Posts Tagged ‘Galleria Ronga’

Kohta todellisuus (Näyttely: SA. Salmela)

SA.Salmela: Valmiustila. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 19.8.-7.9.2017.

1. Valmiustila 2016; gesso, pellava; 54,3 x 49,3 x 8,3 cm

SA. Salmela: Valmiustila (2016; gesso, pellava; 54,3 x 49,3 x 8,3 cm). Kuva: Galleria Rongan lehdistökuva.

Kaikki on valmiina. SA. Salmelan näyttelyn nimikin sen kertoo: nyt ollaan Valmiustilassa.

Gallerian seinillä on suuria, avattuja muistikirjoja ja vieraskirjoja. Sivut ovat tyhjiä. Milloin tahansa voi tapahtua jotakin sellaista, että niihin aletaan tehdä merkintöjä. Kohta alkaa todellisuus.

Tai oikeastaan ne eivät ole mitään kirjoja. Ne ovat kuvia kirjoista, kirjojen illuusiota.

Samaan tapaan esillä on kaksiulotteisia versioita hiekkakakuista. Hiekkakakun idea on pelkkä valkoinen, kakunmutoinen alue valkoisella pohjalla.

Näyttely on kaunis, puhdas ja huolellinen. Se on ideamaailma, jossa kaikki on viety sellaiselle täydellisyyden tasolle, ettei mikään enää ole totta. Radion nappuloita ei voi kääntää. Muovipussin sankoihin ei voi tarttua.

Pohdin, missä määrin esineet päätyvät elämäämme sattumalta ja minkä verran niiden voi ajatella määrittelevän meitä. Sisustaminen on tietoista esineiden valitsemista, mutta niin paljoon emme voi vaikuttaa. Ruoka tulee kotiin pakkauksissa, joiden väriharmoniaa en voi valita. Ja määritteleekö keittiönkaapin muovipussikasassa oleva valkoinen muovipussi minua jotenkin? Pitäisikö se ripustaa seinälle?

Millainen todellisuus Salmelan näyttelyssä muhii? Saapuuko sinne öisin kulmikkaita olentoja elämään kulmikasta elämää?

 

Mainokset

Keskittynyttä energiaa (Näyttely: Miiro Valle)

Miiro Valle: Flow. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 29.7.-17.8.2017.

IMG_20170805_165146Miiro Valle kertoo, että hänen näyttelynsä jokainen teos on tehty flow-tilassa. Esillä on maalauksia ja kollaaseja.

En ihan ymmärrä, mitä tarkoittaa, että teos on tehty flowssa. Onko sitä jälkikäteen lainkaan muokattu? Onko muokkaaminenkin tapahtunut flowssa? Vai ovatko teokset jonkinlaisen ”kerralla valmiiksi”-prosessin tuloksia?

Joka tapauksessa teoksissa on vauhtia. Ne ovat valuvia ja virtaavia, ihan kuin ihmishahmojen sisäelimet pyrkisivät näkyviin läpikuultavan ihon alta. Maali muodostaa vieraan planeetan tuntemattoman pinnan tai ihmisen vääristyneet kasvot. Maali ei ole pelkkää väriä vaan massaa kankaalla, rakennusmateriaalia.

Eniten ihastun maalauksiin, joissa jäykkä menneisyyden estetiikka kohtaa Vallen virtaavan energian. Kun maalaus saa muotonsa hovimuotokuvasta, mutta sisältönsä jostakin ihan muusta, syntyy ristiriitoja. Katseestani kamppaillaan.

(Tällainen teos on esimerkiksi oheisen kuvan Portrait III, josta yritin saada valokuvaa, mutta kuva sumeni yläreunastaan, koska kamerani ei osannut hahmottaa, mihin sen tulisi tässä purskahtelevassa maalipinnassa tarkentaa).

Näyttely on tehokkaan oloinen. Teoksiin on käytetty syventynyttä, keskittynyttä energiaa. Niiden katsominen ei välttämättä ole yhtä intensiivistä kuin niiden tekeminen on ollut, mutta niinhän se aina on – sitä antaa sielunsa ja intohimonsa jollekin, jota muut katsovat hetken ja jatkavat matkaa (onneksi muisti on sellainen, että ohimenevätkin asiat voivat jättää siihen pysyvän jäljen).

 

 

 

 

Nautitaan eläimistä! (Näyttely: Elina Parjanen)

Elina Parjanen: Tykkään eläimistä. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 3.6.-22.6.2017.

IMG_20170609_090250

Elina Parjanen: Omakuva toisinaan.

Elina Parjasen näyttelyn nimi (Tykkään eläimistä) ja sen mainonnassa käytetty pastellinvärinen kettukuva johtavat katsojaa tarkoituksella harhaan. Kun kuvittelee astuvansa vaarattomaan eläinaiheiseen näyttelyyn, astuukin keskelle erilaisia eläimistä nauttimisen muotoja. Galleriassa eläimet ovat turkiksia, metsästyksen kohteita, lemmikkejä.

Eläinten tappaminen on vahvasti läsnä. Trofeeksi seinälle ovat päätyneet jopa lemmikkikissat. Niiden päät ovat saaneet seurakseen taiteilijan omakuvan (Omakuva toisinaan), jolla on raateluhampaat ja leijonanharja. Taiteilija tykkää eläimistä niin, että omii itseensä niiden ominaisuuksia – myös sen, että niiden uljaat päät päätyvät usein metsästäjien kotiseinille.

Parjaselle eläimen koolla ei ole merkitystä. Hyttynen pääsee muotokuvaan siinä, missä ihminenkin pääsisi. Kalojen vapahtaja laskeutuu sukkulan lailla taivaasta veden halki kohti pohjaa. Lintuinfluenssavaraan vuoksi murhatut linnut saavat tuskansa näkyviin.

Turkisteollisuuden kommentoiminen kuuluu tietysti tällaiseen eläinoikeusasiaan. Senkin Parjanen tekee kiinnostavasti; hän pohtii seinälle taiteeksi ripustamiensa turkisten tuhlaavaista luonnetta (Käyttämätön talja) ja turkiseläinten luodinhajuisia unia.

Näyttelyssä tulee vastaan myös eläinaiheinen tapetti, joka koostuu luonnoksista vuosien varrelta. Piirroksissa on hetkellisten ajatusten luonne, sellainen etsiminen ja löytäminen, joka on maalauksissa ajateltu enemmän loppuun asti. Tapettiin voi uppoutua kuin toisen ihmisen ajatusvirtaan.

 

 

Lähempää, lähempää, kaukaa (Näyttely: Maarit Siltamäki, Johanna Mäkitalo, Kristiina Lempiäinen-Trzaska)

Maarit Siltamäki, Johanna Mäkitalo, Kristiina Lempiäinen-Trzaska: TÄSSÄ HETKESSÄ. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 18.2.-9.3.2017.

2017-02-28-2797

Johanna Mäkitalo: Vastavoima.

Kolme taidemaalaria on tuonut Galleria Rongaan ympäristöaiheisia maalauksiaan. Tekisi mieli sanoa luontoaiheisia, mutta osassa ympäristö on niin urbaania, että on pitäydyttävä väljemmässä määritelmässä.

Maarit Siltamäki, Johanna Mäkitalo ja Kristiina Lempiäinen-Trzaska ovat niin erilaisia taiteilijoita, että yhteisnäyttely voisi olla sekava. Sen sijaan – jotenkin – kaikki sopii yhteen. Välillä katsotaan läheltä ja välillä hyvinkin kaukaa.

Ensimmäisenä jään katsomaan Johanna Mäkitalon maalausta Vastavoima, jossa valo purkautuu mustan pilvimuurin reunalta. Taivaalla vaikuttaa olevan oma tahtonsa, jonka alla ihminen kutistuu pieneksi.

Mäkitalon maalauksissa horisontteja ja taivaita riittää. Jotenkin ajattelen meteorologiaa, sillä tavalla kuin se ei ole tiedettä vaan enemmänkin runoa. Taivaan liikkeiden ennustamista.

2017-02-28-2786

Maarit Siltamäki: Kuuntelimme tuulta / taivaan liikkeitä / Syksy satoi päällemme / taivaanrannan värejä.

Maarit Siltamäki yhdistää runon ja kuvan nimeämällä teoksensa runomaisilla mietelmillä. Teosten nimet ovat sellaisia kuin Kuuntelimme tuulta / taivaan liikkeitä / Syksy satoi päällemme / taivaanrannan värejä. Maalauksissa ihmiset kietoutuvat köynnöksiin, näyttävät kasvavan suoraan puun lehvästön valon ja varjon vaihtelusta.

Parhaimmillaan teokset ovat tarinoita, kuten Toit kukkia etten unohtaisi, jossa perhe on kasvanut kiinni ruokapöytään. Ihmisistä kasvaa juuria, he tavoittelevat toisiaan kaukaa itsensä ulkopuolelta. On kuitenkin hyvä, että nämä maalaukset on ripoteltu osaksi yhteisnäyttelyä, koska rinnakkain niiden samankaltainen muotokieli syö itseään niin, että teokset eivät näyttäydy enää yksilöinä vaan sulautuvat yhteen.

Kristiina Lempiäinen-Trzaskan maalausten raikas rytmi asettaa koko näyttelylle tahdin. Maalaukset yhdistävät todellisuutta ja unta.

2017-02-28-2793

Kristiina Lempiäinen-Trzaska: Tanssi. Yö. Jatkot.

Hylky-maalaukset leikittelevät tuomalla vedenalaisen värimaailman maan pinnalle. Kerrostalosta tulee hylky, unohdettu kappale historiaa. Välillä pitkät hyönteismäiset ihmiset tanssivat kaupungin kaduilla tai jättiläiskärpäset pääsevät jatkoille viimeistelemään juhlien herkut.

Kokonaisuutena näyttely on toimiva, joskin paikoin vähän turhan tiivis. Ymmärrän, että kolmen taiteilijan mahduttaminen pienehköön galleriatilaan on vaatinut ripustukselta kompromisseja.

Erityisen hyvää on kuitenkin rytmi ja luonteva siirtyminen teemasta toiseen. Teokset toimivat yhdessä ja luovat omanlaisensa maailman.

Jotakin katseen rajalla (Näyttely: Miina Laine)

Miina Laine: MÄKI. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 20.8.-8.9.2016.

kutsuMiina Laineen näyttelyyn astuminen on kuin astuisi metsäpolulle, jossa on taianomainen valo. Abstrakteissa maalauksissa on oksien liikettä, vähän kukkiakin, ja sitä valoa, joka oksien välistä siivilöityy ja väreilee.

Pisimmälle vietynä valon väreily kuljettaa maalauksia kalligrafian suuntaan. Kuin mustesivellin olisi liikkunut paperin yllä, kirjoittanut merkkejä, joiden ainut tarkoitus on tulla kirjoitetuiksi ja nähdyiksi (ei niinkään luetuiksi).

Paikoin tukkoiset taustat vievät huomiota maalausjäljen keveydeltä. Parhaimmillaan kuvat ovat silkkaa likettä, jotakin katseen rajalla.

(Kuva on Galleria Rongan sivuilta; näyttelyssä ei saanut kuvata.)

Mitä se kaikki tarkoittaa? (Näyttely: Eliisa Määttälä ja Milla Hannula)

Eliisa Määttälä ja Milla Hannula: Lipasto -Maalauksia. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 28.5.-16.6.2016.

Milla Hannula: Lumipallo.

Milla Hannula: Lumipallo. Kuva: Galleria Rongan mediakuva.

Eliisa Määttälän ja Milla Hannulan näyttely pitää katsella läpi rauhassa ja hitaasti, ehkä muutamaan kertaankin, ennen kuin hahmotan näyttelyä kunnolla. En ole varma, mistä on kyse, mutta ehkä pieneen galleriaan on vain tuotu vähän liikaa kaikkea. On installaatioita ja maalauksia, joiden esittävyys on vähän kätkössä, ja sitten yhden teoksen edessä lattialla on matto. Tuntuu, että minne vain katsookin, edessä on esineitä ja lisäosia. Teoksia on katseltava yksilöinä, erikseen, jotta niistä saa kiinni.

Milla Hannulalta on esillä pääasiassa akvarelleja. Kuvia on maalattu anarkistisesti papereille, jotka rypistyvät veden vaikutuksesta. Siinä on jotain kivaakin; kuva vaikuttaa imevän paperia itseensä, kun tausta rypistyy kaikkialla värin ympärillä.

Hannula käyttää kierrätyskehyksiä kauniisti osana teostensa visuaalista maailmaa. Vesivärikuvien orgaaniset muodot tuntuvat puskevan kehyksestä paperille kuin melkein pölyksi muuttunut muisto jostakin, mitä kehyksissä on joskus aiemmin ollut.

Paikoin maalaukset ovat esittäviä, paikoin ainakaan minun silmiini eivät ole. Esittävyydessäänkin ne tuntuvat kasvaneen värien ja erityisesti paperilla liikuskelleen veden ehdoilla. Kuva-aiheet ovat taustastaan irrallisia; paperi on valkoinen, eikä sitä edes yritetä peittää. Katson kuvaa paperilla, en kurkistele ikkunoista mihinkään kuviteltuun todellisuuteen. Värienkäyttö on miellyttävää, vaikka välillä muuten tipahdankin kyydistä.

Eliisa Määttälä: Rusakkosarja.

Eliisa Määttälä: Rusakkosarja. Kuva: Galleria Rongan mediakuva.

Eliisa Määttälän puolella galleriaa on installaatioita, maalauksia puulle ja kaakeleille sekä kangasta. Tunnelma on näyttelyn nimen mukainen: kuin katsoisi vanhaan lipastoon, josta pursuilee jollekin tuntemattomalle ihmiselle tärkeitä muistoja. Toisen muistoista voi saada omalla tavallaan kiinni, mutta koskaan ne eivät paljasta itsestään kaikkea.

Puulle tehdyt maalaukset (en ole varma tekniikasta) ovat hienon monokromaattisia. Tarjolla on vain vivahteita puun omasta väristä. Kuvat muodostavat tarinan prinsessoineen ja rusakkoineen, mutta tämä saattaa olla minun puoleltani toki ylitulkintaa.

Kaakelit-sarjassa marssii jonossa ihmisiä ja otuksia (taas tulee mieleen jokin satukirja, kylän väki menossa katsomaan jotakin ihmettä), jotka on piirretty pelkkinä ääriviivoina. Kaksiulotteiset hahmot näyttävät nopeasti tehdyiltä, kuin kokeilulta: millaisia ihmisiä tänään tulee luo, kun tartun siveltimeen?

Kokonaisuutena olisin kaivannut vähän lisätukea teosten tulkintaan. Näyttely on kummankin taiteilijan puolelta kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen, mutten ole ihan varma siitä, mitä se kaikki tarkoittaa.

 

 

Hetkeksi maalattu (Näyttely: Jari Järnström)

Jari Järnström: Heijastuksia / maalauksia. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 7.-26.5.2016.

Jari Järnströmin maalauksissa yhdistyy tunnollisen tarkka ihmiskuvaus ja hetkellisyys, sattumatkin. Ihmiset on lainattu realistisesta taiteesta ja lähes kaikki muu on abstraktia.

Urbaani.

Urbaani.

Näyttely tuntuu heti intiimiltä. Järnström on jättänyt maalauksiin lyijykynäviivoja ja luonnosmaisia kohtia näkyviin. Saan katsoa pinnan alle, teosten anatomiaan. Näky kutkuttaa mielikuvitusta, tuntuu kuin saisin käsiini vieraan maailman kartan.

Monessa maalauksessa on erikoisia valopisaroita, sinertäviä tai vihertäviä täpliä, kuin valo siivilöityisi tuulessa värisevien puunlehtien välistä. Toistuvana elementtinä on myös harmaita ympyröitä, joiden varjostuksista olen lukevinani kuunkierron vaiheita.

Valotäplät lisäävät hetkellisyyden tunnetta näihin monin tavoin taidehistoriallisiin ihmishahmoihin (haen tällä sanayhdistelmällä tunnetta siitä, että ihmisiä on pyritty kuvaamaan näin, realistisesti, satoja vuosia). Valopallot voisivat olla vahinkoja valokuvassa, auringon liian kirkkaita säteitä kameran linssissä.

Pienten teosten sarjasta en niin innostu, niiden lentävät ihmiset ja talojen katot öisessä valaistuksessa jotenkin särkevät sen ainutkertaisuuden, mitä isommissa maalauksissa on. Ymmärrän kyllä, että pieniäkin pitää tehdä. On hyvä, että on mahdollista myydä/ostaa erikokoisia ja -hintaisia teoksia. (Eikä niissä yksilöinä mitään vikaa ole. Lähinnä suhteessa isoihin ne tuntuvat laimeilta.)

Osassa maalauksista kasvaa geometrisia muotoja, labyrintti tai sisäkkäisiä ympyröitä. Ihan kuin nekin julistaisivat pysyvyyttä: että on luonnonlakeja ja on keinoja kuvata näitä luonnonlakeja.

Mutta se valkoinen osa Heijastuksia-maalauksessa! Miten se voi olla niin kaunis? Kerroksellinen, kuorittava, runsas ja mehevä valkoinen. Seison sen edessä pitkään ja hoen mielessäni helvetin kaunista ja yritän muotoilla keinoja sanoa se ilman kirosanoja. En keksi sellaista.