Kritiikkejä Keski-Suomesta

Olen kevään mittaan kirjoittanut useita kritiikkejä näyttelyistä Keski-Suomessa. Keskisuomalainen vain tuppaa nykyään julkaisemaan arviot netissä vain tilaajille, joten en ole tekstejä tänne linkittänyt. Osa on kuitenkin luettavissa (ehkä siinä on jokin logiikka, esim. miten monta maksutonta juttua päivässä saa lukea. En tiedä.)

Linkkejä alla:

Yhteisnäyttelyn teokset rupattelevat keskenään värin kielellä – Kristiina Lempiäinen-Trzaska ja Johanna Pisto: Small Talk III. Galleria Beckerissä 13.6.2018 asti.

Marko Kaiposen omaperäiset tuolit eivät kaipaa istujia – Marko Kaiponen: Huojuvat raukat kaatuu. Galleria Beckerissä 23. 5. 2018 asti.

Mielikuvitus tarvitsee virratakseen metsän – Ilona Rytkönen: Sunnuntaikävelijä kohtaa mäyrän. Galleria Beckerissä 4.4. 2018 asti.

A Year without Water on kuin arkeologin löydös ajasta, jolloin vettä vielä oli, eikä sen arvoa nähty – Toûa Toûa: A Year without Water. Galleria Ratamossa 1. 4. 2018 asti.

Anna Kuokkasen Odotustila kuvaa turvapaikan hakijoiden arkea Suomessa – Jari Haanperä: Kuvajaisia sekä Anna Kuokkanen: Odotustila, turvapaikan hakijan arki Suomessa. Galleria Ratamossa 27.5.2018 asti.

Söpöys herättää hoivavietin – Yasushi Koyama: Viaton. Galleria Beckerissä 14.2. 2018 asti.

 

 

 

Unen logiikalla (Näyttely: Schutte)

Erik Schutte: Painting; a space for dreamers. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 25.1.-12.2.2014.

–

Erik Schutten näyttely jäi sen verran pyörimään mielessäni, että heräsin yöllä täydelliseen metaforaan. Teokset ovat kuin… (enhän minä sitä enää muista, koska en kirjoittanut sitä yöllä muistiin).

Myös päivätajuntani pitää näyttelystä. Schutten teoksissa on kieroutta, ne ovat kuin väärälle aistille luotuja kuvia. Kuin tuoksuja, joista on yritettä tehdä kuva. Kuin  ääniä.

Teokset ovat kuin silmänpohjan verisuonet: kun katsoo suoraan lamppuun, näkee, miten oma silmä on verisuonten verkosto. Sitä ei kuitenkaan pidä ajatella, kun katselee taidetta.

Repaleiset, painetut, valuneet ja kuplivat kuvat. Ikkunoita ajassa. (Vielä tänään ne ehtii nähdä, jos Jyväskylässä liikkuu.)

Valolla maalattu (Näyttely: Leinonen)

Virpi Leinonen: Kaiken – maalauksellisia valokuvia. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 23.1.2013 saakka.

–

Vielä tänään ehditte käydä Jyväskylässä Galleria Beckerissä, missä on Virpi Leinosen näyttely! (Olisin mieluusti näissä Jyväskylänkin näyttelyissä paremmin ajantasalla, mutta bloggaan niistä silloin kun satun käymään siellä päin. Sori.)

Leinosen näyttelyssä soi klassinen, rauhallinen musiikki, mikä vie jotenkin ajatukseni heti hautajaisiin. Seinillä on kuvia kukista, eräänlaisia heilahduskuvia, joista niistäkin tulee mieleen se, miltä kukat hautajaisissa näyttävät kyynelten läpi.

Eikä mielikuva kuitenkaan ole masentava. Kaikki nämä hehkuvat värit tekevät tästä… iloisen hautajaistunnelman!

En tiedä mikä minua vaivaa. Ehkä se, että bussissa kohti Jyväskylää kuuntelin juuri George Harrisonin Art of Dying -biisiä, ja siksi ajattelin vielä galleriaan astuessanikin kuolemista.

Epätarkoista valokuvista löytyy ihmishahmoja, ja niistä tulee mieleen verho tai veden virtaaminen. Tässä tapahtuu vähän päinvastoin kuin Antti Röngän näyttelyssä, jossa pidin teoskokonaisuudesta enemmän kuin yhdestäkään yksittäisestä teoksesta. Nyt pidän yksittäisistä kuvista, mutten oikein jaksa koko näyttelyä. Leinosen rytmi ja värimaailma pysyy samana teoksesta toiseen.

Näitä kuvia on helppo kuvitella julkisiin tiloihin. Päällimmäiseksi jää ajatus, että minulla ei ole mitään näitä kuvia vastaan.

Linkki arvosteluun: Suomäki

Pekka Suomäki: Liian totta ollakseen hyvää. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 28.11.2012 saakka.

–

Pekka Suomäen näyttelyn arvostelu Keskisuomalaisessa. 

Satuja ja piikkilankaa (Näyttely: Immonen)

Kati Immonen: Talvisatu. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 7.11.2012 saakka.

–

Mitä joulupukki tekisi, jos kuusimetsästä olisi jäjellä vain mustia rankoja? Kati Immonen tietää tämänkin. Taiteilija on lähestynyt satukuvastoa katastrofinäkökulmasta.

Sadun hempeyden ja karun todellisuuden yhdistäminen saattaa tuntua jotenkin tutulta, mutta Immonen tietää mitä tekee. Satuhahmot eivät jää pinnallisiksi kiiltokuviksi. Taiteilija ujuttaa ne tehokkaasti sisään piikkilankamaailmaansa.

Sitä paitsi eiväthän sadutkaan ole mitään Disney-söpöilyä olleet ennen kuin vasta viime vuosikymmeninä. Saduissa kuoltiin suruun, tehtiin kirouksia ja vajottiin satavuotiseen koomaan! Ei siinä ollut aikaa miettiä, kestääkö rakkaus onnellisen elämän loppuun asti.

Immonen on loistava akvarellimaalaaja. Tarkkarajaiset piikkilangat ovat oikeita aukkoja maalauksessa. Viiltävää.

Satujen lisäksi Immonen käyttää kuvastoa talvisodasta ja muusta Suomen historiasta. Kuvagalleria on kuin vinksahtaneen mummolan seinä: negatiiveja, raaputeltuja, suttuisia ja käsiteltyjä poseerauskuvia kansamme arvokkaasta menneisyydestä.

Pinnan alla on aina ihminen. Se on hyvä muistaa, kun puhutaan sotien sankariteoista: ehkäpä siellä ei kenelläkään ollut kovin sankarillinen olo.

Menneisyys on kummallinen juttu. Sitä aina tahtoisi ajatella, että silloin ennen ihmiset olivat sisukkaita ja vähään tyytyväisiä jne. Mutta sehän on vain projisointia: ihmiset ovat olleet ihmisiä, samanlaisia kuin mekin. Me elämme tulevaisuudessa, joka on erilainen, muttei sen parempi kuin menneisyyskään. Ja seuraavaksi tulee taas tulevaisuus, joka on erilainen, jossa ihmetellään meitä jotka kestimme ajan jolloin oli vain kaksi TV-kanavaa eikä lainkaan nettiä. Että kylläpä te olitte silloin sisukkaita ja vähään tyytyväisiä, oikeaa korven sankarikansaa!

Linkki; näyttely: Ollakka

Kritiikkini Hannele Ollakan näyttelystä Kesken jäänyt leikki Keskisuomalaisessa. Näyttely on galleria Beckerissä (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 15.8.2012 saakka.

Hirviönreppanoita (Näyttely: Matikainen)

Hannamari Matikainen. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä), 13.6.2012 saakka.

–

Pidän Hannamari Matikaisen teoksista sen verran, että minulla on kotonakin yksi hänen (mustavalkoinen) työnsä. Tästä siis lähdetään.

Olen nähnyt Matikaisen Eläinmaatuskoja ennenkin, niitä oli Galleria Saskiassa viime vuonna. Silloin maatuskat jäivät minulle näyttelyn etäisimmäksi sarjaksi ja taas kävi vähän samalla tavalla. En osaa sanoa, miksen innostu näistä maatuskoista. Voisiko se johtua siitä, että maatuskat ovat jo itsessään niin mystisiä ja lapsuudesta asti sellaisten hienojen ei-saa-koskea-esineiden kiteytymiä, etten kaipaa niihin mitään lisää?

Eläimiksi muuttuneet maatuskat ovat lempeämpiä kuin perinteiset mummot. Toisinkin voisi ajatella, koska Matikaisen kuvakieli on hirviömäistä. Mutta nämä eläinmaatuskat ilmeilevät hassusti, kutovat villapaitaa ja ovat muutenkin omia yksilöitään. Sellaiset puiset (puunhajuiset), kirkkaanväriset kloonimummot ovat paljon scifimpiä olentoja kuin nämä.

Matikainen on siirtynyt väreihin. Gallerian toinen huone onkin täynnä pikkuisia hirviöitä, jotka vaikuttavat syntyneen maaliläikistä yhtä kevyesti kuin hirviöt aina öisin syntyvät ikkunasta heijastuvista puiden varjoista. Koomisetkin hirviöt ovat aina vähän arvaamattomia. Niin kuin eläimet – kissarakkaana ihmisenä menen aina nostamaan syliini vieraitakin kissoja ottaen tietoisen riskin tulla kynsityksi (sellaisia syliinnostajia kynsisin minäkin, jos olisin kissa).

Matikaisen hirviöissä on samaa houkutusta: ota minut syliin, minä olen ihan kiva ja pehmeä! Hirviöt ovat jopa pikkuisen reppanoita, mikä onkin erinomainen hirviöevoluution kehittämä keino päästä lastenhuoneeseen ja saada aikuisten varaukseton luottamus.

Värillisissä, maalatuissa teoksissa pysytään olentojen pinnalla. Otusten sisään näkee vain päättelemällä ilmeistä ja olemuksesta, millainen sydän tällä pedolla on.

(Matikainen teki ennen suorastaan röntgenkuvankaltaisia syväluotaavia nukke- ja lelukuvia. Ehkä hän on huomannut, ettei meistä kerro pajonkaan se, mitä löytyy kun meidät halkaistaan. Enemmän meistä taitaa sittenkin kertoa pinta, kaikki ne naamiot, joita eteemme keräilemme.)

Kuraa vai sydämiä? (Näyttely: Vaahtera & Peltola)

Tiina Vaahtera ja Mia Peltola Galleria Beckerissä (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 22.2.2012 saakka.

–

Tiina Vaahteraa ja Mia Peltolaa yhdistää vimma löytää ympäristöstämme merkkejä. Aika sympaattisia merkkejä he löytävätkin – näyttely on kuin valmiiksi pisteytetty ompelukuva, jonka pallosta toiseen katsoja saa ommella lankaa. (Tämä ei ole ihan hatusta heitetty metafora. Vaahteran teos Case Closed koostuu ompelukuvista, jotka taiteilija on aloittanut 1980-luvulla ja saattanut tänä vuonna loppuun.)

Päätös nähdä ympäristössä hyviä enteitä on ohjannut Mia Peltolan kuvaamaan sattumanvaraisia sydämiä kaikkialla. Niitä löytyy niin kuralätäköstä kuin kahvista tai katkenneesta puunoksasta. Yhdenlaisia elämänohjeita antavat myös teepussit, joiden positiivsta viestiä voi harjoitella arkielämässään.

Pidän tästä pakonomaisesta hyvyydestä, koska siihen ei ole sekoitettu mitään ylisöpöä tai lässytystä. Ei mitään positiivisen ajattelun opaskirjaa, joka syyllistäisi rännässä rämpiviä suomalaisia aurinkoisen asenteen puutteesta. Ei! Peltola nyt vain sattuu valitsemaan mieluummin nämä ilmiöt kuin jotkin toiset. Ja katsomalla niitä itse hän pakottaa meidätkin katsomaan niitä. Voisiko ollakin niin, että maailman näkee sellaisena kuin sen haluaa nähdä? Kuraa vai sydämiä, kumman valitsisin tänään?

Tiina Vaahteran Unelmia & haaveita on herkän kaunis kokoelma pegasoksia, joiden siivet ovat kuivattuja kasvien lehtiä. Hevoset ovat lelun näköisiä, mutta taaskaan ei sorruta ylisöpöyteen – eivät nämä mitään My Little Ponyjä ole. Anteeksi itseni toistaminen, mutta nämä ovat herkkiä ja kauniita omassa muovisessa kankeudessaankin.

Vaahtera on koonnut myös muistipelin erilaisista vanhoista esineistä, kouluvihoista ja ilmeisesti saamistaan postikorteista. Koottuna lapsuutena tämä kuva toimii paremmin kuin kirjan valmiit ompelukuvat. Muistipeli on joka pelaamiskerralla erilainen, ja se on muistojenkin olennainen piirre.

 

Pullotettuja leikkejä (Näyttely: Hintsanen)

Päivi Hintsanen: Kuvituksia olemattomiin kertomuksiin. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 14.12.2011 saakka.

–

Okei, teen heti alkuun selväksi, että olen jo vuosia rakastanut Päivi Hintsasen taidetta. Niin että älkää nyt odottakokaan, että ryhtyisin tässä mihinkään muuhun kuin avoimeen fanittamiseen. (Itse asiassa näin kiireisenä syksynä olen tainnut raportoida muutenkin vain näyttelyitä, joita avoimesti fanitan. Koettakaa kestää; kyllä minä vielä monipuolisemmaksikin ehdin.)

Hintsasella on hieno taito tehdä mystisiä, surumielisiä ja kauniita teoksia, joissa on huumoria. Kuvat eivät ole liian kauniita tai kliseisen haikeita, koska huumori pelastaa ne. Hintsanen tekee taidetta, joka saa minut kadehtimaan kuvantekijöitä. Kuvan kieli on parhaimmillaan ymmärrettävää kaikkialla maailmassa. Olen lähettänyt Hintsasen postikortteja Postcrossingin kautta moniin maihin, ja vastaanottajat pitävät niistä aina.

Kuvituksia olemattomiin kertomuksiin on teemallinen näyttely. Nimikin sen kertoo: teokset ovat kuvitusta kirjoihin, joita olisi ihan mahtava lukea, jos ne olisivat olemassa. Erityisesti tahtoisin lukea kirjan Taivaanhoidon tietokirja – osa II: Pilvet ja niiden hallinta, laatu & paksuus erilaisissa ilmastollisissa tilanteissa. Siihen kuvituksena on erilaisia säätiloja pulloissa. Näissäkin kuvissa jokin kumma sai minut liikuttumaan, vaikka sisäisesti hihittelin.

Missä se surumielisyys teoksissa piilee? Onko se tämä sinivoittoinen maailma? Tämä tunne, että kuvat ovat jäänteitä ajasta, johon emme koskaan enää pääse takaisin? Jokin vaikeasti määriteltävä vanhanaikaisuus, maailma, jonne lapset mielikuvituksellaan pakenevat julmia, kylmiä aikuisia. (Tästä tulee nyt mieleen jokin elokuva, jossa lasten huoltaja yrittää murhata lapset vähän väliä. Mikä sen nimi on?)

Irrottaakseni jotakin kokonaisuudesta:

Kadonnut sotilas -teoksessa tyttö esittelee kuvaa leikissä kadonneesta nallestaan. Mutta millainen tyttö! Hintsasen monien teosten tapaan tämäkään tyttö ei ole kiltteyttään hiljaa. Hänellä on lentäjänlakki ja tuimat silmät. Ihan taatusti hän kiipeilee kallioilla ja puissa siinä missä pojatkin. Häntä ei ole määritelty mihinkään rooliin. Katseen kapinallisuus saa jopa vähän kuvittelemaan, että tyttö itse on tehnyt nallelle jotakin.

Toinen teos, jota jäin pohtimaan on Pitkä odotus, jossa hämähäkinseitti peittää kelloa katsomaan unohtuneen miehen käden. Joskus tuntuu, että näin elämässä uhkaa käydä. Odotan ja odotan jotakin sen sijaan, että tuuppaisin asiat tapahtumaan. Unohdun odotukseen ja peityn hämähäkinseitteihin, joista kukaan ei tule minua etsimään esiin.

Berliini, suuri sana (Näyttely: Markkanen)

Jyrki Markkanen: B-kuvat, valokuvia – grafiikkaa Galleria Beckerissä (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 12.10.2011 saakka.

–

Jyrki Markkanen on kuvittanut Berliiniä, josta taiteilijalla oli mielikuvia lähinnä elokuvien kautta. En tiedä, mikä yleisteema tämä Saksa on tänä syksynä, mutta kaikki näyttää liittyvän siihen jotenkin. Mikäs siinä!

Mielikuvat ovatkin hyvä lähtökohta kaupunkiin tutustumiselle. Jos minulle sanoo ”Pariisi”, minä saan siitä mielikuvia, vahvojakin, vaikken ole koskaan käynyt siellä. Tai Berliinissä sen puoleen. Mielikuvat ovat aina vääriä, ja se on mahtavaa. Todellista kaupunkia ihmisineen ja arkisine paikkoineen ei voi kuvitella. Kaupungit ovat omia persoonallisuuksiaan, joihin pitää rauhassa tutustua.

Markkanen on löytänyt Berliinistä muun muassa metroasemia, joita hän vertaa sata vuotta sitten samoilta paikoilta otettuihin postikorttikuviin. Tällainen turismi on hedelmällisintä: miksi kaupunki on kasvanut juuri tässä juuri tällaiseksi? Vanhojen korttien lumo ei lainkaan haalene siitä, että valokuvat todistavat maiseman muuttuneen. Oleellista nimittäin on se, että pohjimmiltaan mikään ei muutu; paikat voi yhä tunnistaa, ihmisillä on yhä samoja murheita ja kyky tuntea pakahduttavaa iloa.

Pidän Markkasen tavasta kertoa todellisuudesta ikään kuin se olisi elokuvaa tai tapahtuisi rinnakkaisessa maailmassa. M-kuvassa joku kantaa selässään suurta valokirjainta, muodostaa jotakin niin suurta sanaa, ettei sitä voi hahmottaa.

(Tämä on nyt tällainen vähän pinnallinen teksti tällä erää. Galleriassa käydessäni taiteilija oli pitämässä siellä opaskierrosta jollekin ryhmälle, ja minä jotenkin hämäännyin kuuntelemaan liikaa, ja unohdin katsella. Menen uudestaan!)