Taidesuunnistus, päivä 1

Olin niin päättäväisesti reissussa, että menin 45 minuuttia etuajassa Galleria Rajatilaan jonottamaan muotokuvatiskille. Tai no, mitä jonottamista se oli, kun siellä ei ketään muuta tietenkään ollut niin ajoissa? Mutta ainakin varmistin, että päivästä tulee muotokuvapäivä, miten spesiaalia!

Muotokuvatiski on Rajatilalla huomennakin, muotokuvat piirtää/maalaa Mirka Kinnula ja runoilee Anne Mölsä. Olin kuvitellut, että minua haastatellaan runoa varten tai jotain, mutta ei. Sain istua ihan omissa ajatuksissani, ja sitten, kas, sain muotokuvani ja runoni.

Päätin istumisen aikana vaipua täydelliseen mielenrauhaan, ja tuntuu, että taiteilija on tallentanut ommmm-henkisen rauhani vihreäksi nutturaksi pääni päälle. Runossakin on jotain sellaista, itsensä etsimistä, itseensä katsomista. Pidän siitä, ettei muotokuva yritä olla liian tarkka vaan suorastaan sanoo: ”et sinä niin selvärajainen ole kuin kuvittelet!” ja runokin on enemmän tunnelmapala kuin yritys sanoa jotakin suurta ventovieraasta ihmisestä kymmenessä minuutissa.

Olen varsin tyytyväinen! (Niin, taiteilija & runoilija: vaikken osannut sanoa teille mitään, olen oikeasti iloinen saadessani nämä teokset.)

Törmäsin muotokuvajonossa ystävään, ja jatkoimme taidesuunnistusta samaa matkaa. Käväisimme 7 Boheemin työhuoneella. Muotokuvani vihreys jäi päälle ja ostin Katrin Havian vihreällä kehystämän vihreän vedenalaisen kortin.

Pääsin myös käymään Ameliessa, joka on ajatuksena kiehtonut minua jo jonkin aikaa. Siellä oli kolme iloista taiteilijaa, jotka esittelivät teoksiaan & mehiläisvahataiteen tekemistä.

Taidesuunnistus jatkuu huomenna, vink vink.

Magiaa! (Näyttely: 7 Boheemia)

Seitsemän Boheemia galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tampere) 18.8.2011 saakka.

–

Seitsemän Boheemia? Rongan näyttelyssä on neljän taiteilijan teoksia. Mutta matematiikasta viis, ei tätä kannattane tässä pohdiskella.

Seitsemän Boheemin näyttely on tunnelmaltaan sininen, vedenalainen ja maaginen. Taivas, kuinka rakastankaan Carita Bergin valokuvia (valokuvia? teosluettelossa lukee: ”pigmentti ja vaha kankaalle”; en tiedä, mitä se tarkoittaa)! Sarjamaisissa teoksissa lapsi saa sudenkorennon siivet ja liike puhkaisee tanssijan, kunnes tanssija suostuu uuteen liikkeeseen. Nautin kuvien jäykkyydestä, siitä yllätyksestä, että täydellinen kivettyminen voi olla alku paljon suuremmille asioille kuin näennäinen liike ja säntäily.

Katrin Havia (jonka näyttelystä kirjoitin viime kesänä, että ”Tekisi mieli kurkistaa jo seuraavan kulman taa, jonnekin vielä kesyttömämpään.”) ei anna tilaisuutta toistaa arviotani. Havian uudet kuvat vedenalaisista asioista ovat valoltaan lempeitä, mutta täynnä toisen maailman tuntematonta kauhistuttavuutta. En tarkoita, että kuvat olisivat pelottavia, tarkoitan, että ne ovat selvästi kuvia maailmasta, jota en tunne. Luulen, että suudelman antava merihevonen on söpöintä, mitä voi vastaan tulla, mutta samalla aavistan, että kussakin maailmassa on tummat pohjavirtauksensa, jotka vain tuossa maailmassa asuva voi tuntea.

Havian kuvien kanssa samaa maailmaa ovat Raija Pullisen taianomaiset karuselli- ja maailmanpyöräkuvat. Nyt ollaan maanpinnalla ja meille tutussa maailmassa, mutta silti: ainaisessa hauskuuttamisessa on myös jotain tuntematonta. Nautin myös kuvan Midsummer night 2 magrittemaisuudesta – maiseman päällä on maalaus maisemasta; rannaton meri saa rajat, kun sen maalaa.

Näyttelyn neljäs taiteilija on Ismo Jokiaho, jonka selkeistä, ihmisten sanattomaan viestintään keskittyvistä maalauksista pidän paljon (kävi muuten niin, että kävellessäni näyttelystä kotiin huomasin, että liikennemerkkien ukkelit alkoivat saada Jokiahon maalausten miesten persoonallisuuksia).  Ja sitten jotain aivan muuta: Vaeltaja on utuinen maalaus, josta erottuu yksi etäinen ihmishahmo. Ja vasta tämän nähdessäni tajuan, että päitään yhteen hakkaavien ukkojen sisällä on myös tällaista, oranssin utuista. (Tällaista määrittelemätöntä rauhaa on myös Jokiahon mustepiirroksissa, joita katselin maaliskuussa).

Näyttely on kokonaisuus ja sellaisena hyvä. Minulla on usein jotenkin ongelmia galleria Rongan tilojen kanssa (esim. käytävässä on vaikea katsella teoksia), mutta tämä näyttely istuu sinne kuin… hanska käteen!

(PS Pahoittelen kuvien tavallistakin suurempaa käyttökelvottomuutta. Sumo Paint, jolla kuvia yleensä leikkelen ja liimailen, ei toimi tänään, ja olen liian laiska etsimään jotakin toista netissä toimivaa kuvankäsittelyohjelmaa (vihjeitä otetaan vastaan).)

Rock ja rauha (Näyttely: Havia)

Katrin Havia: Kauneuden pysyvyys. Galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tampere) 17.6. asti.

www.studiokatrinhavia.net

—

Tajusin, että Katrin Havian näyttely galleria Rongassa loppuu jo huomenna, joten kiiruhdin katsomaan. Olin innoissani näyttelyn mainoskuvasta, jossa alaston (ja päätön) naisvartalo sulautuu osaksi metsää. Galleriasssa sitten kävi ilmi, että kuvasarja alastomista naisista metsässä oli yksi näyttelyn kolmesta hyvin erityyppisestä sarjasta.

Naiset osana luontoa on ajatuksena tietysti paljon käytetty, mutta pidän Havian lähestymistavasta. Päättömät ja siten tietysti myös kasvottomat naiset eivät ole yksilöitä vaan osa suurempaa kokonaisuutta. Niin kuin puut. Erilaisia, mutta samanlaisia. Ja kuvat naisista luonnossa ovat todella kauniita.

Näyttelyn alaotsikkona Surrealistisia valokuvia ei kuitenkan kata kuin tämän yhden sarjan (nimeltään Luonnollinen illuusio). Kaksi muuta sarjaa ovat ihmiskuvia, kauniita, mutta eivät surrealistisia. Varjojen terälehdet -sarjassa on kuvattu samaa naista miltei samanlaisissa asennoissa, ja kuvien päälle on tuotu pitsimäistä kukkakuviota. Kolmannessa sarjassa mies kävelee pitkässä mustassa takissaan pitkin kalliomaisemaa. Taivas on dramaattisen punainen.

Nämä kaksi sarjaa ovat varsin rock-henkisiä. Oikein hienoja bändikuvia olisivat, jos kyseessä olisi bändi. Dramaattisia, dekadentteja, tummia. Estetiikkaa on haettu goottilaisesta tyylistä. Kauniita kuvia, mutta sisältö jää minulle vähän etäiseksi. En pääse oikein eteenpäin siitä, että tuossa mies kävelee pitkässä takissaan kalliolla.

Luonnollinen illuusio -sarjan kuvissa on paljon enemmän asiaa. Kyllä taidekuva saa kaunis olla, ei siinä mitään. Näiden puunaisten tarinaa olisi mukava nähdä joskus lisääkin, vielä pidemmälle vietynä. Tekisi mieli kurkistaa jo seuraavan kulman taa, jonnekin vielä kesyttömämpään.