Posts Tagged ‘Galleria Becker’

Unen logiikalla (Näyttely: Schutte)

Erik Schutte: Painting; a space for dreamers. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 25.1.-12.2.2014.

SchutteErik Schutten näyttely jäi sen verran pyörimään mielessäni, että heräsin yöllä täydelliseen metaforaan. Teokset ovat kuin… (enhän minä sitä enää muista, koska en kirjoittanut sitä yöllä muistiin).

Myös päivätajuntani pitää näyttelystä. Schutten teoksissa on kieroutta, ne ovat kuin väärälle aistille luotuja kuvia. Kuin tuoksuja, joista on yritettä tehdä kuva. Kuin  ääniä.

Teokset ovat kuin silmänpohjan verisuonet: kun katsoo suoraan lamppuun, näkee, miten oma silmä on verisuonten verkosto. Sitä ei kuitenkaan pidä ajatella, kun katselee taidetta.

Repaleiset, painetut, valuneet ja kuplivat kuvat. Ikkunoita ajassa. (Vielä tänään ne ehtii nähdä, jos Jyväskylässä liikkuu.)

Valolla maalattu (Näyttely: Leinonen)

Virpi Leinonen: Kaiken – maalauksellisia valokuvia. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 23.1.2013 saakka.

Virpi_LeinonenVielä tänään ehditte käydä Jyväskylässä Galleria Beckerissä, missä on Virpi Leinosen näyttely! (Olisin mieluusti näissä Jyväskylänkin näyttelyissä paremmin ajantasalla, mutta bloggaan niistä silloin kun satun käymään siellä päin. Sori.)

Leinosen näyttelyssä soi klassinen, rauhallinen musiikki, mikä vie jotenkin ajatukseni heti hautajaisiin. Seinillä on kuvia kukista, eräänlaisia heilahduskuvia, joista niistäkin tulee mieleen se, miltä kukat hautajaisissa näyttävät kyynelten läpi.

Eikä mielikuva kuitenkaan ole masentava. Kaikki nämä hehkuvat värit tekevät tästä… iloisen hautajaistunnelman!

En tiedä mikä minua vaivaa. Ehkä se, että bussissa kohti Jyväskylää kuuntelin juuri George Harrisonin Art of Dying -biisiä, ja siksi ajattelin vielä galleriaan astuessanikin kuolemista.

Epätarkoista valokuvista löytyy ihmishahmoja, ja niistä tulee mieleen verho tai veden virtaaminen. Tässä tapahtuu vähän päinvastoin kuin Antti Röngän näyttelyssä, jossa pidin teoskokonaisuudesta enemmän kuin yhdestäkään yksittäisestä teoksesta. Nyt pidän yksittäisistä kuvista, mutten oikein jaksa koko näyttelyä. Leinosen rytmi ja värimaailma pysyy samana teoksesta toiseen.

Näitä kuvia on helppo kuvitella julkisiin tiloihin. Päällimmäiseksi jää ajatus, että minulla ei ole mitään näitä kuvia vastaan.

Linkki arvosteluun: Suomäki

Pekka Suomäki: Liian totta ollakseen hyvää. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 28.11.2012 saakka.

Pekka Suomäen näyttelyn arvostelu Keskisuomalaisessa. 

Satuja ja piikkilankaa (Näyttely: Immonen)

Kati Immonen: Talvisatu. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 7.11.2012 saakka.

Mitä joulupukki tekisi, jos kuusimetsästä olisi jäjellä vain mustia rankoja? Kati Immonen tietää tämänkin. Taiteilija on lähestynyt satukuvastoa katastrofinäkökulmasta.

Sadun hempeyden ja karun todellisuuden yhdistäminen saattaa tuntua jotenkin tutulta, mutta Immonen tietää mitä tekee. Satuhahmot eivät jää pinnallisiksi kiiltokuviksi. Taiteilija ujuttaa ne tehokkaasti sisään piikkilankamaailmaansa.

Sitä paitsi eiväthän sadutkaan ole mitään Disney-söpöilyä olleet ennen kuin vasta viime vuosikymmeninä. Saduissa kuoltiin suruun, tehtiin kirouksia ja vajottiin satavuotiseen koomaan! Ei siinä ollut aikaa miettiä, kestääkö rakkaus onnellisen elämän loppuun asti.

Immonen on loistava akvarellimaalaaja. Tarkkarajaiset piikkilangat ovat oikeita aukkoja maalauksessa. Viiltävää.

Satujen lisäksi Immonen käyttää kuvastoa talvisodasta ja muusta Suomen historiasta. Kuvagalleria on kuin vinksahtaneen mummolan seinä: negatiiveja, raaputeltuja, suttuisia ja käsiteltyjä poseerauskuvia kansamme arvokkaasta menneisyydestä.

Pinnan alla on aina ihminen. Se on hyvä muistaa, kun puhutaan sotien sankariteoista: ehkäpä siellä ei kenelläkään ollut kovin sankarillinen olo.

Menneisyys on kummallinen juttu. Sitä aina tahtoisi ajatella, että silloin ennen ihmiset olivat sisukkaita ja vähään tyytyväisiä jne. Mutta sehän on vain projisointia: ihmiset ovat olleet ihmisiä, samanlaisia kuin mekin. Me elämme tulevaisuudessa, joka on erilainen, muttei sen parempi kuin menneisyyskään. Ja seuraavaksi tulee taas tulevaisuus, joka on erilainen, jossa ihmetellään meitä jotka kestimme ajan jolloin oli vain kaksi TV-kanavaa eikä lainkaan nettiä. Että kylläpä te olitte silloin sisukkaita ja vähään tyytyväisiä, oikeaa korven sankarikansaa!

Linkki; näyttely: Ollakka

Kritiikkini Hannele Ollakan näyttelystä Kesken jäänyt leikki Keskisuomalaisessa. Näyttely on galleria Beckerissä (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 15.8.2012 saakka.

Hirviönreppanoita (Näyttely: Matikainen)

Hannamari Matikainen. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä), 13.6.2012 saakka.

Pidän Hannamari Matikaisen teoksista sen verran, että minulla on kotonakin yksi hänen (mustavalkoinen) työnsä. Tästä siis lähdetään.

Olen nähnyt Matikaisen Eläinmaatuskoja ennenkin, niitä oli Galleria Saskiassa viime vuonna. Silloin maatuskat jäivät minulle näyttelyn etäisimmäksi sarjaksi ja taas kävi vähän samalla tavalla. En osaa sanoa, miksen innostu näistä maatuskoista. Voisiko se johtua siitä, että maatuskat ovat jo itsessään niin mystisiä ja lapsuudesta asti sellaisten hienojen ei-saa-koskea-esineiden kiteytymiä, etten kaipaa niihin mitään lisää?

Eläimiksi muuttuneet maatuskat ovat lempeämpiä kuin perinteiset mummot. Toisinkin voisi ajatella, koska Matikaisen kuvakieli on hirviömäistä. Mutta nämä eläinmaatuskat ilmeilevät hassusti, kutovat villapaitaa ja ovat muutenkin omia yksilöitään. Sellaiset puiset (puunhajuiset), kirkkaanväriset kloonimummot ovat paljon scifimpiä olentoja kuin nämä.

Matikainen on siirtynyt väreihin. Gallerian toinen huone onkin täynnä pikkuisia hirviöitä, jotka vaikuttavat syntyneen maaliläikistä yhtä kevyesti kuin hirviöt aina öisin syntyvät ikkunasta heijastuvista puiden varjoista. Koomisetkin hirviöt ovat aina vähän arvaamattomia. Niin kuin eläimet – kissarakkaana ihmisenä menen aina nostamaan syliini vieraitakin kissoja ottaen tietoisen riskin tulla kynsityksi (sellaisia syliinnostajia kynsisin minäkin, jos olisin kissa).

Matikaisen hirviöissä on samaa houkutusta: ota minut syliin, minä olen ihan kiva ja pehmeä! Hirviöt ovat jopa pikkuisen reppanoita, mikä onkin erinomainen hirviöevoluution kehittämä keino päästä lastenhuoneeseen ja saada aikuisten varaukseton luottamus.

Värillisissä, maalatuissa teoksissa pysytään olentojen pinnalla. Otusten sisään näkee vain päättelemällä ilmeistä ja olemuksesta, millainen sydän tällä pedolla on.

(Matikainen teki ennen suorastaan röntgenkuvankaltaisia syväluotaavia nukke- ja lelukuvia. Ehkä hän on huomannut, ettei meistä kerro pajonkaan se, mitä löytyy kun meidät halkaistaan. Enemmän meistä taitaa sittenkin kertoa pinta, kaikki ne naamiot, joita eteemme keräilemme.)

Kuraa vai sydämiä? (Näyttely: Vaahtera & Peltola)

Tiina Vaahtera ja Mia Peltola Galleria Beckerissä (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 22.2.2012 saakka.

Mia_Peltola_1Tiina Vaahteraa ja Mia Peltolaa yhdistää vimma löytää ympäristöstämme merkkejä. Aika sympaattisia merkkejä he löytävätkin – näyttely on kuin valmiiksi pisteytetty ompelukuva, jonka pallosta toiseen katsoja saa ommella lankaa. (Tämä ei ole ihan hatusta heitetty metafora. Vaahteran teos Case Closed koostuu ompelukuvista, jotka taiteilija on aloittanut 1980-luvulla ja saattanut tänä vuonna loppuun.)

Päätös nähdä ympäristössä hyviä enteitä on ohjannut Mia Peltolan kuvaamaan sattumanvaraisia sydämiä kaikkialla. Niitä löytyy niin kuralätäköstä kuin kahvista tai katkenneesta puunoksasta. Yhdenlaisia elämänohjeita antavat myös teepussit, joiden positiivsta viestiä voi harjoitella arkielämässään.

Mia_Peltola_2Pidän tästä pakonomaisesta hyvyydestä, koska siihen ei ole sekoitettu mitään ylisöpöä tai lässytystä. Ei mitään positiivisen ajattelun opaskirjaa, joka syyllistäisi rännässä rämpiviä suomalaisia aurinkoisen asenteen puutteesta. Ei! Peltola nyt vain sattuu valitsemaan mieluummin nämä ilmiöt kuin jotkin toiset. Ja katsomalla niitä itse hän pakottaa meidätkin katsomaan niitä. Voisiko ollakin niin, että maailman näkee sellaisena kuin sen haluaa nähdä? Kuraa vai sydämiä, kumman valitsisin tänään?

Tiina Vaahteran Unelmia & haaveita on herkän kaunis kokoelma pegasoksia, joiden siivet ovat kuivattuja kasvien lehtiä. Hevoset ovat lelun näköisiä, mutta taaskaan ei sorruta ylisöpöyteen – eivät nämä mitään My Little Ponyjä ole. Anteeksi itseni toistaminen, mutta nämä ovat herkkiä ja kauniita omassa muovisessa kankeudessaankin.

Tiina_Vaahtera_1Vaahtera on koonnut myös muistipelin erilaisista vanhoista esineistä, kouluvihoista ja ilmeisesti saamistaan postikorteista. Koottuna lapsuutena tämä kuva toimii paremmin kuin kirjan valmiit ompelukuvat. Muistipeli on joka pelaamiskerralla erilainen, ja se on muistojenkin olennainen piirre.