Näyttely, joka oli luettava (Näyttely: Leiderstam)

Matts Leiderstam: Täältä nähtynä. Turun taidemuseossa 16.1.2011 saakka.

No, tokihan se kiinnostaa, kun museon sivuilla lukee, että ”Leiderstamin taiteellinen tuotanto on kiehtova sekoitus taiteen tekemistä, taidehistoriaa ja taiteen tutkimusta.” Matts Leiderstamin näyttely koostuu valokuvista, installaatioista ja videoteoksista, jotka kaikki kommentoivat taidetta (ja taidehistoriaa) jotenkin.

Heti näyttelytilaan astuttuani saan käteeni vihkosen, jossa teokset selitetään. Tämä on nyt näyttelyn heikoin puoli: vihkonen on luettava, jotta teokset tajuaa. Ja luettuaan ei tarvitsisi enää teoksia nähdäkään, sillä teosten sisältö on niin kirjallinen, että riittää, kun on lukenut ajatukset ja prosessit kuvien takaa. Näyttelyssä käveleminen menee siis lukemiseksi; seison jokaisen huoneen ovella hetken lukemassa vihkosesta teosten tiedot, sitten katson teokset läpi ja siirryn lukemaan seuraavia.

Taiteilija tekee taidehistorian kirjoittamisen ja taiteen tekemisen rakenteita näkyviksi. Esillä on röntgenkuvia, jotka todistavat, että maalaukset ovat käyneet läpi erilaisia vaiheita. On renessanssiaikainen teos, joka on maalattu 1700-luvulla ihan eri näköiseksi. On taidekirjoja, joihin on päässyt väärennettyjen teosten kuvia.

Yksi kiintoisimmista teoksista ei kuitenkaan mene tähän taidehistorialliseen kategoriaan. Selbstbildnis on kahteen valokuvaan tiivistyvä projekti, jossa nuori mies istui sunnuntai-iltapäivänsä tietyn maalauksen edessä koko näyttelyn ajan. Näyttelyn aikana mies ei ajanut partaansa eikä leikannut hiuksiaan. Ensimmäisessä kuvassa istuu siloposkinen, elämäänsä hallitseva mies, toisessa selvästi jonkin hallinnan kadottanut vastapari. Vihkosessa lukee: ”Taiteilijan kassa käymässään sähköpostikeskustelussa opiskelija pohtii tuntemuksiaan tämän intensiivisen katselukokemuksen aikana.” Niin, eikö juuri se, kokemus, olisi ollut mielenkiintoinen lisä teokseen? Nyt meille annetaan vain kaksi kuvaa.

Kun taidehistoriallisen tutkimustyön esittää tieteen sijasta taiteen keinoin, työn määrä käy ilmi installaatioiden laajudesta ja teosten ilmiselvän syvästä pohdinnasta. Kuitenkin ongelmaksi jää, että tieto ei välity teoksista itsestään, ja jotta saisi tutkimustulokset selville, on luettava jokaisen teoksen selitys. Ja onko sitten enää kyse taiteesta? Vai eikö juuri tässä mennä rajan yli, kun etsitään tietoa teosten takaa, eikä hyväksytä niitä ilmaisutapoja, joita taide käyttää?

Ehkä sekin on kommentti taidemaailman rakenteisiin.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: