Posts Tagged ‘Tallinna’

Kahvilataidetta & sähköä Tallinnassa

Hei, ja pitkästä aikaa! Pidin vähän katselulomaa (eli katselin, mutten kirjoittanut), mutta vaikeaahan se oli, joten kerron teille parista näyttelystä nyt:

Kävin Tallinassa vuoden ensimmäisenä tiistaina. Jos tunnette Tallinnan taidemuseoskeneä, tajuatte, että tiistaisin (näin talvikaudella) taidemuseot (ja melkein kaikki muutkin museot) ovat siellä kiinni. Mitä siis tehdä?

Googlailin museoita sen verran, että löysin avoinna olevan Eduard Vilde -museon. Kävelyreitti sinne on mitä mukavin, kunhan vähän välttelee isoimpia autoteitä. 20180102_160337234

Kirjailija Eduard Vilden (1865-1933) kotimuseossa on huimia asioita, kuten käsinmaalatut tapetit ja juokseva vesi makuuhuoneessa. Museon työntekijä opasti minua ystävällisesti, vaikkemme löytäneet yhteistä kieltä.

Mutta se, mikä minut museoon erityisesti veti, oli yläkerran näyttely Gone with the Coffee. Ehdin sinne paria päivää ennen sen päättymistä (se suljettiin loppiaisena). Näyttely käsitteli kahviloiden merkitystä virolaiseen taiteeseen ja kirjallisuuteen. Miten mahtava näkökulma, ja toteutus sitten? Sekin oli hieno.

Pieneen näyttelytilaan oli luotu oma kahvilansa. Siellä oli pöytiä ja tuoleja ja kahvia, jota sai istuskella juomassa. Seinille oli ripustettu kahvila-aiheisia maalauksia ja katkelmia kirjoista (viroksi, joten en ikävä kyllä ymmärtänyt niitä). Näyttelytilassa oli myös rautalangasta väänettyjä haamutuoleja, joissa taiteilijoiden ja kirjailijoiden haamujen voi hyvin kuvitella istuskelevan.

Olin ihan innoissani. Tällaisen mininäyttelyn haluaisin joskus nähdä Suomessakin. (Itsehän keräilen teeaiheisia taideteoksia, mutta kokoelmani on vasta hyvin, hyvin alussa.)

Entä sen jälkeen? Jotain aivan muuta: lähellä satamaa on Energian oivalluskeskus. Entisen sähkölaitoksen tilat ovat jo sinällään näkemisen arvoiset, mutta parasta on koko museon interaktiivisuus. Kaikkea saa kokeilla. IMG_20180102_195258

Alimman kerroksen kojeet käsittelevät erilaisia ilmiöitä ääniaalloista valoon. Ylemmissä kerroksissa päästään sähkön pariin, ja tarjolla on melko jänittäviä vempeleitä testattavaksi.

Vähän jäi harmittamaan, että keskuksen salamanäytös alkoi juuri siihen aikaan, kun minun piti jo olla laivassa palaamasa Suomeen. Ehkä ensi kerralla sitten.

 

 

Mainokset

Aikuisten Metkula (Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum)

K6he tunne?! Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum (EKKM) (Põhja Puiestee 35, Tallinna) 2.8.2014—7.9.2014.

EKKM1Muutamakin ihminen oli suositellut minulle EKKM-galleriaa (museota?) lähellä Tallinnan satamaa. Ensimmäisellä visiitillä en löytänyt sitä (okei, en ehkä jaksanut kaikkine kantamuksineni etsiä sitä kovin ahkerasti), mutta toisella kerralla onnistuin.

Rakennus sijaitseekin vähän sellaisella alueella, jolla ei uskoisi olevan gallerioita. Talon tunnistaa mystisestä vinosta käytävästä (jota oli ainakin tässä näyttelyssä käytetty myös teosten ripustamiseen, joten sinne piti uskaltautua kävelemään kuin sellaiseen Metkulan vinoon käytävään ilman tukipuomeja).

Huomioni vei ensin kirjakauppa, jossa myydään ihan kaikkea sellaista, mitä elämääni kaipaan. Kirjoja ilman sanoja, kirjoja joista en ymmärrä mitään, kirjoja taideteoksina, kirjoja joihin on kerätty kokoelmia milloin mistäkin (sillä ei ole kauheasti merkitystä, keräileekö joku kuvia viemärinkansista vai Simpsonit-tv-sarjassa esiintyneistä kirjankansista – keräileminen ilmiönä ja suuri kokoelma mitä tahansa tuottaa minulle iloa ja tuntuu paljastavan jotakin ihmisyydestä).

Neeme Külm: Maja

Neeme Külm: Maja

Sitten museoon. Paikka on periaatteessa maksuton, mutta vähän sentyylisiä viestejä oli seinällä, että ”jos et pidä näyttelystä, sinun ei tarvitse maksaa mitään”. Niinpä, koska olin raapinut viimeiset kolikotkin lompakostani kirjakaupan puolella, luikin nolona sisään ja ulos, koska en pystynyt maksamaan mitään.

Näyttelystä kyllä pidin. Siinä oli vaaran tunnetta, eikä vähiten siinä vinossa käytävässä. Kun tilaan astui, tuntui, ettei sieltä voi selvitä ehjänä ulos. Vinon tilan alapäässä oli vastassa ruosteinen ovi (herkuttelin ajatuksella sitä vasten paiskautumisesta). Teos (Anu Vahtra: 17,9°) oli sijoitettu puoliväliin tilaa, mutta niin, että oli käveltävä sen alapuolelle nähdäkseen kuvan. Kuva oli yhtä vino kuin huonekin.

Muutakin vaaraa: talon ulkopuolelle oli rakenettu toinen talo metallitangoista (Neeme Külm: Maja). Sinne piti kävellä (erittäin tuulisena päivänä) katon yläpuolella verkkoa pitkin. Teos ainakin oli varsin kokonaisvaltainen ja moniaistinen!

Rakennuksen hienot lattiat ja seinät ovatkin melkein yhtä mahtavia kuin näyttelyn teokset. Vietin paljon aikaa seiniä tuijotellen.

Dénes Farkas: Does Someone Remember me? (yksityiskohta)

Dénes Farkas: Does Someone Remember me? (yksityiskohta)

Suurimman vaikutuksen minuun teki Dénes Farkasin installaatio Does Someone Remember Me?, huone, jossa on särkyneitä peilejä, valokuva huoneesta itsestään (mikä escheriaaninen silmukka tilassa ja ajassa) sekä seinän verran kuvia ihmisvartalon yksityiskohdista, tunnistamattomia muotoja. Surullinen installatio sai tietysti valtavasti voimaa nimestään; teoksesta kasvoi ihmisen elämänkokoinen unelma ja kriisi: on hyväksyttävä se, että tulee aika, jolloin kukaan ei enää muista minua. Meidän jokaisen tekomme on välttämätöntä vajota unohdukseen.

Näyttely oli kokonaisuutena hieno ja vähän vaarallinen. Tosiaan, se, ettei rakennus ole esteetön eikä mitenkään puhdas ja turvallisen tuntuinen, jotenkin vaikuttaa teosten katselemiseen. En tiedä, miten paikkaa voisi edes yrittää tehdä esteettömäksi. Se on kiipeilyrata, jonka varrelle on tuotu taidetta.

Tätä pohdinkin paljon. Olen vakaasti esteettömyyden puolella, mutta entä, jos taideteos on verkosta rakennettu talo gallerian katolla? Voiko esteettömyyden vaatimusta laajentaa itse taiteeseen?