Toinen kuppi kahvia eli Hyvästi, meditatiivinen taide-elämys

Teksti on julkaistu puolilehti.fi:ssä 2014

 

Teemu Saukkonen: Maallisia iloja. TR1 (Väinö Linnan aukio 13, Tampere) 26.4.-8.6.2014.

Piia Lehti, Teemu Sorila, Stina Engvall, Juha Viirilä ja Galleria Katko/Heta Kuchka. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 7.5.-1.6.2014.

Taru Leinonen: Heijastus minusta. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 3.-22.5.2014.

–
Tätä kritiikkiä inspiroivat:
”Kofeiini on maailman laajimmin käytetty keskushermostoa ja aineenvaihduntaa kiihottava piriste.”

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kofeiini
Tutkimus: Virtsan pidättely johtaa parempiin päätöksiin (HS.fi) http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Tutkimus+Virtsan+pidättely+johtaa+parempiin+päätöksiin/1135264212020

Bryan Lewis Saundersin Drugs-projekti, jossa taiteilija piirtää omakuvaansa eri huumeiden vaikutuksen alaisena. http://bryanlewissaunders.org/drugs/

–

Olen teenjuoja. Olen viimeisten 9 vuoden aikana juonut yhteensä alle 10 kupillista kahvia. Kun juon kahvia, kaadan sitä kuppiin sormenleveyden verran, ja täytän kupin maidolla. Jo siitä tulen hyperaktiiviseksi.

Tänään oen päättänyt juoda kolme kupillista kahvia ja käydä kolmessa näyttelyssä. Vessassakäynti on kielletty. Haluan testata kahta asiaa: miten lisääntyvä kofeiinin määrä vaikuttaa kritiikkiin ja onko totta, että ihminen tekee tavallista parempia päätöksiä, kun hänellä on pissahätä.

Sataa, mietin mistä saisin kahvia. Lähestyn toiveikkaana vaalikojuja, mutten sitten kuitenkaan halua sitoutua mihinkään. En koskaan tilaa kahvia mistään. Miten se tehdään? Ohitettuani monta kahvilaa uskaltaudun Pala Cafén tiskille. Sydän hakkaa jo nyt. Mitä kahveja edes on olemassa? Tilaan latten.

Pieni latte, klo 11.29

Poltan kieleni ensimmäisellä hörppäyksellä. Vihreä tee ei koskaan ole yli 80-asteista.

Kahvi on karvasta, hyvää ja sopii sadepäivään. Kuulen monen ravintolan musiikit yhtä aikaa. Ajattelen teehuoneita, niiden rauhallista zeniläisyyttä.

Teemu Saukkonen

TR1:n tiskillä alan kysellä lehdistökuvia näyttelystä. Niiden selvittelyyn menee aikaa. Päästä minut jo näyttelyyn, hoen mielessäni. Hermostuttaa.

TR1:ssä on Teemu Saukkosen maalauksia. Ensimmäiseksi pysähdyn Fair Day -maalauksen eteen. Van Gogh kohtaa ulkoavaruuden olennot! (Ei, nyt minä ajattelen Doctor Whota.) Esillä on monta variaatiota rantateemasta, jossa ihmiset ovat varjoja vastavalossa.

Esillä on teoksia, jotka yhdistävät maalausta ja ristipistotyötä. Esimerkiksi teoksessa Waiting for Light ristipistottu poromies lapinpuvussa jää taustalle, kun etualalla aurinkolasipäinen mies pitkässä (yö?)paidassa kohottaa kasvojaan aurinkoon. Mistä tahansa pääsee tosiaan mihin tahansa; kliseisestä Lappi-maisemasta turismin ihmeelliseen surrealismiin.

Takerrun Waiting for Meaning -maalauksen hunajamaiseen pintaan. Katseeni on kärpänen. Alakulmassa Punahilkka-pyhimys siveettömänpunaisessa kaavussaan. Tämä on jotenkin eroottinen! Kaikki nuo mustat linnut ja tuo taivaan hunaja… eteenpäin!

Trained Monkey (After Hokusai) kuvaa mieltäni. Tiedättehän mielen apinaluonteen: se ei pysy paikallaan vaan vilkuilee kelloa, miettii mitä söisi lounaaksi, mitähän kulman takana on ja ai että ahdistaa se eilinen… Niin hellä on tämän maalauksen tekijän katse, niin posliininen pinta.

Rantojen ihmiskuvat alkavat vaikuttaa aavemaisilta. Ihmiset nousevat merestä ja tuijottavat minua. Varjot.

Mascarassa on teiniangstia, miten tässä voi olla teiniangstia? Ja missä se maskara on, eihän tuolla tytöllä ole edes kunnon silmäripsiä.

Just Married. Puu. Huhtikuussa olin Tallinnassa, ja siellä, Kadriorgin palatsissa, oli esillä Eveline von Maydellin siluettitaidetta. Se tulee mieleen tästä aurinkovarjoa kantavasta naisesta ja puusta (puu!) jonka on marmoroitu kankaalle. Maalin aallot lyövät kankaan pinnalla, täydellisen kaunis puu (puu!) kohoaa vaaleanpunaista taivasta vasten.

Ja koko seinällinen luurankoja, Simberg goes symppis.

Parvella ajattelen taidehistoriaa, sitä mitä tulee mieleen sanasta ”taidehistoria”. Juuri tuollaisia seiniä täynnä maalauksia, niin täynnä. Ja luurangot/pääkallot hokevat sitä memento moria, viikatemiehet leikkivät meillä ja me (hups, vahingossa) kuolemme siihen leikkiin.

Taidehistoria. Aivojen neuroplastisuus. Rutiinien viekoitteleva kutsu. His Choice -maalauksen mies on hankkinut kotinsa täyteen samanlaisia taideteoksia. Elämän kuva! Nytkin tahtoisin juoda toisen samanlaisen latten siellä samassa kahvilassa, josta olen juuri tulossa. Miten raskasta on tehdä uusia valintoja! Miten turvallista on syödä samaa ruokaa joka päivä, kunnes saa keripukin!

Kahvi, klo 12.13

Seison sateessa liikennevaloissa ja kirjoitan muistikirjaan, kunnes kynä lakkaa toimimasta (paperi on märkä). Tämä kärsimättömyys punaisissa valoissa on uutta. Yleensä tervehdin ilolla mahdollisuutta vain seistä ja katsella ympärilleni. Enkö voisi törmätä johonkuhun, jonka kanssa mennä kahville? En voisi. Tuolla variksella on nokka ihan liian täynnä kuivia lehtiä, se ei pysty enää edes kävelemään kunnolla (se olen minä).

Menen Kahvila Ståhlbergiin (lähinnä koska se näyttää väljältä) ja sekoitan myyjän vaihtamalla maksutapaani kesken ostotoimenpiteen. Voisin ryhtyä huijariksi, joka saa kaupasta enemmän vaihtorahoja kuin alunperin edes maksoi.
”Onks tää se pieni kuppi?” kysyn nostaessani telineestä valtavan sammion. (Joo, se on se pieni kuppi.)

Kamalaa, tämän takia en juo kahvia. Tunnen kulaus kulaukselta lähestyvän vatsahaavan. Hikoilen ja mietin, päädynkö Acutaan ennen kuin ehdin seuraavaan galleriaan. Lähettelen avunpyyntötekstiviestejä.

Tiputtelen kahvia muistikirjan sivuille ja piirtelen pisaroilla. Askartelen, reppuni täyttyy revityllä paperilla.

Miten kukaan voi käydä kahvilla rentoutumismielessä? Jii Karjalainen laulaa menevänsä sekaisin minusta. NYT ULOS!

Kuvittelen haisevani kuin kahviholisti. Hävettää. Tahdon kenkäkauppaan ostamaan sadan euron maiharit. Älkää enää myykö minulle kahvia.

Piia Lehti, Teemu Sorila, Stina Engvall, Juha Viirilä ja Galleria Katko/Heta Kuchka.

Galleria Kapriisissa kehtaan kerrankin sujauttaa teoslistan reppuuni. Beatles soi.

Piia Lehden herkkyyteen en osannut varautua. Puita. Miksei noilla ihmisillä ole edes otsa hiessä, kun heidän päästään puskee puunrunkoa?

Teosten värimaailma on jotenkin puhdas ja huuhdottu. Ne näyttävät muotokuvilta ihmisten ajattelusta, omasta sisimmästä (alan käyttää kliseitä kuten ”oma sisin”). Iho on kuin puiden syyt.

Onko puun halaaminen tungettelua? Mistä sen tietää, haluaako puu tulla halatuksi? Ja siksikö tuon oikeanpuoleisen naisen kasvoilla on vähän pelokas ilme? (Kertomuksia rakkaudesta.)

Oi, se on ihan kauhea vankila, kun ihmisellä on juuret jossakin! (Vapauden kaipuu.)

Kierrän näyttelyn monta kertaa vauhdilla. Huomaan vasta kierroksella numero x, millainen pinta Rakastan-teoksessa on. Ajattelen monen teoksen kohdalla: ”ehkä pystyn kertomaan tästä jotakin kotona”. Pidän Luottamuksen epämääräisestä katseesta (mieleen tulee Magritten vuori/lintu) ja Ajatuksen vapauden krusifiksimaisuudesta (lintu siivet auki). Yhtäkkiä pienen Meri minussa -teoksen renessanssikasvot liikuttavat minua.

Satumaailmat Stina Engvallin näyttelyssä ovat liian värikkäitä stimuloiduille hermoilleni. En pysty pysähtymään. Laitan kuitenkin nimen vieraskirjaan.
Teemu Sorilan abstrakti pelkistys sen sijaan rauhoittaa. Alan tosin tuomita ajatuksiani jo ennen kuin ehdin kirjoittaa niitä muistiin. Keskityn itseeni, en teoksiin, joita katselen. Kun kirjoitan sanan ”hirttoköysi”, kirjoitan sen perään ”kliseinen sanavalinta”.

Katselen Nimetön (koi) -teosta: kahvitahroja seinällä sodan jälkeen. Taiteilija on raaputtanut teosta, ikään kuin vihaisi sitä vähän. Vankilapako on jotenkin todella liikuttava (ja tästä eteenpäin kaikki liikuttaa minua), se tuo mieleen jonkun, jonka olen unohtanut. Mietin lyijykynäsuttua kotirapussa hissin vieressä, ja miten voin mennä kotiin tässä mielentilassa, ja ilmankos opiskeluvuosinani (kun join koko ajan kahvia) olin koko ajan menossa jonnekin.
Nimetön (sulkamaalaus) -teoksen sulka on kuin isku vasten kasvoja (kliseinen sanavalinta). Pienet kuvat sulan alla ovat kuin matkoja: kun muut turistit kuvaavat kirkkoja, minä kuvaan jotakin varjon osumista katukiveen. Tunnistan itseni. Onko tunnistaa itsensä = rakastua?

Liikutun lisää seuraavan maalauksen edessä (Nimetön (musta laatikko I)). Tunteellani ei ole mitään tekemistä maalauksen kanssa, vain tuo keltainen saa mieleeni vanhan, raskaan teltan lapsuudesta, sen tuoksun ja radiossa alkaa soida (kliseinen) You are always on my mind.

En luota muistiini, valokuvaan jokaisen teoksen.

Alakerrassa on Juha Viirilän näyttely, jonka olen nähnyt ennenkin ja skippaan. Galleria Katkossa näen Heta Kuchkan videoteoksia. Vuonna 2006 Kuchka oli Vuoden nuori taiteilija ja minä olin työharjoittelussa Tampereen taidemuseossa. Opastin näyttelyn niin monta kertaa, että olen edelleen täysin kyllästetty Kuchkalla. Miten jokaisella opaskierroksella päädyin sanomaan samat asiat samoista teoksista, keskityin siihen etten sanonut ”niinku”.

Ai, mutta tästähän luin juuri yhdestä kirjasta, voin luntata kotona. Kuchka opettelee soittamaan banjolla isänsä säveltämän kappaleen. Hän kuuntelee isänsä laulua levyltä (itke jo, ajattelen, niin pääsen jatkamaan kierrosta). (Hän ei itke.)

Omien edesmenneiden tunteminen: jäljittämistä. Yritys kokea sama, mitä joku on kokenut aiemmin, ei koskaan onnistu, koska sitä yrittää.

Vihaan metronomeja.

Juon vettä, olen pettynyt siihen, ettei tule lainkaan pissahätä, jota pidätellä ja tehdä elämässäni parempia päätöksiä.

Olen nyt kirjoittanut 13 sivua. Käsikramppini tuntuu Kuchkan krampilta (kai häntäkin kramppaa, kun hän soittaa joka päivä banjoa?) Taide on sitä, että tekee niitä asioita, joista haaveilee, ja näyttää sitten sen muille.

Banjon ääni ärsyttää, mutten halua lähteä (joudun taas kahvilaan).

Ei kahvia klo 13.06

Ohittelen itsepäisesti kahviloita. Ohitan Valon ja Vohvelikahvilan ja toisen Vohvelikahvilan ja menen Runon ovelle, mutten pysty astumaan sisään. Pelkään sitä, mitä suustani pääsee, jos yritän tilata kahvin.

Vihaan kahvia (ja nyt on se pissahätäkin, teen tosi hyvän päätöksen enkä juo kahvia). Kirjoitan kuitenkin muistikirjaan: ”Ei elämystä, vaan äkkiä kahvit sisään.”

Miksi aina pitäisi antaa kaikkensa? Pilaako itsesuojeluvaistoni kaiken vai mahdollistaako se sen, että pystyn edes johonkin? (Kolmannen kahvin jälkeen en pystyisi.)

Taru Leinonen

Onko läpikuultava kauneus klisee, mietin, olen jäänyt jumiin tähän kliseiden metsästykseen. Taru Leinosen kuvissa on vanhanaikaisia värejä ja paikkoja, tiloja. Hän tarjoillee nostalgiaa.

Ripustus on tosi kaunis. Hiirikin on ripustettu hännästään pyykkipojalla.
Kuvissa on tarttumista ja kiinni pitämistä (toisistamme, edes jostakin). Peilejä: he katsovat itseään kaikissa elämäntilanteissa.

Lupaus – halauksen valheellisuus. Tyttö katsoo halaamansa naisen (äidin?) olan yli jonnekin. Voikukkapelto, miten kauniit kehykset. Naisvartalon hinta (150 €).
Mikä meitä vetää mummoloihin? Jos vertaan näitä jotenkin kieroutuneesti voimauttavaan valokuvaan, onko se loukkaus taiteilijaa kohtaan (mutta kieroutuneesti, korostan)?

On hiki ja huimaa. Tunnen itseni voimakkaammin kuin nämä teokset. Tämä on epäreilua taiteilijaa kohtaan. En pidä epämukavuudesta, siitä miten se tihkuu läpi teoksiin. Räpsin huonoja kuvia, haluaisin juosta kotiin. Bussipysäkki pelottaa, ei-ehtimisen mahdollisuus, joka pysäkkeihin sisältyy.

Banjo

Kaikki häiritsee, minä rispaannun. Suutun itselleni, minkä helvetin takia en voisi mennä vessaan? Mikä loistava päätös se muka on?

Kirjoitan bussissa, eikä kukaan istu viereeni. Ajattelen mukulakiviä taideteoksina, miten usein olen nauttinut lounaaksi vain taidetta.

Olen kirjoittanut 17 sivua. Loppua kohti taide kosketti minua vähemmän ja vähemmän. Kädet tärisevät ja puren kynsiäni (en koskaan pure kynsiä).
Kuuntelen sydäntäni stetoskoopilla. Se kuulostaa Heta Kuchkan banjolta.

–

Tämän kritiikin kirjoittamisen aikana kirjoittaja pesi pyykkiä, sulatti jääkaapin, kaatoi vesilasin työpöytänsä papereiden päälle ja pelästyi jokaista ääntä, joka kuului naapurista.

Valon leikki (Näyttely: Lenfeldova)

Minna Lenfeldova: Kuiskaus. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 31.3.-19.4.2018.

–

Odotus.

Minna Lenfeldovan näyttely tuo kevään valon gallerian sisäpuolelle. Maalauksissa on välkettä – kuin valopilkut heijastuisivat ikkunalaseista seinille. Niissä on tiloja, joihin en ihan näe, mutta joiden läsnäolon voin aistia.

Joissakin maalauksissa näen ihmishahmon, joka on käden ulottumattomissa. En tunnista ihmisen kasvoja, mutta tiedän, ettei hän ole uhka.

Maalausten värimaailma on yllättävä ja jotenkin nostalginen. Taivaansininen yhdistyy keltaiseen ja vaaleanpunaiseen.

Näyttely on kuin kaleidoskooppi, jonka läpi voi katsoa jotakin tuttua ja nähdä sen vieraana. Valot välkkyvät. Seinät vääristyvät, portaat alkavat näyttää tikapuilta.

 

Kaikki mukaan! (Näyttely: Terhi Kaakinen)

Terhi Kaakinen: Lapset. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 27.1.-15.2.2018.

–

Kun astun Galleria Rongaan, joudun heti keskelle lasten leikkiä. Yksi kurkistaa pylvään takaa, toinen on jäänyt harmittelemaan portaille. Terhi Kaakisen puuveistokset ovat ilmeikkäitä ja värikkäitä – niiden voi melkein kuulla puhuvan ja nauravan.

Vaikka osa veistoksista on pieniä, enimmäkseen puiset lapset ovat lähes oikean lapsen kokoisia. Ne on aseteltu ryhmiin: pienempi ujostelee ja hakee turvaa isommasta; toiset pelaavat ehkä littaa; kolmas on pukeutunut naamiaisasuun ja on puhkeamassa riemukkaaseen nauruun.

Yhtä tärkeitä kuin yksittäisten veistosten ilmeet ovat teosten suhteet toisiinsa. Tästä lapsikatraasta voisi luoda monia erilaisia tilanteita, niin elävästi he tuntevat ja ilmaisevat tunteitaan.

Näyttelystä jää hyvä mieli. Ketään ei ole suljettu ulkopuolelle, ja jokainen saa näkyä sellaisena kuin haluaa. Vaikka veistokset eivät pyri liikaan viimeistelyyn tai realismiin, niissä on paljon totta.

 

 

Todellinen satumaailma (Näyttely: Pive Toivonen)

Pive Toivonen – Matkakuvia maailmalta. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 4.1.-25.1.2018.

–

Pive Toivosen näyttely on samanaikaista matkustamisen riemua ja pysähtymistä. Matkallahan kaikki näyttää tallentamisen arvoiselta, mutta Toivonen on tallentanut hitaasti piirtämällä. Roomasta on tarttunut mukaan esimerkiksi Pantheonin kupolin keskipiste ja lintuja, ja matkoilta maailman ääriin majakka sekä muita maisemia.

Toivosen teoksissa on lempeyttä ja lämpöä. Niihin on tallentunut matkailun paras puoli: uuden näkeminen, rentoutuminen, uteliaisuus. Kaukana ovat saasteet, epätasa-arvo ja kolkuttava omatunto.

Näyttely saa maapallon näyttämään satumaailmalta, jossa kaikki on mahdollista. Vaikka ensimmäisessä teoksessa onkin viitteitä auto-onnettomuuksissa kuolleisiin kenguruihin, muu on unelmia ja niiden toteuttamista. Kahvilla ja viinillä maalatuissa sypresseissä kiteytyvät niin esteettinen ilo kuin makunautinnotkin. Iho alkaa kaivata lämpöön.

 

Kohta todellisuus (Näyttely: SA. Salmela)

SA.Salmela: Valmiustila. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 19.8.-7.9.2017.

–

SA. Salmela: Valmiustila (2016; gesso, pellava; 54,3 x 49,3 x 8,3 cm). Kuva: Galleria Rongan lehdistökuva.

Kaikki on valmiina. SA. Salmelan näyttelyn nimikin sen kertoo: nyt ollaan Valmiustilassa.

Gallerian seinillä on suuria, avattuja muistikirjoja ja vieraskirjoja. Sivut ovat tyhjiä. Milloin tahansa voi tapahtua jotakin sellaista, että niihin aletaan tehdä merkintöjä. Kohta alkaa todellisuus.

Tai oikeastaan ne eivät ole mitään kirjoja. Ne ovat kuvia kirjoista, kirjojen illuusiota.

Samaan tapaan esillä on kaksiulotteisia versioita hiekkakakuista. Hiekkakakun idea on pelkkä valkoinen, kakunmutoinen alue valkoisella pohjalla.

Näyttely on kaunis, puhdas ja huolellinen. Se on ideamaailma, jossa kaikki on viety sellaiselle täydellisyyden tasolle, ettei mikään enää ole totta. Radion nappuloita ei voi kääntää. Muovipussin sankoihin ei voi tarttua.

Pohdin, missä määrin esineet päätyvät elämäämme sattumalta ja minkä verran niiden voi ajatella määrittelevän meitä. Sisustaminen on tietoista esineiden valitsemista, mutta niin paljoon emme voi vaikuttaa. Ruoka tulee kotiin pakkauksissa, joiden väriharmoniaa en voi valita. Ja määritteleekö keittiönkaapin muovipussikasassa oleva valkoinen muovipussi minua jotenkin? Pitäisikö se ripustaa seinälle?

Millainen todellisuus Salmelan näyttelyssä muhii? Saapuuko sinne öisin kulmikkaita olentoja elämään kulmikasta elämää?

 

Keskittynyttä energiaa (Näyttely: Miiro Valle)

Miiro Valle: Flow. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 29.7.-17.8.2017.

–

Miiro Valle kertoo, että hänen näyttelynsä jokainen teos on tehty flow-tilassa. Esillä on maalauksia ja kollaaseja.

En ihan ymmärrä, mitä tarkoittaa, että teos on tehty flowssa. Onko sitä jälkikäteen lainkaan muokattu? Onko muokkaaminenkin tapahtunut flowssa? Vai ovatko teokset jonkinlaisen ”kerralla valmiiksi”-prosessin tuloksia?

Joka tapauksessa teoksissa on vauhtia. Ne ovat valuvia ja virtaavia, ihan kuin ihmishahmojen sisäelimet pyrkisivät näkyviin läpikuultavan ihon alta. Maali muodostaa vieraan planeetan tuntemattoman pinnan tai ihmisen vääristyneet kasvot. Maali ei ole pelkkää väriä vaan massaa kankaalla, rakennusmateriaalia.

Eniten ihastun maalauksiin, joissa jäykkä menneisyyden estetiikka kohtaa Vallen virtaavan energian. Kun maalaus saa muotonsa hovimuotokuvasta, mutta sisältönsä jostakin ihan muusta, syntyy ristiriitoja. Katseestani kamppaillaan.

(Tällainen teos on esimerkiksi oheisen kuvan Portrait III, josta yritin saada valokuvaa, mutta kuva sumeni yläreunastaan, koska kamerani ei osannut hahmottaa, mihin sen tulisi tässä purskahtelevassa maalipinnassa tarkentaa).

Näyttely on tehokkaan oloinen. Teoksiin on käytetty syventynyttä, keskittynyttä energiaa. Niiden katsominen ei välttämättä ole yhtä intensiivistä kuin niiden tekeminen on ollut, mutta niinhän se aina on – sitä antaa sielunsa ja intohimonsa jollekin, jota muut katsovat hetken ja jatkavat matkaa (onneksi muisti on sellainen, että ohimenevätkin asiat voivat jättää siihen pysyvän jäljen).

 

 

 

 

Nautitaan eläimistä! (Näyttely: Elina Parjanen)

Elina Parjanen: Tykkään eläimistä. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 3.6.-22.6.2017.

–

Elina Parjanen: Omakuva toisinaan.

Elina Parjasen näyttelyn nimi (Tykkään eläimistä) ja sen mainonnassa käytetty pastellinvärinen kettukuva johtavat katsojaa tarkoituksella harhaan. Kun kuvittelee astuvansa vaarattomaan eläinaiheiseen näyttelyyn, astuukin keskelle erilaisia eläimistä nauttimisen muotoja. Galleriassa eläimet ovat turkiksia, metsästyksen kohteita, lemmikkejä.

Eläinten tappaminen on vahvasti läsnä. Trofeeksi seinälle ovat päätyneet jopa lemmikkikissat. Niiden päät ovat saaneet seurakseen taiteilijan omakuvan (Omakuva toisinaan), jolla on raateluhampaat ja leijonanharja. Taiteilija tykkää eläimistä niin, että omii itseensä niiden ominaisuuksia – myös sen, että niiden uljaat päät päätyvät usein metsästäjien kotiseinille.

Parjaselle eläimen koolla ei ole merkitystä. Hyttynen pääsee muotokuvaan siinä, missä ihminenkin pääsisi. Kalojen vapahtaja laskeutuu sukkulan lailla taivaasta veden halki kohti pohjaa. Lintuinfluenssavaraan vuoksi murhatut linnut saavat tuskansa näkyviin.

Turkisteollisuuden kommentoiminen kuuluu tietysti tällaiseen eläinoikeusasiaan. Senkin Parjanen tekee kiinnostavasti; hän pohtii seinälle taiteeksi ripustamiensa turkisten tuhlaavaista luonnetta (Käyttämätön talja) ja turkiseläinten luodinhajuisia unia.

Näyttelyssä tulee vastaan myös eläinaiheinen tapetti, joka koostuu luonnoksista vuosien varrelta. Piirroksissa on hetkellisten ajatusten luonne, sellainen etsiminen ja löytäminen, joka on maalauksissa ajateltu enemmän loppuun asti. Tapettiin voi uppoutua kuin toisen ihmisen ajatusvirtaan.

 

 

Lähempää, lähempää, kaukaa (Näyttely: Maarit Siltamäki, Johanna Mäkitalo, Kristiina Lempiäinen-Trzaska)

Maarit Siltamäki, Johanna Mäkitalo, Kristiina Lempiäinen-Trzaska: TÄSSÄ HETKESSÄ. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 18.2.-9.3.2017.

–

Johanna Mäkitalo: Vastavoima.

Kolme taidemaalaria on tuonut Galleria Rongaan ympäristöaiheisia maalauksiaan. Tekisi mieli sanoa luontoaiheisia, mutta osassa ympäristö on niin urbaania, että on pitäydyttävä väljemmässä määritelmässä.

Maarit Siltamäki, Johanna Mäkitalo ja Kristiina Lempiäinen-Trzaska ovat niin erilaisia taiteilijoita, että yhteisnäyttely voisi olla sekava. Sen sijaan – jotenkin – kaikki sopii yhteen. Välillä katsotaan läheltä ja välillä hyvinkin kaukaa.

Ensimmäisenä jään katsomaan Johanna Mäkitalon maalausta Vastavoima, jossa valo purkautuu mustan pilvimuurin reunalta. Taivaalla vaikuttaa olevan oma tahtonsa, jonka alla ihminen kutistuu pieneksi.

Mäkitalon maalauksissa horisontteja ja taivaita riittää. Jotenkin ajattelen meteorologiaa, sillä tavalla kuin se ei ole tiedettä vaan enemmänkin runoa. Taivaan liikkeiden ennustamista.

Maarit Siltamäki: Kuuntelimme tuulta / taivaan liikkeitä / Syksy satoi päällemme / taivaanrannan värejä.

Maarit Siltamäki yhdistää runon ja kuvan nimeämällä teoksensa runomaisilla mietelmillä. Teosten nimet ovat sellaisia kuin Kuuntelimme tuulta / taivaan liikkeitä / Syksy satoi päällemme / taivaanrannan värejä. Maalauksissa ihmiset kietoutuvat köynnöksiin, näyttävät kasvavan suoraan puun lehvästön valon ja varjon vaihtelusta.

Parhaimmillaan teokset ovat tarinoita, kuten Toit kukkia etten unohtaisi, jossa perhe on kasvanut kiinni ruokapöytään. Ihmisistä kasvaa juuria, he tavoittelevat toisiaan kaukaa itsensä ulkopuolelta. On kuitenkin hyvä, että nämä maalaukset on ripoteltu osaksi yhteisnäyttelyä, koska rinnakkain niiden samankaltainen muotokieli syö itseään niin, että teokset eivät näyttäydy enää yksilöinä vaan sulautuvat yhteen.

Kristiina Lempiäinen-Trzaskan maalausten raikas rytmi asettaa koko näyttelylle tahdin. Maalaukset yhdistävät todellisuutta ja unta.

Kristiina Lempiäinen-Trzaska: Tanssi. Yö. Jatkot.

Hylky-maalaukset leikittelevät tuomalla vedenalaisen värimaailman maan pinnalle. Kerrostalosta tulee hylky, unohdettu kappale historiaa. Välillä pitkät hyönteismäiset ihmiset tanssivat kaupungin kaduilla tai jättiläiskärpäset pääsevät jatkoille viimeistelemään juhlien herkut.

Kokonaisuutena näyttely on toimiva, joskin paikoin vähän turhan tiivis. Ymmärrän, että kolmen taiteilijan mahduttaminen pienehköön galleriatilaan on vaatinut ripustukselta kompromisseja.

Erityisen hyvää on kuitenkin rytmi ja luonteva siirtyminen teemasta toiseen. Teokset toimivat yhdessä ja luovat omanlaisensa maailman.

Jotakin katseen rajalla (Näyttely: Miina Laine)

Miina Laine: MÄKI. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 20.8.-8.9.2016.

–

Miina Laineen näyttelyyn astuminen on kuin astuisi metsäpolulle, jossa on taianomainen valo. Abstrakteissa maalauksissa on oksien liikettä, vähän kukkiakin, ja sitä valoa, joka oksien välistä siivilöityy ja väreilee.

Pisimmälle vietynä valon väreily kuljettaa maalauksia kalligrafian suuntaan. Kuin mustesivellin olisi liikkunut paperin yllä, kirjoittanut merkkejä, joiden ainut tarkoitus on tulla kirjoitetuiksi ja nähdyiksi (ei niinkään luetuiksi).

Paikoin tukkoiset taustat vievät huomiota maalausjäljen keveydeltä. Parhaimmillaan kuvat ovat silkkaa likettä, jotakin katseen rajalla.

–

(Kuva on Galleria Rongan sivuilta; näyttelyssä ei saanut kuvata.)

Mitä se kaikki tarkoittaa? (Näyttely: Eliisa Määttälä ja Milla Hannula)

Eliisa Määttälä ja Milla Hannula: Lipasto -Maalauksia. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 28.5.-16.6.2016.

–

Milla Hannula: Lumipallo. Kuva: Galleria Rongan mediakuva.

Eliisa Määttälän ja Milla Hannulan näyttely pitää katsella läpi rauhassa ja hitaasti, ehkä muutamaan kertaankin, ennen kuin hahmotan näyttelyä kunnolla. En ole varma, mistä on kyse, mutta ehkä pieneen galleriaan on vain tuotu vähän liikaa kaikkea. On installaatioita ja maalauksia, joiden esittävyys on vähän kätkössä, ja sitten yhden teoksen edessä lattialla on matto. Tuntuu, että minne vain katsookin, edessä on esineitä ja lisäosia. Teoksia on katseltava yksilöinä, erikseen, jotta niistä saa kiinni.

Milla Hannulalta on esillä pääasiassa akvarelleja. Kuvia on maalattu anarkistisesti papereille, jotka rypistyvät veden vaikutuksesta. Siinä on jotain kivaakin; kuva vaikuttaa imevän paperia itseensä, kun tausta rypistyy kaikkialla värin ympärillä.

Hannula käyttää kierrätyskehyksiä kauniisti osana teostensa visuaalista maailmaa. Vesivärikuvien orgaaniset muodot tuntuvat puskevan kehyksestä paperille kuin melkein pölyksi muuttunut muisto jostakin, mitä kehyksissä on joskus aiemmin ollut.

Paikoin maalaukset ovat esittäviä, paikoin ainakaan minun silmiini eivät ole. Esittävyydessäänkin ne tuntuvat kasvaneen värien ja erityisesti paperilla liikuskelleen veden ehdoilla. Kuva-aiheet ovat taustastaan irrallisia; paperi on valkoinen, eikä sitä edes yritetä peittää. Katson kuvaa paperilla, en kurkistele ikkunoista mihinkään kuviteltuun todellisuuteen. Värienkäyttö on miellyttävää, vaikka välillä muuten tipahdankin kyydistä.

Eliisa Määttälä: Rusakkosarja. Kuva: Galleria Rongan mediakuva.

Eliisa Määttälän puolella galleriaa on installaatioita, maalauksia puulle ja kaakeleille sekä kangasta. Tunnelma on näyttelyn nimen mukainen: kuin katsoisi vanhaan lipastoon, josta pursuilee jollekin tuntemattomalle ihmiselle tärkeitä muistoja. Toisen muistoista voi saada omalla tavallaan kiinni, mutta koskaan ne eivät paljasta itsestään kaikkea.

Puulle tehdyt maalaukset (en ole varma tekniikasta) ovat hienon monokromaattisia. Tarjolla on vain vivahteita puun omasta väristä. Kuvat muodostavat tarinan prinsessoineen ja rusakkoineen, mutta tämä saattaa olla minun puoleltani toki ylitulkintaa.

Kaakelit-sarjassa marssii jonossa ihmisiä ja otuksia (taas tulee mieleen jokin satukirja, kylän väki menossa katsomaan jotakin ihmettä), jotka on piirretty pelkkinä ääriviivoina. Kaksiulotteiset hahmot näyttävät nopeasti tehdyiltä, kuin kokeilulta: millaisia ihmisiä tänään tulee luo, kun tartun siveltimeen?

Kokonaisuutena olisin kaivannut vähän lisätukea teosten tulkintaan. Näyttely on kummankin taiteilijan puolelta kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen, mutten ole ihan varma siitä, mitä se kaikki tarkoittaa.