MKK, Frankfurt am Main

MMK Museum für Moderne Kunst, Frankfurt am Main.

Frankfurt am Mainin modernin taiteen museo MKK pakottaa arkkitehtuurillaan uteliaisuuteen. Museossa on älyttömästi portaita, pieniä, erimuotoisia huoneita, siltoja yli toisten kerrosten ja ikkunasyvennyksiä, joiden ainoa funktio on se, että niihin pitää kävellä sisään nähdäkseen, että ikkunasta näkyy kerrosta alempana olevia teoksia. Talo on ihana, vaikka välillä huippaakin.

Kesän näyttely on koottu museon kokoelmista. En nähnyt noita nettisivuilla koreilevia pingviinejä, mutta kaikkea muuta siellä kyllä oli. Muotikuvien ja muotinäytöskoreografian syleileminen taiteeksi oli minusta varsin tervetullutta. Ja se muotinäytös! Walter van Beirendonockin Paradise Pleasure Production on kirkkaanvärisiin kumi-ihoihin puettuja, tavallisia ihmisiä kömpelöine kävelytyyleineen. Hieno esitys!

Erityisen mahtava oli myös Douglas Gordonin Play Dead: Real Time -videoteos, jossa on oikeastaan vain norsu. Kamera kiertää norsua maantasalla. Norsu makaa ja tepastelee paikoillaan vitivalkoisessa, taidegalleriamaisessa huoneessa. Videon silkka koko on pyörryttävä. (Tämä on taas näitä teoksia, joiden eteen haluaisin istua, mutta koska museon lattialle istuminen jotenkin ahdistaa (erityisesti ulkomailla, kun pelkään museovahtien vieraskielistä sanaryöppyä), en istunut sen eteen. Toisena päivänä tosin sain samankaltaisen suuruudentunteen Bochumin m-galleriassa, jossa kokonainen ulkorakennus on varattu Richard Serran teokselle. Sen keskelle uskalsin istua, koska huoneessa ei ollut ketään muuta. Istuin lattialla ja nojasin kädelläni Serran kylmään metalliin. Jokin mielessäni siityi nykäyksen verran eteenpäin. Bochumin galleria ei muuten ehkä tule ensimmäisenä mieleen, kun etsii taidekohdetta Saksasta, mutta sekin paikka on jo silkalta arkkitehtuuriltaan otollinen taidekokemuksille.)

Frankfurtin museossa oli yhtä aikaa jokin koululuokka. Lapset majoittuivat Katharina Fritschin teoksen Tischgesellschaft eteen. Toistuva toistuva toistuva mies mies mies teoksessa ja lasten älyttömän kovaksi äityvä melu melu melu tukivat toisiaan. Pöydän ylle lannistuakseen nojaavat miehet, kädet korvilla ettei melu puhkaise tärykalvoja – tuli tunne, että olen tehtaassa, josta pusketaan ulos samanlaisia olentoja, kuoria, joilla ei ole mitään tekemistä ihmisen kanssa.

Toistosta tuli mieleeni, että museossa on Peter Roehrille omistettu osio. Roehrin toistossa on jotain syvästi puhuttelevaa. Pohdin usein, johtuuko toiston ja lajittelun kiinnostavuus evoluutiosta, siitä, että olemme marjankerääjäkansaa. Mustikka, mustikka, puolukka toiseen kippoon ja taas mustikka.

Bill Violan videoteos The Stopping Mind houkuttelee lähelle kuiskauksillaan ja täräyttää sitten tajun pois yhtäkkisellä, säikäyttävällä äänellä. Tästä tulee muuten taas mieleen Bochumin m, jossa oli esillä videoteos, jonka äänimaisema oli pelkkää kovaäänistä pörinää. Teoksen edessä (tai itse asiassa alla; video heijastuu pään yläpuolelle) oli ensin mukavaa, sen jälkeen tuntui että kupla kiristyi ja kiristyi ympärille, lopulta oli pakko juosta pois, ettei hajoa silkkaan meluun. (Nyt en tiedä, kenen teos oli, koska en kirjoittanut sitä heti muistiin. Yritän selvitellä asiaa.)

Museoissa ei saa kuvata, siksi tämä mustavalkoisuus.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: