Psykiatrian ystävät (eli aloitetaanpa Runokaupunki!)

Aloitin Runokaupunki-viikon Runokaupungin nimikkorunoilija Claes Anderssonin haastattelutilaisuudella. Andersson luki runojaan, soitti flyygeliä ja oli asiaankuuluvan itseironinen.

Tapahtuma veti väkeä (kuten arvelin, paikalla kannatti olla yli puoli tuntia etukäteen). Parin sadan hengen tilaisuudeksi ilta oli hämmästyttävän koskettava. Flyygelin sävelet suorastaan värisivät halki vartalon, ja runoilijan itsensä lukemat runot tuntuvat aina saavan ihan uudenlaisia sävyjä.

Runoilijat lukemassa runojaan onkin Runokaupungin paras anti (minulle). Runojen rytmin kuunteleminen tekee hyvää, vaikka nautinkin runojen näkemisestä paperilla. Yritän joka vuosi kulkeutua niin moneen kuuntelutilaisuuteen kuin Runokaupungissa ehdin. Rytmi jää ruumiiseen, kirjoittaminen sujuu taas ihan eri tavalla kuin pitkään aikaan.

Sillä minulle runoissa on kyse kirjoittamisesta. Rakastan runoja, niin laimealta kuin sen kirjoittaminen tuntuukin. Kun luen runoja, alan kirjoittaa. En ole tainnut koskaan päästä kokonaista runokokoelmaa alusta loppuun ilman, että olisin keskeyttänyt ja alkanut kirjoittaa. (Kyse on lukemisessakin rytmistä, sen soimisesta mielessä, sen purkautumisesta uudelleen runoiksi.)

Runojen kuunteleminen tuo runouteen sosiaalisen puolen. Kaksisataa kuulijaa hipihiljaa samassa salissa – ihanaa osoitus runojen merkityksellisyydestä. Kirjaa julkaisemattomana kirjoittajana on joskus vaikea muistaa, että tämä on merkityksellistä. Se on sitä toki minulle, mutta tuntuu puuhastelulta kirjoittaa vain itselleen. Kirjoittaja etsii lukijaa.

Ja niin Runokaupunki toimii: tuo konkreettisesti esiin runojen merkityksen. Sen huomaa itsessään, kun runon kuuleminen muuttaa hetkessä oman tunnetilan. Sen huomaa suuressa salissa, jossa kaksisataa ihmistä nauraa yhtä aikaa. Sen huomaa runoilijassa, joka lukee.

(Olen viime aikoina palannut Kai Niemiseen. Luin juuri ennen Anderssonin tapahtumaa runon:

Taidetta taiteen vuoksi, näillekö jotka viettävät kaiken
liikenevän aikansa television ääressä ja kertovat lehdissä
mitä kirjoja keräävät kesäksi vaikkeivät sitten ehdi lukea
ja jouluna rentoutuvat illan tai kaksi hyvän kirjallisuuden
ääressä. En minä sentään hölmö ole, minä kirjoitan näille
silloin kun minulla on asiaa, taidetta taiteen vuoksi teen
itselleni ja vaimolle. Arvostavan yleisön merkitystä ei
voi kyllin korostaa.

Lainaus kokoelmasta Istun tässä, ihmettelen, Tammi, 2012 (alkuaan Vakavia runoja, Tammi, 1997). Ymmärrän, että runon lainaaminen lähteenkin kertoen saattaa jotenkin omituisesti rikkoa aikamme tiukkoja tekijänoikeuksia, mutta luulisin, että runoilija itse tahtoisi tulla siteeratuksi juuri niin kuin on kirjoittanut, eikä jotenkin sinne päin.

Vaikka toisin luulisi, tuon lukeminen oli runoilija-minulle merkki siitä, että kirjoittaminen kannattaa, vaikkei saisi ääntään (vielä) kuuluviin. Silti kannattaa tehdä pohjatyötä, kirjoittaa, editoida, deletoida, kerätä lisää materiaalia, luottaa sattumiin, luottaa itseensä sokaisevana hetkenä kun huomaa kirjoittavansa onnistuvaa runoa, editoida, luetuttaa runoja muilla ja saada palautetta, koota kokoelmia, tutkia kokoelmaa kokonaisuutena ja irrallisina teksteinä, etsiä heikkoa kohtaa, etsiä kohtaa joka ei ole rehellinen, tiivis, hengittävä, rytmikäs, oikea, ottaa muutama runo pois, huomata kirjoittavansa valmiiseen kokoelmaan vielä yhden runon, lisätä runo kokoelmaan, luetuttaa kokoelmaa muilla, lähettää kokoelma kuolemankylmänhiljaiselle kustantamokentälle.)

Otsikko tulee Anderssonia haastatelleelta Maila-Katriina Tuomiselta. Haastattelu oli kummallisen kuolemakeskeinen, muuten. Vaikka olin itse varmaan yleisön nuorimmasta päästä, en usko, että kaikki Anderssonia kuuntelemaan tulleet olivat kiinnostuneita hänen valmistautumisestaan kuolemaan. Pahaenteinen kuolema väijyi joka kysymyksessä loppusanoja myöten. Välillä haastattelija kysyi suoraan eutanasiasta. Välillä sanoi, että Anderssonin runot kyllä jäävät sydämiin elämään.

Runokaupungin ohjelma löytyy täältä. Minua muistikirja-addiktina kiinnostaa erityisesti mahdollisuus kurkistaa runoilijoiden muistikirjoihin. Uskollinen, koskaan kaikkoamaton runojen vastaanottaja: kasa muistikirjoja, laatikollinen muistikirjoja!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: