Runokokemus – Kai Nieminen: Alan oppia

Kai Nieminen: Alan oppia (Tammi 2010)

—

Anteeksi kaikki te, jotka rakastatte vain kuvataidetta ettekä yhtään runoja, mutta minä arvostelen nyt runokirjan.

Löysin Kai Niemisen runot 15-vuotiaana pienen kylän kirjastosta, ja luettuani yhden kirjan lähetin tämänsisältöisen tekstiviestin: ”Kai Nieminen on jumala!” Vastaanottaja kysyi, kuka on Kai Nieminen. Tätä ei kukaan läheiseni ole joutunut sittemmin kysymään, koska olen yli 15 vuotta hehkuttanut Niemisen runoutta aina tilaisuuden tullen. (Tämä tällaisena lähtökohtana, oman faniuden tunnustuksena. Onneksi tämä on blogi eikä lehtiarvostelu, koska joutuisin lehdessä kuitenkin säästelemään ylistystäni. Kriitikon ei liene hyvä sukeltaa aiheisiinsa niin syvälle, että näkee niissä jumaluutta? Tai toisaalta, miksei. Pidän yleensä kriitikon parhaana ominaisuutena kykyä innostua ja poistaa kyynisyyden kaikkipeittävä kuori itseltään – riittävän moni ihminen näyttelyissäkin vain kävelee teosten ohi ja huokailee! Mutta asiaan.)

Alan oppia on Niemisen 16. kokoelma. Kokoelmien nimet ovat 2000-luvulla muodostaneet jonkinlaisen sarjan: Lopullinen totuus. Kaikesta; Perimmäisten kysymysten äärellä; Alan oppia. Mielenkiintoista on, että kehityskulku näyttää nurjalta. Lopullisesta totuudesta on tultu haparoiviin esiaskeliin, alettu alkaa oppia.

Niemisen runoilijakertoja (en suostu yhdistämään kaunokirjallisen teoksen minää suoraan kirjoittajaminään, koska yleensä siinä mennään harhaan ja ollaan liian tiukkapipoisia ja kielletään kaunokirjallisen tekstin luojalta oikeus kirjoittaa jotain muuta kuin todella tapahtunutta faktaa) on aina ollut ihailtavan rehellinen. On hienoa, ettei tarvitse pokkuroida ketään, edes lukijaa. Nytkin loppulauseesta voi lukea:

— Panen toivoni siihen, että joku kaltaiseni on aikoinaan suopunut runoihini sen verran, että haksahtaa ostamaan tämänkin kirjan. Tai että sukulaiset ja ystävät, minun tai lukijan, pahaa aavistamatta ostavat tämän lahjaksi jollekulle, josta pitävät. —

Luin koko runon ääneen ihmiselle, joka kirjan minulle lahjaksi osti, ja hän parahti: ”Miksi Nieminen paljastaa tuollaisia asioita!” Minusta se on vain virkistävää, joskin jotenkin tuota lukiessa tuli kammottava tunne siitä, että runoilija on luovuttanut, ei enää usko tekevänsä mitään lukemisen arvoista, haksahtaa ostamaan – noinko runoilijat ajattelevat?

Vai onko se vain tervettä ja viisasta? Nuoremman ikäpolven vimma saada sanomansa ulos, pakkomielteinen tunne siitä, että omat tekstit ovat niitä tärkeimpiä ja kaikkien pitäisi lukea niitä, on sekin harhaa.

Jos arvostelisin koko kirjan analysoiden, siihen menisi viikkoja. En jaksa. Ja runot ovat parhaimmillaan luettuina, eivät analysoituina ja kääneltyinä. Mutta jotain kirjoittaakseni (palan halusta kirjoittaa edes jotain, vaikka myönnän, että tämä halu on vain faniuden luoma harha siitä, että sanani voisivat olla merkityksellisiä, että tämä voisi jotenkin olla keskustelu johon myös minä voin osallistua) kirjoitan luvusta nimeltä Runous.

Siinä se on nyt nimittäin sanottu. Mitä on runous. Keitä ovat runoilijat.

Erityisesti rakastan runoa, jossa puhutaan runoilijoiden hitaudesta.

— me runoilijat olemme niin hitaita, että jatkamme jaarittelua, kun muut jo vaihtavat kanavaa, klikkaavat seuraavaa linkkiä, lukevat uudempaa uutista, tunnistavat talentin, kokeilevat uutta reseptiä

ja kun hetkeksi syntyy kiusallinen hiljaisuus kuulemme omat sanamme ja nolostumme

mutta siellä ne etenevät vääjäämättä, ammutut nuolet, näemme niiden liitävän kuin hidastetussa filmissä

ja lähinnä kiusaannumme silloin harvoin, kun osumme maaliin:
siitä on jo niin kauan, kun ammuimme

(Pahoittelen muuten ihan kauheasti, etten pysty siteeraamaan runoja oikeassa muodossaan. Blogialustani on sellainen. Tämä kertoo myös runouden hitaudesta: runot eivät edes istu blogialustalle. Ja hyvä niin, sanoisin.)

Runoilija voi tosiaan osua maaliin vaikka sadan vuoden kuluttua. Sellaista on ajatteleminen ja ajatusten välittäminen: hidasta. Minä voin tarttua 30 vuotta sitten kirjoitettuun runokokoelmaan ja se osuu minussa maaliin. Tai voi käydä niin, että löydän samasta runosta ihan eri asiat nyt kuin 20 vuoden kuluttua. Ja niin käykin, tietysti (en ole koskaan enää sama kuin eilen, kun luin tämän kokoelman loppuun ensimmäisen kerran; toisella lukukerralla olen erilainen; kolmannella olen erilainen).

Runojen arvosteleminen menee aina filosofoinniksi.

Alan oppia istuu Niemisen kokoelmien sarjaan hyvin. Tuntuu, että vähitellen pistävin sarkasmi on lientynyt, pakottavin tarve sanoa suoraan on lientynyt, mutta koska Niemisen runot ovat rehellisiä, vaikutus on edelleen sama. Luen mielelläni tällaista, vaikka kokoelma onkin erilainen kuin odotin. Miksi odotin? Mitä odotin?

Taidetta tottumattomalle aistille (Näyttely: Klangi)

Klangi Ars Novassa (Itäinen Rantakatu 4-6, Turku) 31.10.2010 saakka.

—

Myönnetään: olen ennakkoluuloinen ja kaikin puolin vajavainen ihminen. Niinpä menin Ars Novan äänitaidenäyttelyynkin vähän varuillani. Ajattelin, että mikähän sekametelisoppa tästä keittyy kokoon. Ensimmäisessä huoneessa oli veneentapainen veistos, josta kuului ääniä. En vielä ollut kovin vaikuttunut.

Hiippailin seuraavaan huoneeseen ja havaitsin, että äänieristysovet toimivat hämmästyttävän hyvin. Täällähän tosiaan pystyy keskittymään kulloiseenkin teokseen rauhassa! (Mikäs ihme se nyt on; kai museoissa nyt sen verran osataan? Minun ei todellakaan pitäisi aina odottaa pahinta!)

Huomasin myös, että äänitaiteeseen on keskityttävä eri tavalla kuin visuaaliseen. Ohi kävelevä museoyleisö häiritsi minua kauheasti, jokainen askel, vaikka kuinka hiljaa ja huomaavaisesti astuttu, katkaisi kuuntelukokemuksen. Siitä huolimatta kiittelen, ettei suurinta osaa teoksista tarvinnut kuunnella kuulokkeilla. Se olisi sitonut liikaa, sulkenut liikaa. Kyllä äänitaiteen pitää täyttää koko sille annettu tila.

Onneksi Simo Alitalon Lincolnshiren luonnoksia oli heti näyttelyn alkupuolella, koska se opetti, miten äänitäidetta tulisi vastaanottaa. Luin kyltistä selosteen: yksistä ämyreistä kuului Lincolnshiren metsiköiden ääniä sellaisina, kuin ne normaalisti kuuluvat (eli lentokoneiden tauotonta jylinää) ja toisista kuului ääntä, joka metsiköstä nousi, kun tuhkapilvi katkaisi Euroopan lentoliikenteen keväällä. Lintujen laulua. Mahtavaa, raikasta olemassaoloa.

Äänillä on tämä vaikutus: ne piilottavat meiltä osia elämästä. Meiltä on kokonaan piilossa se, mitä korvamme eivät edes havaitse, mutta vielä enemmän me kätkemme itseltämme peittämällä kaiken keinoteokoiseen ääneen. Tätähän tekevät kaikki: ulos ei voi astua ilman, että korvissa on kuulokkeet. Äänimaisema on saatava valita itse, vaikka sitten jäisi auton alle, kun ei kuule sen lähestymistä.

Viivyin Alitalon huoneessa kauan. Tunsin, etten ole tottunut kuuntelemaan – tavallisessa näyttelyssä jotakin voi ohittaa, koska silmä on tottunut visuaalisuuden tulvaan ja osaa poimia, mutta korva ei osaa poimia. Kaikki on tutkittava läpikotaisin. Jouduin kokonaan toiseen aistiin.

Vaikka kyllähän äänitaide voi visuaalistakin olla. Siitä esimerkkinä Robin Minardin orgaaniset, kasveja muistuttavat johdot ja kirjaan kiinnitetyt äänet. Kaunista, kaunista ja miten totta. Sanat ovat äänettömiä, vaanivat rivissä paperilla, kunnes niihin liimataan kaiuttimia. Miten puhe voikaan jakautua näin jyrkästi kahtia? Miten minäkin istun tässä ja kommunikoin, vaikka äänihuuleni eivät tee mitään, en sano mitään, kukaan ei kuule ääntäni (voin laulella tässä ohessa kuuntelemani musiikin mukana, mutta sekään ei tartu tähän tekstiin, joka on luonteeltaan mykkää).

Ja Rolf Julius käytti kauniisti äänen muotoa tuottavaa voimaa. Hiekka pomppi kaiuttimen päällä rytmikkäästi. Jäin miettimään, miksei missään ollut vesiallasta, johon ääniaallot olisivat voineet sukeltaa tuottamaan ympyröitään, mutta sitten – olisiko sellainen liian helppoa, kosiskelevaa? Pidin myös pomppivasta hiekasta, siitä konkreettisuudesta. Maapallon keskipisteessä on varmaan aika meteliä sielläkin toisinaan, ja missä se näkyy? Mitä kautta ääniaallot tulevat luoksemme?

Jäin miettimään.

Kuuloaistin varaan joutuminen oli riemastuttavaa, ikään kuin negatiivikuva normaalista taidenäyttelystä. Tai kaupungista: ehdoton suosikkini oli Christina Kubischin Magneettinen Turku. Teos näytti melko klassiselta museokokemukselta sikäli, että seinillä oli kuvia ja kuvien numeroita painamalla sai äänioppaan kertomaan kustakin kuvasta. Mutta mitä se kertoikaan! Turun sähkömagneettisten kenttien ääniä! Miltä kuulostaa pankkiautomaatti? Miltä kuulostavat sähkölinjat? Hämmästyttävä ihmisen puuttuminen, koneiden oma, meille tuntematon maailma paljastuu kaiken takaa. Surinaa, pörinää, osa miellyttävää ja osa ihan kammottavaa. Kaikki kuvat on pakko käydä läpi. Miltä kuulostaa tuo tyhjä huone?

Kummallisesti näyttely oli jaettu kahtia siten, että yksi teos löytyi toisen kerroksen näyttelyn periltä. Vaaniva vihellys piinasi minua koko toisen kerroksen kiertämisen ajan, luulin etten koskaan saavuta sen lähdettä. Siellä se kuitenkin oli, lopulta, Sophie Bélar Clémentin teos, josta vihellys luokseni saapui (itse teos oli minulle hieman liian käsitteellinen, viittauksineen – sen aiheuttama piina ja ihmisääninen viheltelijä nurkan takana tehosivat paremmin kuin itse teoksen kohtaaminen (mutta onhan äänikin itse teosta, ääniteos ei voi sijoittua yhteen kulmaan ja paikkaan niin kuin katsottava teos)).

Koska äänitaiteeseen ei ole niin tottunut kuin tauluihin tai videoteoksiin, näyttely pakotti kokemaan maailmankin uudella tavalla. Museon vessassa mietin pitkään, mikä on tuo suhina, mistä tuo sirinä kuuluu. Onko tämä teos? Voisiko olla? Millaiset äänet ympäröivät minut kun – uuuh! – astun museon ovesta ulos tuuliselle Aurajoen rannalle, autonrenkaiden tauoton rytmi, kaivonkannen klonksahdukset, tanssi, tanssi jossa me

pienet pelinappulat, olemme tehneet ympärillemme sellaisen äänten verkon, että siitä ei niin vain rimpuillakaan ulos. On hyvä, että äänitaide osoittaa meille asioita niin kuin muukin taide, osoittaa yksityiskohtia, joihin muuten emme kiinnittäisi huomiota. Kertoo, mikä tästä kakofoniasta on mielenkiintoista. Mihin kannattaa pysähtyä.

Tuleeko joskus aika, jolloin jatkuvan kameralla sohimisen sijaan osoittelemme elinympäristöämme nauhoituslaitteilla? Miksi vain kuva olisi kiinnostava? Miksi tämä – äänetön – kirjoittaminen täällä – äänettömässä – blogosfäärissä olisi jotenkin aidompi kuva tästä hetkestä elämässäni kuin tuo poran ääni, joka piinaa minua rappukäytävän remontissa vielä varmaan viikon? Tai tämä levy, jota kuuntelen?

Näyttely, joka oli luettava (Näyttely: Leiderstam)

Matts Leiderstam: Täältä nähtynä. Turun taidemuseossa 16.1.2011 saakka.

—

No, tokihan se kiinnostaa, kun museon sivuilla lukee, että ”Leiderstamin taiteellinen tuotanto on kiehtova sekoitus taiteen tekemistä, taidehistoriaa ja taiteen tutkimusta.” Matts Leiderstamin näyttely koostuu valokuvista, installaatioista ja videoteoksista, jotka kaikki kommentoivat taidetta (ja taidehistoriaa) jotenkin.

Heti näyttelytilaan astuttuani saan käteeni vihkosen, jossa teokset selitetään. Tämä on nyt näyttelyn heikoin puoli: vihkonen on luettava, jotta teokset tajuaa. Ja luettuaan ei tarvitsisi enää teoksia nähdäkään, sillä teosten sisältö on niin kirjallinen, että riittää, kun on lukenut ajatukset ja prosessit kuvien takaa. Näyttelyssä käveleminen menee siis lukemiseksi; seison jokaisen huoneen ovella hetken lukemassa vihkosesta teosten tiedot, sitten katson teokset läpi ja siirryn lukemaan seuraavia.

Taiteilija tekee taidehistorian kirjoittamisen ja taiteen tekemisen rakenteita näkyviksi. Esillä on röntgenkuvia, jotka todistavat, että maalaukset ovat käyneet läpi erilaisia vaiheita. On renessanssiaikainen teos, joka on maalattu 1700-luvulla ihan eri näköiseksi. On taidekirjoja, joihin on päässyt väärennettyjen teosten kuvia.

Yksi kiintoisimmista teoksista ei kuitenkaan mene tähän taidehistorialliseen kategoriaan. Selbstbildnis on kahteen valokuvaan tiivistyvä projekti, jossa nuori mies istui sunnuntai-iltapäivänsä tietyn maalauksen edessä koko näyttelyn ajan. Näyttelyn aikana mies ei ajanut partaansa eikä leikannut hiuksiaan. Ensimmäisessä kuvassa istuu siloposkinen, elämäänsä hallitseva mies, toisessa selvästi jonkin hallinnan kadottanut vastapari. Vihkosessa lukee: ”Taiteilijan kassa käymässään sähköpostikeskustelussa opiskelija pohtii tuntemuksiaan tämän intensiivisen katselukokemuksen aikana.” Niin, eikö juuri se, kokemus, olisi ollut mielenkiintoinen lisä teokseen? Nyt meille annetaan vain kaksi kuvaa.

Kun taidehistoriallisen tutkimustyön esittää tieteen sijasta taiteen keinoin, työn määrä käy ilmi installaatioiden laajudesta ja teosten ilmiselvän syvästä pohdinnasta. Kuitenkin ongelmaksi jää, että tieto ei välity teoksista itsestään, ja jotta saisi tutkimustulokset selville, on luettava jokaisen teoksen selitys. Ja onko sitten enää kyse taiteesta? Vai eikö juuri tässä mennä rajan yli, kun etsitään tietoa teosten takaa, eikä hyväksytä niitä ilmaisutapoja, joita taide käyttää?

Ehkä sekin on kommentti taidemaailman rakenteisiin.

Lukukokemus – David Bayles ja Ted Orlando: Art & Fear

Olen koko päivän harmitellut, että viime hetkellä poistin yhden lauseen eilen kirjoittamastani kritiikistä. Miksi poistinkaan sen? (No, tietysti etten ylittäisi sallittua merkkimäärää, mutta enkö olisi voinut poistaa jonkin toisen lauseen?) Koko päivän. Edestakaisin. Miksi poistin. En olisi saanut poistaa. Ihan hyvä että poistin.

Tulin sitten ajatelleeksi kirjaa, jonka luin muutama kuukausi sitten, ja josta en ole kirjoittanut vielä tänne (vaikka itselleni ah niin vannoin ja vakuutin, että kirjoitan kaikista lukemistani taidekirjoista tänne jotain. Edes jotain. Projekti on työn alla). Kirja on David Baylesin & Ted Orlandon Art & Fear. Observations On The Perils (and Rewards) of Artmaking (Image Continuum, 1993). (ks. kirjaa Amazonissa). Kirja tuli mieleeni, koska tämä loputon vatvominen on tietenkin oire itsekritiikistä, joka taiteilijoillekin tuttua on.

Noh, siis. Yleensä en ole kauhean innokas lukemaan kirjoittajille tai taiteilijoille kirjoitettuja luovuusoppaita, joissa kerrotaan, kuinka selättää kauhu ja päästä kiinni luomiseen. Olen jotenkin indivisualisti tässä; uskon, että kukin luovaa työtä tekevä ihminen oppii kyllä löytämään itselleen sopivat tavat päästä työhön kiinni. Yleisohjeet ovat jotenkin… laimeita. Mutta tämä Art & Fear houkutti, koska kirja on jaettu lukuihin sen mukaan, millaisia erilaisia pelkoja taiteilija kohtaa, esim. Fears about yourself, Fears about others, The outside world, The academic world jne.

Heti aluksi ärsyynnyin kirjan ihka ensimmäisestä sitaatista. Se on tällainen:

”Artists don’t get down to work until the pain of working is exceeded by the pain of not working.” – Stephen DeStaebler.

Tällainen myytti taiteilijan jatkuvasta tuskasta on jotenkin niin aikansa elänyt että. Ihan kuin olisi vallankumouksellista sanoa, että taiteen tekeminen (tai kirjoittaminen) on oikeasti hauskaa. Ainakin kai usein.

Mutta sitten kirjassa on kyllä kivojakin havaintoja, kuten kohta, jossa taiteilijaa lohdutetaan sillä, että palkinto töistä ei ehkä ole vielä tullut, mutta ongelma ei ole absoluuttinen vaan väliaikainen. Tosin voi käydä niin, että itse ehtii jo kuolla ennen kuin palkinnon saa. Maailmassa kun ymmärretään niitä teoksia, jotka ovat olleet olemassa jo pitkään. Niihin on totuttu. (Luen tämän tietysti niin, että tässä tarkoitetaan jotain suurta yleisöä ja sen antamaa hyväksyntää. Eiköhän uudenlaistakin taidetta hyväksytä ja ihastella tietyissä piireissä, aina.)

Toisaalta kirjoittajat teilaavat palautteen saamisen hyödyt kokonaan. He toteavat, että vain taiteilija itse voi tietää oman kehityksensä määrän ja suunnan – palautteenantajat kertovat vain siitä, miten he kokevat kulloisenkin teoksen. He eivät kerro siitä, mikä taiteilijalle on tärkeintä, eli taiteilijan omasta kehityksestä.

Taiteilijan työskentelyn tueksi annetut ohjeet ovat kirjassa filosofisempia kuin mihin yleensä olen törmännyt ja jotenkin ehkä siksi pätevämpiä erilaisille taiteilijoille. Pidän erityisen voimaannuttavana oivalluksena sitä, että taiteellinen työ on aina niin sidottu aikaan ja paikkaan, jossa se on tehty, että taiteilijan ainoa keino tehdä työtään on mennä vain eteenpäin (eikä haikailla mitään jo ennen tekemäänsä, vaikka sitten olisikin niin, että se paras työ on jo tehty. Menneeseen ei voi palata).

Taiteen katsomisen ohjeet kirjailijat lainaavat Henry Jamesilta, joka on todennut, että taideteoksen edessä on esitettävä kolme kysymystä: Mitä taiteilija yritti saavuttaa? Onnistuiko hän siinä? Oliko se tekemisen arvoista? Ja tästä – mikä on tekemisen arvoista? – päästään pohtimaan haasteita, joita taiteilijat asettavat itselleen. Siteeraan tämän suoraan: ”Art that falls short often does so not because the artist failed to meet the challenge, but because there was never a challenge in the first place.”

Ah. Ihanaa että se on sanottu: taiteilija (ja lasken tällaisen kirjan kohdalla tähän kategoriaan myös kaikki kirjoittajat jne.) ei tee hyviä teoksia, jos hän ei aseta itselleen haasteita vaan pysyy siinä, minkä osaa. Haasteen puute ei johda takuuvarmaan onnistumiseen vaan nimenomaan siihen, että ei onnistu, koska taiteessa pitäisi olla haasteita.

Paluu tällaiseen kuukausia sitten lukemaani kirjaan on sikäli hienoa, että huomaan merkinneeni kirjasta kohdat, jotka olivat itselleni erityisen tärkeitä silloin. Olen pohtinut itseni toistamista kirjoittajana ja piirtänyt siksi huutomerkkejä kohtiin, joissa kehotetaan asettamaan haasteita ja menemään aina vain eteenpäin, oli paras työ sitten vielä edessä tai jo takana. Ja niin kai tällaiset oppaat pitääkin lukea: ottaa tekstistä se, mikä kulloisessakin tilanteessa toimii kannustimena. Mutta, toistan taas, pidin tästä kirjasta enemmän kuin tällaisista yleensä, sillä vaikka kuinka nuo pohdinnat tuntuisivat itsestäänselvyyksiltä, kirjailijat eivät tarjoa avuksi mitään suoraa ohjetta. Kirjan teho perustuu siihen, että voi pohtia kirjailijoiden kanssa. Kirja ei anna neuvoa, jolla tyhjän paperin kammon voi selättää (jotain tekopirteää harjoitusta tms.) vaan pohtivat, mistä pelot johtuvat ja minne ne voivat taiteilijan kuljettaa.

On kuitenkin todettava, että hankin kirjan luottaen sen nimeen vähän liikaa. Olen kauhean kiinnostunut taiteilijoiden peloista ja taiteen aiheuttamista peloista, mutta tässä Art & Fear oli käsitetty varsin suppeana tarkoittamaan vain luomisensa kanssa kamppailevan taiteilijan pelkotiloja. Uskon, että runsaastikin luova taiteilija voi pelätä (enkä tarkoita vain kritiikkiä tai muuta työn julkistamiseen liittyvää, vaan esimerkiksi omaan maailmaan tempautumista, itsestä purskahtelevia väkivaltaisia kuvia ja sen semmoista).

Loppukaneettina: Kirja on mukavaa pohdintaseuraa, mutta liian pinnallinen ja lyhyt tällaiselle lukijalle, joka kaipaa tutkimusta ja syventymistä aiheeseen. Kirja on tosiaan lähinnä pohtivaa, esseemäistä tekstiä, ja siten jouheva luettava.