Etäisyys (Näyttely: Männikkö)

Kristiina Männikkö: Katse Suomen valokuvataiteen museossa (Kaapelitehdas, Helsinki) 4.9.2011 saakka.

–

Kristiina Männikkö on kuvannut itseään äitinsä vaatteissa ja äitiä tyttärensä ympäristöissä. Hän on tehnyt tämän ilmeisesti saavuttaakseen jonkinlaisen yhteyden (museon nettisivuilla lukee: ”Kun tytär ja äiti haluavat tutustua toisiinsa paremmin, vaatteiden vaihdostakin voi olla apua.”)

Ja siksi tuntuu niin pahalta, että missään kuvassa ei hymyillä. Ja mikä vielä julmempaa: äiti ja tytär eivät missään vaiheessa pääse edes samaan kuvaan. He seisovat kumpikin yksin omassa kuvassaan. Minkäänlaista kosketusta ei synny, ei edes etäistä vilahdusta, joka olisi yhteydessä toisen maailmaan.

Eivätkä nämä ihmiset näytä haluavankaan saavuttaa yhteyttä. He vain seisovat. Ei riitä, että pukeutuu toisen vaatteisiin, pitäisi myös tehdä jotain. (En tiedä, miksi vastustan tätä näin kovasti. Ehkä siksi, että äidin vaatteisiin pukeutumisen ei pitäisi olla niin kummallista. Eikö se ole ihan tavallista?)

Niin, siis: olisin toivonut, että tutustumisyritys olisi ollut enemmän teko. Nyt kuvat ovat aika turvallisia, koska ne suostuvat siihen, että kommunikointi on vaikeaa.

Ajatukset kuin perhosia (Näyttely: Jokisalo)

Ulla Jokisalo: Aikomuksia – Leikin varjolla Suomen valokuvataiteen museossa (Kaapelitehdas, Helsinki) 25.9.2011 saakka.

–

Pitkiä punaisia hiuksia, suuria saksia, varjoja, kiiltokuvia. Sana-assosiaatioita: takkuus. Perhosia (ajatukset ovat kuin perhosia), lankaa ja neuloja. Neuloja, kissoja, kaloja, lisää kissoja.

Ulla Jokisalon taiteesta ei tee mieli sanoa, että ne ovat valokuvia. Ne ovat kolmiulotteisia, kuvalliseen muotoon saatettuja ajatuksia ja tunteita. Vaikkei tietäisi taiteilijasta mitään, pian on selvää, että hän on nainen, jolla on elämänkokemusta. Jolla on ihmissuhteita kuin lankavyyhtejä, opetuksia ja neuvoja takaraivo täynnä.

Suomen valokuvataiteen museon näyttely on pitkin seiniä räjäytetty intiimi paljastus. Se kertoo kaiken, jos sitä jaksaa katsella.

Jostain syystä kiiltokuvien ja vanhojen satukirjakuvitusten maailma tuntuu vaikuttavan syvästi alitajuiseen. Maailma on tuttu ja lapselle turvallinen mutta yhtä aikaa täynnä ikuisesti jatkuvia rotkoja, joihin voi kiiltävällä juhlakengällään lipsahtaa.

Jokisalon teosten kohdalla joudun usein myöntämään, etten ymmärrä, mutta olen todella kiinnostunut. Ja sitten yhtäkkiä edessä on pitkä rivi assosioituja, surrealistisia sanakuvia, ja ymmärrän taas, aivan kaiken. Mutta ne teokset, joita en ymmärrä, sanovat lempeän huvittuneina: odotahan vain! Jotenkin minusta tuntuu, että tulen ymmärtämään vielä monenlaista, joskus myöhemmin, erilaisena ja eri-ikäisenä, eri paikassa.

Neulat ovat yksi teosten päähenkilöistä. Tai ei, ei niin voi sanoa; ne ovat monesta eri henkilöstä sinkoutuvia katseita ja sanoja. Ja yhtä aikaa: ne pitävät maailman koossa. Ja yhtä aikaa: ne ovat äiti, joka korjaa ja parsii, pakottaa tyttärensä opettelemaan oikean parsintatavan heti, kun neula pysyy kädessä.

Valokuvien ja käsityön yhdistelmä on mukavan konkreettista katsottavaa. Näen, miten vaikutelma on saatu syntymään. Ja saan yhtä aikaa yllättyä siitä, miltä lopputulos näyttää. Näyttely on viihtyisä, yllättävä ja avulias. Se avaa mielikuvituksesta aina uusia ovia ja sanoo: astu sisään, minä astun sinun jälkeesi.

–

Ja sitten pari ulkotaiteellista seikkaa.

Valokuvanäyttelyissä on usein tämä ongelma: kuvien päällä oleva lasi heijastaa näyttelytilan valot. Mutta kun menen lähemmäs katsomaan, että näkisin, oma varjoni peittää koko kuvan. Paikoin näitä teoksia on tosi vaikea katsoa (tunnustan, että jos yhdessä lasissa on sormenjälki, se on minun tökkäämäni, kun en oman pääni varjossa nähnyt, että lasi oli siinä). Pieniä asioita. Kuten se, että hämärässä näyttelytilassa pitää mennä erikseen lukemaan jokainen teosnimikyltti, koska teksti on liian pientä erottuakseen näin hämärässä (viime päivinä olen kuullut muistakin näyttelyistä nimikylttimoitteita).

Mutta mitäs minä valitan. Ainakin museolla on maailman suurimmat avaimenperät reppukaappiensa avaimissa! Estää hyvin turhan istuskelun, kun taskussa on käsivarrenmittainen muoviplakaatti.

Pieni, pikkuruinen

Sain lahjaksi Suomen valokuvataiteen museon julkaiseman kirjan Jaakko Heikkilän Henkeviä porinoita -näyttelyn valokuvista. Kirja on pikkuinen, ja kuvien lisäksi siinä on lyhyitä tekstejä taiteilijan urasta ja ajatuksista.

Vaikka pieni kirja ei valokuvataiteelle varsinaisesti tee oikeutta, pidän ideasta ihan hirveästi. Monesti näyttelystä tahtoisi mukaan jotain pientä, mistä pääsisi suurten elämysten pariin, ja näyttelyluettelot ovat usein suuria, kovakantisia ja kalliita. Pienemmän muiston ystävälle (tai sellaiselle, jonka kirjahylly on kroonisesti täynnä) pieni kirja on mitä hienoin keksintö. Minä haluan tällaisia kaikista näyttelyistä!

Olen muutenkin mieltynyt pieniin kirjoihin. Kun laukussaan haluaa kantaa yleensä vähintään yhtä kirjaa kaikkialle, on mukavaa, jos kirjat ovat pieniä. Kaunokirjallisuuden puolella hihkuin ihastuksesta, kun löysin Penguinin miniklassikkosarjan; pikkuruisia kirjoja, joissa on hyviä novelleja. Harmi, että niitä ei taida saada Suomesta (jos saa, kertokaa mistä, niin ostan niitä kasan!)