Rohkeasti roskikseen (lisää Runokaupunkia)

Kävin kuuntelemassa, kun Sinikka Vuola ja Riina Katajavuori kertoivat kirjoitusprosessistaan lukemalla muistikirjojaan ja tulostettuja runoja, joiden päällä oli isot ruksit. Vaikka tapahtuma oli Tulenkantajat-kirjakaupassa (jossa istutaan polvet kiinni edessä istuvan ristiselässä), se oli ihan huipputilaisuus.

Runoilijat olivat ihanan valmistautumattomia (koska eihän sellaiseen voi valmistautua, että lukee muistikirjojaan ääneen). Seurasi hihittelyä, nopeaa sanojen nielaisemista kesken lauseen, ja paljon kiinnostavia juttuja runojen takaa.

Pidän kovasti Vuolan kokoelmista, ja häntä kuunnellessa tuli entistäkin selvempi tunne siitä, että hän kirjoittaa nimenomaan kokoelmaa, ei erillisiä, toisiinsa ehkä joskus liittyviä runoja. Hänen prosessinsa on hidas ja kaoottinen. Hän heittää paljon pois. (Tässä vaiheessa tulee mieleen, että Claes Andersson kertoi, että siitä minkä hän ylipäätään kirjoittaa, noin 90 % menee roskikseen).

Tietenkin tuollaisessa tapahtumassa alkaa heti peilata runoilijoiden kertomuksia omaan kirjoitusprosessiin (en pitkästytä teitä sillä). Kärsivällisyyden oppiminen tuntuu olevan tärkeintä kirjoittajille – voi mennä vuosia siitä, kun kirjoittaa lauseen muistikirjaan, ennen kuin tietää, mihin lause sopii.

Runokaupunki jatkuu edelleen.

(Kuvia en tajunnut ottaa, joten kuvituksena oma muistikirjapinoni.)

Psykiatrian ystävät (eli aloitetaanpa Runokaupunki!)

Aloitin Runokaupunki-viikon Runokaupungin nimikkorunoilija Claes Anderssonin haastattelutilaisuudella. Andersson luki runojaan, soitti flyygeliä ja oli asiaankuuluvan itseironinen.

Tapahtuma veti väkeä (kuten arvelin, paikalla kannatti olla yli puoli tuntia etukäteen). Parin sadan hengen tilaisuudeksi ilta oli hämmästyttävän koskettava. Flyygelin sävelet suorastaan värisivät halki vartalon, ja runoilijan itsensä lukemat runot tuntuvat aina saavan ihan uudenlaisia sävyjä.

Runoilijat lukemassa runojaan onkin Runokaupungin paras anti (minulle). Runojen rytmin kuunteleminen tekee hyvää, vaikka nautinkin runojen näkemisestä paperilla. Yritän joka vuosi kulkeutua niin moneen kuuntelutilaisuuteen kuin Runokaupungissa ehdin. Rytmi jää ruumiiseen, kirjoittaminen sujuu taas ihan eri tavalla kuin pitkään aikaan.

Sillä minulle runoissa on kyse kirjoittamisesta. Rakastan runoja, niin laimealta kuin sen kirjoittaminen tuntuukin. Kun luen runoja, alan kirjoittaa. En ole tainnut koskaan päästä kokonaista runokokoelmaa alusta loppuun ilman, että olisin keskeyttänyt ja alkanut kirjoittaa. (Kyse on lukemisessakin rytmistä, sen soimisesta mielessä, sen purkautumisesta uudelleen runoiksi.)

Runojen kuunteleminen tuo runouteen sosiaalisen puolen. Kaksisataa kuulijaa hipihiljaa samassa salissa – ihanaa osoitus runojen merkityksellisyydestä. Kirjaa julkaisemattomana kirjoittajana on joskus vaikea muistaa, että tämä on merkityksellistä. Se on sitä toki minulle, mutta tuntuu puuhastelulta kirjoittaa vain itselleen. Kirjoittaja etsii lukijaa.

Ja niin Runokaupunki toimii: tuo konkreettisesti esiin runojen merkityksen. Sen huomaa itsessään, kun runon kuuleminen muuttaa hetkessä oman tunnetilan. Sen huomaa suuressa salissa, jossa kaksisataa ihmistä nauraa yhtä aikaa. Sen huomaa runoilijassa, joka lukee.

(Olen viime aikoina palannut Kai Niemiseen. Luin juuri ennen Anderssonin tapahtumaa runon:

Taidetta taiteen vuoksi, näillekö jotka viettävät kaiken
liikenevän aikansa television ääressä ja kertovat lehdissä
mitä kirjoja keräävät kesäksi vaikkeivät sitten ehdi lukea
ja jouluna rentoutuvat illan tai kaksi hyvän kirjallisuuden
ääressä. En minä sentään hölmö ole, minä kirjoitan näille
silloin kun minulla on asiaa, taidetta taiteen vuoksi teen
itselleni ja vaimolle. Arvostavan yleisön merkitystä ei
voi kyllin korostaa.

Lainaus kokoelmasta Istun tässä, ihmettelen, Tammi, 2012 (alkuaan Vakavia runoja, Tammi, 1997). Ymmärrän, että runon lainaaminen lähteenkin kertoen saattaa jotenkin omituisesti rikkoa aikamme tiukkoja tekijänoikeuksia, mutta luulisin, että runoilija itse tahtoisi tulla siteeratuksi juuri niin kuin on kirjoittanut, eikä jotenkin sinne päin.

Vaikka toisin luulisi, tuon lukeminen oli runoilija-minulle merkki siitä, että kirjoittaminen kannattaa, vaikkei saisi ääntään (vielä) kuuluviin. Silti kannattaa tehdä pohjatyötä, kirjoittaa, editoida, deletoida, kerätä lisää materiaalia, luottaa sattumiin, luottaa itseensä sokaisevana hetkenä kun huomaa kirjoittavansa onnistuvaa runoa, editoida, luetuttaa runoja muilla ja saada palautetta, koota kokoelmia, tutkia kokoelmaa kokonaisuutena ja irrallisina teksteinä, etsiä heikkoa kohtaa, etsiä kohtaa joka ei ole rehellinen, tiivis, hengittävä, rytmikäs, oikea, ottaa muutama runo pois, huomata kirjoittavansa valmiiseen kokoelmaan vielä yhden runon, lisätä runo kokoelmaan, luetuttaa kokoelmaa muilla, lähettää kokoelma kuolemankylmänhiljaiselle kustantamokentälle.)

Otsikko tulee Anderssonia haastatelleelta Maila-Katriina Tuomiselta. Haastattelu oli kummallisen kuolemakeskeinen, muuten. Vaikka olin itse varmaan yleisön nuorimmasta päästä, en usko, että kaikki Anderssonia kuuntelemaan tulleet olivat kiinnostuneita hänen valmistautumisestaan kuolemaan. Pahaenteinen kuolema väijyi joka kysymyksessä loppusanoja myöten. Välillä haastattelija kysyi suoraan eutanasiasta. Välillä sanoi, että Anderssonin runot kyllä jäävät sydämiin elämään.

Runokaupungin ohjelma löytyy täältä. Minua muistikirja-addiktina kiinnostaa erityisesti mahdollisuus kurkistaa runoilijoiden muistikirjoihin. Uskollinen, koskaan kaikkoamaton runojen vastaanottaja: kasa muistikirjoja, laatikollinen muistikirjoja!

Kahvila Runo ja Rongan viileä näyttely

Tänään oli mahdollista kuulla samalla keikalla sekä Juha Siron että Kristiina Wallinin runoja. Sinnepä suuntasin, kahvila Runoon, jossa helteestäkin huolimatta oli kuitenkin jonkin verran väkeä.

Huomasin pari asiaa:

a) Kun kuuntelee runoja, joita on itse lueskellut kotona, on paljon helpompi hahmottaa, mistä runossa on kyse (kuin jos kuuntelisi ihan tuntemattomia runoja). Ja runoilijan lukurytmi tuo runoon uuden tulkinnan.

b) Kun kuuntelee runoja, joita on itse lueskellut, saattaa joutua yllättävien tunteiden valtaan (koska runoon on lukiessa liittynyt joitakin tunteita) ja sitten pitää istua kahvilassa ihan viileänä, ikään kuin iho ei menisi kananlihalle ja ikään kuin ei itkettäisi. (Varsinkin siinä kohdassa, kun Siro luki Tammerkosken sillalla -runon lopun:

ja kaikki, jotka näen ympärilläni

ovat vain ihmisiä

kuolemansa hyväksymisen eri vaiheissa.)

 

Miksi tätä nyt tässä mainostan, niin nämä runoilijat lukevat runojaan vielä tänään uudelleen kahvila Valossa klo 19. Voin suositella!

Runon vieressä on galleria Ronga, jonka oven luona oli houkutteleva kyltti: ”Galleriassa on viileää!”

Ja niin olikin. Paitsi lämpötilallisesti myös sisällöllisesti: Marja Liisa Torniasen valokuvissa ja videoteoksissa virtaa vesi. Uskomattoman hienoja kuvia liikkuvasta vedestä saakin. Näin niissä vaikka mitä linnunsulista lähtien.

(Näyttely on avoinna 16.6.2011 saakka.)

Tuntuu typerältä raportoida täällä, kun on niin hieno ilma eikä kukaan lue blogeja helteellä. Ja hyvä niin! Nautintoja on nyt enemmän toisaalla!

Uusi runo ja suuri paljastus

Istuin kuuntelemassa Uusi Runo -tapahtumaa Telakalla. Vaikka paikoin päänsisäinen kriitikkoni julisti kaikenlaista (eihän tämä ole runoa vaan proosaa! esimerkiksi), on aina hienoa kuunnella runoja pari tuntia. Vaikka visuaalisena ihmisenä haluaisin nähdä runon, kuunteleminen tuo runoon rytmin. Ymmärsin sellaistakin runoutta, mitä en kirjoitettuna ymmärtäisi, mikä yllätti.

Niin, ja tuli taas pari potkua takamukselle: Tietty muoto tai rytmi tai kieli jää helposti päälle. Nyt tekee taas mieli kirjoittaa jotain ihan erilaista. Hapuilla enemmän.

(Olen kiteyttänyt mielessäni, että runoilija tarvitsee älykkyyttä, kielen tajun ja rauhan. Listasta unohtui kokonaan halu hapuilla.)

Kun julkaisemattomat runoilijat lukevat tekstejään, heissä näkyy palo. Vaikka moni runoilija pelkää esiintymistä (paperit tärisevät, ääni takertuu kurkkuun), on mahtavaa saada runonsa eteenpäin. Ja siksi tällaisia iltoja pitää olla; että runonkirjoittajista katoaa se hirveä halu julkaista ja se tuska, kun posti tuo vain kielteisiä päätöksiä. En tiedä, kuinka moni näistäkin lukijoista on saanut postista kielteisiä päätöksiä, mutta tänä iltana he tulivat kaikki kuulluiksi. Ah!

Tällainen hölmö kun olen, en tajunnut ottaa Telakalla valokuvia (koska ääneen luetuista sanoista ei saa kuvaa). Mutta korvaan valokuvan jollakin muulla:

Paljastan teille Runokaupungin kunniaksi salaisuuden: yksi työn alla olevista kaunokirjallisista projekteistani on arjen tehtäväkirja. Siirrän sitä paperisesta muodostaan pala kerrallaan tuonne: WWJD?

Toivotan teidät mitä nöyrimmin tervetulleiksi mukaan hapuilemaan.

Runollinen viikko

Menkää nyt kaikki ihmeessä Runokaupunkiin! Tampere vilisee runoja ja runoilijoita koko viikon, ja sinne sekaan aion minäkin hypätä. Ja raportoida sitten tänne milloin mistäkin ylikierroksilla. Hyvää Runokaupunkia siis kaikille!

Yöstä

Raportoin vielä eilisestä Runon Yöstä. Sitten voin jättää Runokaupungin hyvällä omallatunnolla.

Yössä oli runoilijoita vaikka kuinka. Esityksiä oli hieno kuulla (ja ne toimivat loistavana markkinointikeinona, kun kaikilla oli joko juuri ilmestynyt tai kohta kauppoihin tuleva teos, josta runojaan lukivat). Ja jollain kummalla tavalla runoista ja runoilijoista löytyi yhteyksiä. Että jotkut, joskus, ajattelevat samankaltaisia asioita samankaltaisin sanoin.

Erityisesti pidin:

– runovideoista. Vaikka aikataulusekaannuksen vuoksi en nähnyt videoista kuin kaksi, olin täysin myyty. Mikä olisi oikea foorumi tällaiselle? Näitä katsoisin nimittäin mielelläni lisää, ostaisin jotain kokoelmiakin mieluusti kotiini. Näyttäisin ystäville, sellaisillekin, jotka eivät tunne oloaan kotoisaksi runokirjojen kanssa. Ihan totta. Tämä muoto toimii.

– runokirjanvaihtopöydästä. Pöytään sai viedä omia kirjojaan ja vaihtaa niitä muiden viemiin kirjoihin. Kun lähtiessäni vielä kysyin, saanko jättää kaksi tuomaani ylimääräistä kirjaa pöytään, ettei niitä tarvitse kantaa kotiin, ystävällinen runoilija pöydän ääressä alkoi suositella minulle vaihtokirjoja. Vaihdoin kaikki. Harvinaista iloa, tällainen!

Tampere-talon kahvila oli selvästi liian pieni tila tapahtumalle. Istumaan ei mahtunut kuin osa. Mutta se oli jotenkin kotoisaa, että tässä me nyt olemme kaikki samassa veneessä. Rakastamme runoja, joille näyttää olevan aina jotenkin liian vähän tilaa elämässä, yhteiskunnassa, arjessa.

Runollinen ennustaja lopetti työnsä juuri kun olisi tullut minun vuoroni astua telttaan, joten en tiedä, kuinka osuvia ennusteita siellä jaettiin. Osa kuulemma poistui nauraen, osa itkien. Huimaa.

Jos jotain kritiikkiä tässä nyt vielä hioisin: on aina jokseenkin kurjaa, kun runokenttä (tai taidekenttä toisissa yhteyksissä), paljastuu sisäpiiriksi, johon kaikilla ei ole pääsyä. Tuli vähän sellainen olo, kun runoilija-juontaja kuulutti nuoren miehen lukemaan runojaan ja sanoi: ”olin juuri päättämässä apurahoista ja hän oli kyllä läpihuutojuttu”. En pitänyt siitä, että kirjallinen kenttä näin paljastui kilpailuksi, jossa jotkut saavat elantonsa helposti ja jotkut eivät, enkä pitänyt siitä, että tämä runoilija joka vaikutti tuntevan tuon toisen runoilijan, näin myönsi antaneensa hänelle apurahan läpihuutojuttuna. Entä ne, jotka eivät ole läpihuutojuttuja, mutta joista voisi tulla jotain, jos heidät joku näkisi, sen ensimmäisen kerran?

No jaa, tämä menee taas katkeraksi tilitykseksi. Noin ylipäätään vain en pidä siitä verisestä kamppailusta, jota kulttuurissa pinnan alla käydään. Se on tärkein syy siihen, että olen usein ajatellut jättää taidemaailman sikseen ja yrittää löytää jonkin toisen alan, jolle suuntautua. Mutta en sitten kuitenkaan halua jättää taidetta, enkä löydä toista alaa. Ja veristä kilpailua kai on joka alalla nykyään.

Mutta ei minun nyt siitä pitänyt kirjoittaa.

Jos ehtisi lukea

Tampereen Runokaupunki on osoittautunut mitä loistavimmaksi kesätapahtumaksi. Ja kaikki vapaehtoisvoimin, yli 70 tapahtumaa viikossa! Jestas, millaista aloitteellisuutta runoilijoilta ja muilta runoon haksahtaneilta löytyykään. Tällaiselle pitäisi saada valtakunnallista näkyvyyttä ja apurahoja ja sen sellaista, jotta tästä voisi tulla jokavuotinen ilo.

Suurin osa tapahtumista jää tietenkin yksilöltä käymättä (varsinkin näin loppuviikosta, kun huomaan kaipaavani vain tilaisuutta käpertyä sohvaan ja lukea runoja kaukana kaikista äänekkäistä terasseista), mutta tämäniltaiseen päätapahtumaan menen tietenkin. Runon Yössä on mm. ennustaja, kirjanvaihtotori ja sellaista. En ymmärrä, miksi joku ei menisi sinne.

Laiskana kuvaajana muuten vinkkaan, että Runokaupunki-kuviakin löytyy sadoittain netistä.

Ensi viikolla saatan jo ehtiä johonkin taidenäyttelyynkin.

Poliittista

Runokaupunki kiskoi minut eilen illalla kaiken muun päätteeksi Poliittisen runon iltaan Telakalle. On myönnettävä, että olin ennakkoluuloinen: ajattelin, että poliittinen runo on varmaan lähinnä vanhaa ja paatoksellista. Ja olihan se, mutta en sitten tiedä oliko se pahakaan asia. Ainakin (miesvaltaiselle) yleisölle se tuntui toimivan ja tarjoavan pääsyn johonkin kummalliseen nostalgian tilaan. Hauskaakin oli.

Ainut ongelma oli äänentoistossa. Luin itse aiemmin illalla runojani kolmessa paikassa, joissa ei ollut mikrofoneja. Huusin kaikin voimin (tänään on ääni käheänä). Telakalla sen sijaan oli äänentoisto, mutta esiintyjät (yhtä lukuunottamatta miehiä) huusivat sanomaansa sensorttisella vimmalla, että pöytäseurueemme istui koko illan sormet korvissa.

Viihtyisää oli kuitenkin. Ja runot pääosin hyvin valittuja. Jossain vaiheessa vain tajusin, että aivoni pystyivät vastaanottamaan enää runojen tykittävän rytmin. Viisi tuntia runotapahtumia yhteen menoon saattoi olla liikaa.

Olkoon siis todistettu tämäkin hämmentävä asia: runoistakin voi saada yliannostuksen. Tänään pidän runovapaata ja huomenna menen taas Runokaupungille.

Runoa, ei kuvaa

Runokaupunki-kiertueeni jatkui eilen virolaisen runouden illassa. Esiintyjät (Jürgen Rooste ja P. I. Filimonov) olivat mahtavia ja energisiä. Telakalla ei kovin kauas esiintymislavasta pääse, joten kuvat olisivat hyviä, jos olisin muistanut ottaa kameran mukaan. En muistanut. Ensin harmittelin sitä parin runon ajan, sitten tajusin, että täällähän ollaan kuuntelemassa runoja eikä kuvaamassa. Sen jälkeen tuntui vain helpotukselta, ettei sitäkään tilannetta tarvinnut tallentaa muualle kuin mieleen.

Katselin pari päivää sitten nuorten tyttöjen joukkoa puistossa. He pelasivat jotain peliä. Seurasin heitä jonkin aikaa, ja näytti siltä, että yksi tyttö jäi aina ulos pelistä voidakseen valokuvata. Se itsestäänselvyys: että yksi ei pelaa vaan kuvaa. Tuli pakokauhuinen olo. Missä vaiheessa kuvaamiseen kiinni kasvaneet ihmiset huomaavat, ettei kaikkea tarvitse tallentaa? Että joskus, vaikka ihan vain kerran viikossa, olisi hyvä tehdä ja olla läsnä sen sijaan, että miettii, millaisia kuvia elämästään saa.

Meinasin vielä siteerata yhden runon tähän, mutta minua on peloteltu tekijänoikeuslailla sen verran, että olen tajunnut, ettei kokonaista runoa saa lainata ilman kirjoittajan lupaa. En tiedä pitääkö se paikkansa, mutta ei sitten lainata.

TV-ohjelmaruno

Tampereen Runokaupunki-festivaalien kunniaksi antaudun viikon ajan vain runoudelle. Onneksi sille antautuminen on nautinnollista. Ja runoja tulee vastaan kaikkialla. Tämän luin sunnuntain tv-ohjelmasta (TV1):

Kyllä Jeeves hoitaa.
Pakko skarpata.
Terapiassa.
Terapiassa.
Terapiassa.
Rauhan asialla.
Kuningas Alkoholi.
Tuliportaat.
Tohtori Kiminkinen.
Eläinten elämää maalla ja merellä.
Komisario Lewis.

Mahtava elämäntarina. Eikä välistä tarvinnut poistaa kuin parit uutiset ja yksi dokumentti.