonnoskirjamainen installaatio, joka peittää yhden päädyn kokonaan.

Hanna Makkosen sarjakuvamaiset, mustavalkoiset kuvat johdattelevat näyttelyyn. Niissä on hienoa vähäeleisyyttä: paperi on repäisty, ei leikattu; kuva on kiinnitetty kehyksiinsä teipillä. Sarjakuvamaista mielleyhtymää vahvistavat teosten nimet, jotka luovat kuvasta tarinan: Inspiration overflow.

Heta Laitakarin Ensimmäiset yrtit on piirretty ja väritetty puisille keittiövälineille. Pidän esineiden käyttämisestä kuvan pohjana (minulla sattuu olemaan seinälläni Pekka Suomäen valokuvavedoksia puisille paistinlastoille). Yrttikuvastoon puuhaarukka ja -kauha sopivat erityisen hyvin. Lisäksi välineet on kastettu maaliin, kuin niillä olisi keitelty kuvaa kokoon. Sympaattista.

Julia Prusin piirustukset vanerille yhdistävät taitavaa piirtämistä, herkkää maalaamista (maalaamista niin, että puun syyt jäävät näkyviin värin alta) ja mystistä kuvastoa. Rakastun puun elävään pintaan. Syistä kasvaa vanerille piirretylle ihmiselle kylkiluita ja kasvukäyriä, on kuin ihmisvartalo olisi tullut maasta esiin sentti kerrallaan, keväällä. (Samaa ihmisen ja luonnon saumatonta yhteyttä on piirustuksissa itsessään.)

Marje Viitalan piirtämät kuvat toimisivat loistavana kuvituksena myytillisiin tarinoihin (tiedättehän, Myytillisiä tarinoita, tuo minut jo lapsuudessa traumatisoinut, kiehtovan mielikuvituksellinen teos). Seuraava teos on yhtä kiehtova, vaikkei olekaan myytillinen: Paula Puikkonen on piirtänyt Annikin korttelin paperiin katsomatta. Lopputulos on samanaikaisesti villin anarkistinen ja dokumentaarinen. Se on myös kubistinen: tuntuu, että näen monta nurkkaa yhtä aikaa monesta eri suunnasta. Piirustuksesta on tullut yhtä tilakokemuksen kanssa, ei pelkkää yhden perspektiivin näkemistä.

Ella Vähäsarja: Laturetkellä. Kuva: AvaraTaide.

Ella Vähäsarja: Laturetkellä.
Kuva: AvaraTaide.

Sitten Elina Parjanen yllättää: hän on tuonut näytille otteita piirroksistaan vuodesta 1977 nykypäivään. Tämä ”elämäni tapetti” peittää gallerian perimmäisen nurkkauksen seiniä. Ajattelen, kuten usein katsellessani esimerkiksi luonnoskirjoja, miten mukavaa olisi osata piirtää. Miten tehokasta on ilmaista kokemus piirtämällä, kuinka helppo kommunikointitapa piirtäminen on.

Seinällä on (ikään kuin juuri tätä todistamassa) Parjasen kirjoittama pitkä teksti. Valkoisen paperin täyttävät sanat tuntuvat kuvien joukossa raskailta. Lukeminen on puuduttavan hidasta, jos sitä vertaa kuvan katsomiseen.

Miten kauheaa on toisinaan ajatella, että minusta jää vain sanoja.

Piirtäminen on niin laaja teema, että sen alle tuntuu mahtuvan miltei mitä tahansa. Eri tavalla kiinnostavat alastonmallien piirtäminen ja korttelin piirtäminen paperiin katsomatta ovat kumpikin valittuja tekoja tyhjän paperin edessä. Piirtäjällä on vastuu valita kohteensa. Jos ajatellaan, että piirtäminen on nopeaa (tai ainakin esimerkiksi öljymaalaamista nopeamaa), piirtäjän vastuu osuu kohdalle usein: joka kerta, kun ottaa uuden paperin.

Elämän ydinkysymyksiä (Näyttely: Johannes Klaus Koskinen)

Johannes Klaus Koskinen: RUKOUS. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 2.-14.4.2016.

Koskinen_J_KJohannes Klaus Koskisen näyttelyä galleria Rongassa tekee mieli verrata Kalervo Palsaan. Tiedättehän: sellaisia näkyjä, joissa taistellaan uskonnollisten välttämättömyyksien ja seksuaalisten viettien välimaastossa. Symboliikka on vahvaa: rakastellaan joutsenen kanssa, kun käärme katselee katosta. Välillä kuvien ihmisten vaatteet tuovat mieleen esimerkiksi kirkkomaalausten Neitsyt Marian.

Näyttelyssä ei saa valokuvata, mikä jotenkin vahvistaa tunnetta sen tietynlaisesta kielletystä kuvamaailmasta. Tämä on nyt niin voimakas näyttely, että täältä ei haluta edes valokuvien leviävän holtittomasti minnekään (siksi tuo kuva on tuollainen huono mainosjulisteesta napattu otos).

Vaikka taiteilijan tyyli on levoton ja kuvien aiheetkin ovat paikoin häiritseviä (siis siten, että jokaisessa maalauksessa tapahtuu jotakin intensiivistä, eikä lepotaukoja oikein ole), näyttelystä muodostuu kokonaisuus, jossa ei ahdista olla. Se on kummallista.

Yhteen teokseen kirjoitettu lausepari ehkä selittää näyttelyn yllättävän sympaattista tunnelmaa: ”Täällä on aika pelottavaa välillä. Onneksi meillä on karkkia ja sinä.” Kaiken taustalla on siis kuitenkin vain halu selviytyä pelosta huolimatta, halu kestää elämää pientenkin lohdutusten avulla. Karkkia – kenelläpä meistä ei olisi joskus ollut sellainen päivä, jonka karkki on pelastanut.

Uskonnollisen ja ruumiillisen etsinnän yhdistäminen samoihin teoksiin toimii varsin hyvin. Nämä ovat elämän ydinkysymyksiä.

Ja huomenna galleriassa on hitaan taiteen päivä: galleriaan voi mennä keskustelemaan teoksista rauhassa. Näistä voi löytyä mielenkiintoista puhuttavaa, jos keskustelijat uskaltavat heittäytyä mukaan kuvien ehdottamiin juttuihin.

Taiteilijan sivut:

http://prinssiruusunen.wix.com/johannesklaus