Posts Tagged ‘Frankfurt am Main’

Museomuistoja, Saksa, osa 1

Saksa on jättimäinen maa, joten tarkennetaan: sohvasurffailin viime kesänä läntisen Saksan kaupungeissa ja tutustuin moneen roomalais-germaaniseen museoon (Saksassa on arkeologisia museoita kuin hiekanjyviä rannalla). Jos joku muukin suunnittelee moista täsmäiskua paikallisiin museoihin, tässä vähän suuntaviittoja.

Mainz: Römisch-Germanisches Zentralmuseum

Roomalais-germaaninen museo majailee sympaattisessa, punaisessa talossa. Sen ovea on hankala löytää, koska se, mikä ehdottomasti näyttää pääovelta, ei sitä ole. Museo on maksuton. Siis hei, oikeasti! Mutta museossa ei saa kuvata. Eikä mitään informaatiota löydy englanniksi.

Museon monessa kerroksessa on paljon arkeologisia löytöjä ja taidetta. Täällä koen hämmästyttävällä tavalla, että reliefit ovat valojen ja varjojen leikkiä; liikkuvan kuvan esiaste.

Rakennus sinälläänkin on mukava, vaikka ainoa vessa onkin alhaalla sisääntulokerroksessa. Rakennuksessa on ravintola, joka lopettaa ruoan tarjoilemisen tosi aikaisin, mutta harhailemalla muutaman kilometrin nälkään nääntyneenä sinne tänne löytää kyllä Lidlin.

Frankfurt: Arghäologisches Museum

Täälläkään ei saa valokuvata, joten joudutte luottamaan sanoihini! Jokin sisäänpääsymaksu museoon on, mutta koska Suomen Arvostelijain liiton kortti vaikuttaa olevan riittävän kansainvälinen, sillä pääsee kaikkialle maksutta ja mukinoitta.

Museo on Reinin rannassa, rakennus on matala ja laaja ja ilmeisesti museoksi rakennettukin (tunnelmaltaan siis päinvastainen kuin Mainzin korkea, vanha rakennus). Näyttely on kiinnostava, muttei yhtä laaja kuin Mainzissa. Lievää sekavuuttakin esillepanossa on; teemat lipuvat toisikseen huomaamatta.

Museokahvila on taloudellinen innovaatio: huone, jossa on kahviautomaatti ja muutama viihtyisähkö pöytä. Kelpaa museon tutkimisen ohessa mainiosti.

Köln: Römisch-Germanisches Museum

Heti Kölnin tuomiokirkon takana on roomalais-germaaninen museo. Täälläkin hämmästyttää roomalaislöytöjen painottaminen germaanisten esineiden kustannuksella. Vai onko roomalaista tavaraa vain olemassa niin paljon enemmän?

Museon kellarissa on kaunis, kokonainen mosaiikkilattia ja mm. lasiset varvastossut (en tiedä, missä yhteydessä niitä on käytetty).

Kiinnostavana siipenä esillä on valtavasti koruja monelta vaeltaneelta kansalta (skyyteiltä, hunneilta, gooteilta…) Alimmassa kerroksessa on vaihtuvia näyttelyitä (kun kävin, siellä oli egyptiläisten puutarhojen pienoismalleja,valtavan mielenkiintoisia).

(Ai niin ja: jos ei halua tuntea itseään jatkuvasti idiootiksi, kannattaa muistaa, että vessojen ovet aukeavat Saksassa yleensä eri suuntaan kuin Suomessa. Näin voi välttää museoissakin suuria häpeän hetkiä.)

Herne: Museum für Archäologie

Hernen museo on uusi ja alusta asti kiinnostavaksi suunniteltu. Taivaan tähden, että kaikki voi olla niin uteliaisuutta herättävää! Ensimmäisen tunnin valokuvasinkin vain esineiden varjoja ja erilaisia telineitä, vasta sitten aloin keskittyä sisältöön.

Museo on rakennettu tieksi halki historian. Tien molemmin puolin on vitriinejä, infotauluja (osa jopa englanniksi) ja esineistöä. Tiehen on upotettu vitriinejä (esimerkiksi muinaiset nelipiikit jalan alla aiheuttavat asiaankuuluvaa kauhua).

Lisäksi tien varrella tulee vastaan videohuoneita, joissa simuloidaan taiteellisin keinoin esimerkiksi ruumiiden polttamista tai keisarin puhetta (hyvä esimerkki siitä, että taiteilijoilla voi olla hyviä ideoita myös historiallisen museon sisältöihin). Yhdessä vaiheessa on käveltävä kymmenten pystyyn nostettujen keihäiden välistä. Liukuhihna kuljettaa uusia ja uusia esineitä ylös maan alta.

Mahtava museo, jossa viivyin seuralaisteni kanssa tuntikausia, vaikka meillä oli liput vain perusnäyttelyyn (museossa on siis myös vaihtuvia näyttelyitä). Lopulta museovahti ajoi meidät ulos, vaikka anelimme lupaa piiloutua museoon yöksi.

Museon loistavuus yllätti myös saksalaisen matkaseurani, koska Hernellä on ankean kaupungin maine. (Itse asiassa Hernen kävelykatu on täysin Jyväskylän kävelykadun näköinen, vain aika paljon suurempi.)

(Jatkuu…)

Mainokset

MKK, Frankfurt am Main

MMK Museum für Moderne Kunst, Frankfurt am Main.

Frankfurt am Mainin modernin taiteen museo MKK pakottaa arkkitehtuurillaan uteliaisuuteen. Museossa on älyttömästi portaita, pieniä, erimuotoisia huoneita, siltoja yli toisten kerrosten ja ikkunasyvennyksiä, joiden ainoa funktio on se, että niihin pitää kävellä sisään nähdäkseen, että ikkunasta näkyy kerrosta alempana olevia teoksia. Talo on ihana, vaikka välillä huippaakin.

Kesän näyttely on koottu museon kokoelmista. En nähnyt noita nettisivuilla koreilevia pingviinejä, mutta kaikkea muuta siellä kyllä oli. Muotikuvien ja muotinäytöskoreografian syleileminen taiteeksi oli minusta varsin tervetullutta. Ja se muotinäytös! Walter van Beirendonockin Paradise Pleasure Production on kirkkaanvärisiin kumi-ihoihin puettuja, tavallisia ihmisiä kömpelöine kävelytyyleineen. Hieno esitys!

Erityisen mahtava oli myös Douglas Gordonin Play Dead: Real Time -videoteos, jossa on oikeastaan vain norsu. Kamera kiertää norsua maantasalla. Norsu makaa ja tepastelee paikoillaan vitivalkoisessa, taidegalleriamaisessa huoneessa. Videon silkka koko on pyörryttävä. (Tämä on taas näitä teoksia, joiden eteen haluaisin istua, mutta koska museon lattialle istuminen jotenkin ahdistaa (erityisesti ulkomailla, kun pelkään museovahtien vieraskielistä sanaryöppyä), en istunut sen eteen. Toisena päivänä tosin sain samankaltaisen suuruudentunteen Bochumin m-galleriassa, jossa kokonainen ulkorakennus on varattu Richard Serran teokselle. Sen keskelle uskalsin istua, koska huoneessa ei ollut ketään muuta. Istuin lattialla ja nojasin kädelläni Serran kylmään metalliin. Jokin mielessäni siityi nykäyksen verran eteenpäin. Bochumin galleria ei muuten ehkä tule ensimmäisenä mieleen, kun etsii taidekohdetta Saksasta, mutta sekin paikka on jo silkalta arkkitehtuuriltaan otollinen taidekokemuksille.)

Frankfurtin museossa oli yhtä aikaa jokin koululuokka. Lapset majoittuivat Katharina Fritschin teoksen Tischgesellschaft eteen. Toistuva toistuva toistuva mies mies mies teoksessa ja lasten älyttömän kovaksi äityvä melu melu melu tukivat toisiaan. Pöydän ylle lannistuakseen nojaavat miehet, kädet korvilla ettei melu puhkaise tärykalvoja – tuli tunne, että olen tehtaassa, josta pusketaan ulos samanlaisia olentoja, kuoria, joilla ei ole mitään tekemistä ihmisen kanssa.

Toistosta tuli mieleeni, että museossa on Peter Roehrille omistettu osio. Roehrin toistossa on jotain syvästi puhuttelevaa. Pohdin usein, johtuuko toiston ja lajittelun kiinnostavuus evoluutiosta, siitä, että olemme marjankerääjäkansaa. Mustikka, mustikka, puolukka toiseen kippoon ja taas mustikka.

Bill Violan videoteos The Stopping Mind houkuttelee lähelle kuiskauksillaan ja täräyttää sitten tajun pois yhtäkkisellä, säikäyttävällä äänellä. Tästä tulee muuten taas mieleen Bochumin m, jossa oli esillä videoteos, jonka äänimaisema oli pelkkää kovaäänistä pörinää. Teoksen edessä (tai itse asiassa alla; video heijastuu pään yläpuolelle) oli ensin mukavaa, sen jälkeen tuntui että kupla kiristyi ja kiristyi ympärille, lopulta oli pakko juosta pois, ettei hajoa silkkaan meluun. (Nyt en tiedä, kenen teos oli, koska en kirjoittanut sitä heti muistiin. Yritän selvitellä asiaa.)

Museoissa ei saa kuvata, siksi tämä mustavalkoisuus.