Archive for joulukuu 2010

Tästä piti tulla tulikivenkatkuinen tilitys taidehistorian tarpeellisuudesta (mutta tästä tulikin pohdintaa)

Siitä asti, kun ensin luin ettei Jyväskylän yliopistoon oteta enää erikseen taidekasvatuksen perusopinto-opiskelijoita ja sen jälkeen, että Tampereen yliopisto ei enää opeta taidehistoriaa, olen ajatellut kirjoittaa tulikivenkatkuisen tilityksen taideaineiden tarpeellisuudesta. Mutta kuten taide yleensäkin, kysymys välttelee faktapohjaisia perusteluja. Miksi taidehistoriaa on tärkeää opettaa edelleen? Miksi taidekasvatusta (muutenkin kuin siksi, että olisin halunnut opiskella taidekasvatusta vielä joskus)?

Tietysti vastaus on itsestään selvä: taidehistoriaa ja taidekasvatusta pitää opettaa, koska ne (ja niitä opiskelleet ihmiset) sitovat meitä menneisyyteemme, kulttuuriimme ja muihin kulttuureihin. Niiden kautta ihmisyys näyttäytyy jonain muunakin kuin rahana, sotina ja punaisten alennuslappujen etsimisenä aina Prismassa käydessä.

Taidehistoria on historiankirjoitusta, jossa näkyvät sekä ruohonjuuritaso (taiteilijayksilö tai vaikkapa hänen mallinsa) että koko historian suuret linjat (ja sellaisena taidehistoria on ollut minulle ainoa portti, jonka kautta olen päässyt kiinni historiaan, jonka kautta olen voinut ymmärtää jotain ihmisenä olemisesta, maailman hahmottamisesta eri aikoina ja erilaisissa kulttuureissa). Taidehistoria ja taidekasvatus avaavat uskomattomia ovia sivistykseen, menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Taiteen kautta voi saada edes pienen aavistuksen siitä, millaisia me ihmiset olemme.

Tuntuu, että tähän pitäisi nyt keksiä hienoja taloudellisia perusteita näiden sivistävien perustelujen rinnalle, mutta vastustan kiusausta. Ihan varmasti taloudellisia perustelujakin löytyy. Taide ja kulttuuri pitävät ihmiset terveempinä? Taide ja kulttuuri vähentävät masennusta ja masennuslääkekuureja? Taide ja kulttuuri ovat oivia vientituotteita?

En halua perustella tätä kysymystä rahalla. Kaikessa ei voi aina olla kyse pelkästä rahasta. Se on aikamme luoma harha. Me vain luulemme, että kaikessa pitää olla kyse rahasta.

Yliopisto-opetuksen yhteydessä puhutaan usein opiskeluajasta ja siitä, montako opiskelijaa laitokselta valmistuu (ja tuottaa näin laitokselle rahaa). En kuitenkaan muista, että minua olisi kertaakaan patistettu valmistumaan nopeasti. Sen sijaan opiskelujen alusta loppuun meitä muistutettiin siitä, että harva (hyvin harva) meistä tulee koskaan saamaan oman alan töitä. Ensimmäisenä vuonna sitä hoettiin aika paljonkin. Tuli mieleen, että pitäisikö tässä vaihtaa pääainetta, että tekisi laitoksen onnelliseksi. Työttömäksi valmistuminen ei houkutellut, mutta pidin taidehistoriaa tärkeänä. Pidin tärkeänä, että taidehistoriaan intohimoisesti suhtautuvat ihmiset pysyvät kiinni opinnoissaan eivätkä vaihda muualle paremman työllistymisen toivossa.

Kyllä, niin humanisti minä olen.

Yliopistossa opiskelemisen ristiriita on siinä, että vasta valmistuttuaan tietää, mitä olisi kannattanut opiskella ja miten. Mitkä sivuaineet olisivat tärkeitä nyt. Mitä tietoja tarvitsisin nyt. Akateemisen maailman kuplan ulkopuolella on ihan erilaista. Ei voi uppoutua teorioihin, pitää tehdä jotain. Ei voi elätellä haaveita väitöskirjasta sitten joskus vaan pitää elää nyt, tehdä jotain nyt.

Yksi tärkeimmistä tiedoista olisi minulle ollut se, miten moneen yliopistotutkinnosta oikeastaan on. Sen sijaan, että opiskeluaika meni surressa sitä, ettei koskaan tule saamaan töitä, se olisi voinut mennä erilaisten vaihtoehtojen kokeilemisessa. Olisi ollut kiva kuulla, mihin meistä on. Olisi ollut kiva ideoida edes puoli tuntia koko siitä viidestä vuodesta sitä, mitä me valmistuttuamme voisimme tehdä. Keitä me olemme? Mihin me voimme mennä?

Tämä kysymys kannattaisi esittää niille, jotka ovat saaneet opiskella taidehistoriaa ja taidekasvatusta. Keitä te olette? Missä te olette? Mitä te teette nyt kaikella sillä, mitä opitte?

Uskon, että vastaukset kertoisivat, että enemmistölle tämä on ollut tärkeää ja enemmistö on kuljettanut saamiaan oppeja eteenpäin (ja se on ollut tärkeää monelle, monelle muulle).

Kirjoitin yli kaksi vuotta sitten siitä, miten museoiden resurssien alasajo syö meiltä oman kulttuurimme tuntemusta ja kykyä kommentoida, olla osa kulttuuriamme. On kauheaa vain istua kyydissä ja odottaa, että saavumme asemalle, jossa ketään ei enää kiinnosta taide eikä mikään muukaan, mikä ei suoraan tuota rahaa. (Olisi kauheaa. Sillä en usko, että koskaan saavumme sellaiselle asemalle. Ihmiset ovat aina tehneet taidetta ja tulevat aina tekemään taidetta. Eri asia sitten on, mitä meistä tallentuu, miten meidän viestimme kulkee ajassa, jos taiteenlukutaito kadotetaan eikä ole enää ketään, jonka tehtävä olisi kuljettaa viestiä eteenpäin.)

Annamari Vänskä kirjoittaa uusimmassa Taide-lehdessä (6/10), että museoiden tehtävä on toimia infantilismin vastavoimana. Infantilismi on sitä, kun aikuiset elävät kuin lapset: haluavat aina uutta ja uutta kaupasta, mutteivät halua ottaa vastuuta mistään. Tavaroita hamuavat aikuiset eivät ota kantaa yhteisten asioiden hoitamiseen, koska heitä ei kiinnosta, he ovat infantiileja.

Tuossa olisi jo riittävä syy sille, että taidehistoriaa tulisi suoda ihmisille enemmän, ei vähemmän. Mutta tämäkään ei käänny rahan kielelle; kuka haluaa valveutuneita kansalaisia, jos voisi saada paljon ostavia kansalaisia? Paljon ostavat kansalaiset eivät kysy keitä ovat. He eivät kysy, minne ollaan menossa. Heille riittää, että he kokevat tästä ihmisenä olemisesta vain sen tunteen, mikä syntyy, kun maksaa jostakin uudesta esineestä jonkin summan rahaa. (Minulle se ei riitä. Minä vaadin taidehistoriaa!)

Taidehistorian opettamisen merkitys näkyy kaikissa niissä, jotka kysyvät, mihin taidehistoriaa (tai jopa taidetta) muka tarvitaan. En ole kuullut kenenkään taidehistoriaa opiskelleen kysyvän sitä. Heille asia on aivan selvä.

Eikä siinä ole kyse rahasta.

Mainokset

Ei mitään pahaa (Näyttely: Heikkinen & Feinik)

Jyrki Heikkinen, piirustuksia; Pia Feinik, akvarelleja galleria Kapriisissa (Hämeenpuisto 25, Tampere) 19. 12.2010 saakka.

Galleria Kapriisi on mukavassa nurkassa Hämeenpuistossa – gallerian ikkunoita tulee tiirailtua usein, eikä poikkeaminen ole vaikeaa. En tiedä, kuinka usein ihmiset hyppäävät hetken mielijohteesta kadulta gallerioihin, mutta tässäpä olisi kaikille oiva tilaisuus niin tehdä.

Galleriassa sisällä minuun iski tänään sellainen perinteinen taidegalleria-ahdistus. Sen tuntomerkkejä ovat:

– hiljaisessa galleriassa alkaa väkisinkin hiippailla, ettei riko taiteen pyhää rauhaa.

– ei kehtaa kysyä, saako ottaa teoksista valokuvia blogia varten (ja jättää siksi kuvat ottamatta).

– ei uskalla varastaa teosluetteloa muistaakseen teosten nimet vielä kotonakin.

No, onneksi taidekokemus on mahdollista saavuttaa myös taidegalleria-ahdistuksen kourissa. Silloin nimittäin silmät pysyvät tiiviisti teoksissa; kun on niin hiljaista että kuulisi nuppineulan putoavan lattialle jossain toisessa päässä Hämeenpuistoa, keskittyminen teoksiin on täydellistä!

Jyrki Heikkisen piirustukset olivat minulle hieman liian… meluisia. Ilman värejäkin ne onnistuivat saamaan pääni niin pyörälle, etten oikein ottanut niistä tolkkua. Yhtään ei helpottanut ripustus, joka oli yhtä pursuileva. Hylkäsin teosten nimiluettelon heti alkuunsa, kun en jaksanut etsiä teosnumeroita seiniltä. Näyttely oli ilmeisen vahva ajattelun kuva: kuva tekijänsä päänsisäisestä maailmasta. Sen syvemmälle en teoksiin päässyt ennen kuin näkemäni melu kävi liian suureksi ja hylkäsin teokset jatkamaan kiivaita keskustelujaan omassa yksinäisyydessään.

Olen pahoillani, oikeasti. Uskon nimittäin, että jos viettäisin kuvien kanssa riittävästi aikaa, pääsisin ensireaktion ohi ja saisin kiinni viestistä (se vaatisi siedättämistä; kun kävisin kuvien luona päivittäin, ärsytyskynnykseni laskisi, rauhoittuisin, saisin kuvista kiinni). Muodon ei pitäisi antaa olla sisällön vastaanottamisen esteenä. Mutta joskus käy näin, ja silloin on vain huokaistava syvään ja käveltävä gallerian toiseen päähän, jossa on toisen taiteilijan töitä.

Pia Feinikin töitä tällä kertaa. Ja millaisia töitä: kerroksellisia, unenomaisia, jykevän mystisiä. Jokaiseen maalaukseen mahtuu aikakerrostumia niin että heikompaa hirvittäisi (mutta kun olin sekoittanut pääni Heikkisen puolella galleriaa, Feinikin teosten jykevyys lähinnä sitoi minut takaisin aikaan ja paikkaan). Rukoilin mielessäni, että löytäisin netistä kuvia ainakin teoksista Kruunu (I ja II), Pölyttäjä ja Lahja. Niissä nimittäin oli jotain sellaista, joka iski ilman pidempää harkintaa (ja sellaiset kuvat sopivat nettiin + arvostelujen kuvitukseksi, koska harvoin pienen kuvan kautta voi uskaltaa odottaa suurta, syvällistä elämystä). Ja mikä onni: tuollahan ne kaikki teokset ovat, taiteilijan nettisivuilla!

Katsokaa vaikkapa teosta Lahja: siinä on kaksi suloista pupua. Mutta mitä: pupujen pääkallot kuultavat läpi, meille näytetään, että tässä on kaksi oikeaa jyrsijää, orgaanista olentoa, jotka elävät ja tulevat joskus kuolemaan. Ja kun katsoo vielä tarkemmin, pupuilla on hampaiden välissä jokin pyöreä – marja? Ja mikä on se lahja, johon nimi viittaa? Mikä on tämä rituaali, johon me emme pääse mukaan?

Ihmisten ja eläinten limittäiset yhdistymiset (kuten Pölyttäjässä) paljastavat meidät osana elämän kaikkiallepurskahtelevaa muutosta, liikettä, aluevaltausta. Samoin teospari Kruunu I ja Kruunu II, joista ensimmäisessä kruununa on kristallikruunu, toisessa hirven (kauriin?) sarvet. Luonto rehvastelee monipuolisesti!

Feinikin mystisen utuisessa tummasävyisessa maailmassa tuntuu siltä, että kaikki on hyvin. Vaikka me emme koskaan pääse perille kaikesta, kaikki on ihan hyvin. Vaikka me emme tunne edes itseämme, kaikki on hyvin. Ei hätää. Sulkekaa ihan rauhassa silmät, mitään pahaa ei teille tapahdu.

Ei mitään pahaa.

Pulahdus avoveteen (Näyttely: Huovila, Paikkari, Salmela, Sivén & Virranniemi)

Rajaton pinta – Maikku Huovila, Sirkka Paikkari, Paula Salmela, Nina Sivén ja Pia Virranniemi taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 7.12.2010 saakka.

Sirkka Paikkari: Älä kulje ihmisen ohiAstuin vesiaiheiseen ryhmänäyttelyyn tietämättä mitä odottaa. Ensimmäinen teos, koko studion täyttävä Paula Salmelan Mielen matka on eräänlainen orgaaninen kaleidoskooppi: seinään puhkeaa rimpuilevia raajoja, silmiä, kuusenoksia, pyörii, kääntyilee, muuttaa muotoaan. Kuva heijastuu lammen pinnasta (teoksen edessä on vesiallas). Ei mitään levotonta, vain kuva öisestä luonnosta, joka elää tuolla.

Hyvää lupaa, ajattelin, ja kipusin portaat galleriaan.

Teemana vesi on niin kaikenkattava, että hukkasin välillä teosten yhteyden siihen ihan kokonaan. Erityisen epäselvää se oli Sirkka Paikkarin teosten kohdalla. Mutta eihän yhteys näyttelyn teemaan ole tärkeää, tärkeää on se, mitä teokset minulle tekivät. Ja nämähän tekivät.

Paikkarin teosnurkka on näyttelyn suurin (eniten teoksia yhdeltä taiteilijalta) ja vaikuttavin kokonaisuus. Metallilangasta kudotut suuret seitit paljastavat itsensä vain oikeasta kulmasta. Kuva on siinä, missä se vielä juuri ja juuri voi olla, leijuu ilmassa. Ihmishahmot sikiöasennoissa, nukkuvat, lepäävät, kelluvat ihmiset. Teoksista heittyvät varjotkaan eivät anna kuvaa. Kuva pitää löytää kiertelemällä. Kiiltävä lanka hämää silmää. Teos on ikään kuin kuviteltu, vain ajateltu, mutta tuossa se silti on. Hienoa. Kaunista. Sirkka Paikkari: Naamio

Paikkarin valokuvissa naamiopäiset ihmiset kohtaavat toisiaan. Ruokapöydän ääressä istuvat aikuinen ja lapsi, vaalea ja tumma; näkevätkö he toisensa? Kuva sopii liian moneen aikuisen ja lapsen kohtaamiseen. Meillä on rooleja, senhän me tiedämme, mutta että rooleja lastenkin kanssa. Hyi meitä (mutta sellaisia me nyt vain kerta kaikkiaan olemme.) Punotut naamiot makaavat näyttelyn seinällä kuin rotat. Vieraan kulttuurin kuvina niissä on kuitenkin jotain meillekin tuttua: mieleen pulpahtavat virsut ja punotut marjakorit.

Näyttelyn ihana tervantuoksu leijuu Maikku Huovilan Veneestä, joka on (nimensä mukaisesti) tervattu puuvene. Veneen keskelle on kuitenkin jätetty tila tervaamatta. Näyttää siltä, että veneessä on kuljetettu jotain. Jotain suurta. Arkunmuotoista. (Ja nyt ajattelen tietysti Edelfeltin Lapsen ruumissaattoa.) Vaikuttava kuva vedestä tienä.

Vasta tätä kirjoittaessani tajuan, että olisin voinut kokea punomisen ja tervatun veneen jotenkin menneen ajan kuvina. Soutuvene on kuitenkin suomalaisille kai yhä niin arkinen kapine, ettei sen nähdessään ensimmäiseksi ajattele sen kaukaisempaa menneisyyttä kuin omaa lapsuuttaan tai viime kesää tai milloin kukin nyt viimeksi on soutanut.

Pia Virranniemen teokset jäävät minulle etäisimmiksi. Tekstiiliteokset ovat kyllä tallentaneet vedenpinnan loistavalla tarkkuudella, mutta jotakin jään kaipaamaan. Tunnen, että taiteilijalla on käsissään jokin mysteeri, jokin syy tälle pinnalle (jotain pinnan alla) ja haluan saada sen selville. Anna se minulle! Kerro minulle lisää!

Pia Virranniemi: GranulaTekstiiliteokset ovat vedenkuvina siten kiinnostavia, että ne rikkovat kuvan ja konkreettisen, tuntoaistiinkin nojaavan maailmamme rajan. Ne ovat yhtä aikaa teoksia ja sitä, mitä ne esittävät: muotoa, pintaa, kerroksia. Ja kokoa: kolmiosainen Granula on pyhissä väreissään kuin pystyyn nostettu käsi – suurieleinen uskonto, joka rakastaa tuomitsemista. Teos tyrmää.

Lopulta, täyden kierroksen tehneenä, pääsen kokemaan myös nautinnon vedessä. Nina Sivénin valokuvissa lojutaan kylpyammeissa luonnon keskellä. Kuvista paistaa samanlainen antautuminen kuin mihin saunassa parhaimmillaan pääsee, mutta kylpyamme pitää kokemuksen ihmisen yksityisenä, ei läväytä paljasta ihoa päin pläsiä. Ja hyvä niin; kuvia katsellessa huokaan itsekin syvään. Vain Poika vedessä häiritsee: veden alla silmät kiinni hymyilevä pojan pää, ei ilmakuplia, ei elonmerkkiä. Jos kuvassa on haettu nautintoa ja rauhaa, mielleyhtymät ovat liian makaaberit siihen; jos kuvaan on haettu makaabereja mielleyhtymiä, poika on liian onnellisen näköinen (ilme ei ole valahtanut rennoksi), kuva liian rajattu (hymyilevä pojanpää, missä me olemme, missä hän on?).

Näyttely onnistuu siinä, missä harva ryhmänäyttely onnistuu: kokemus on yhtenäinen ja selvä. Minulle ei jää sellainen olo, että olen kulkenut halki rosollien ja sekahedelmäkeittojen ja kaipaisin jotain kiteytystä. Olo on pikemminkin virkistynyt (kuin olisin pulahtanut avantoon?). Näyttely pysyy koossa, eikä yritä olla enempää kuin on. Täyteen ahdetut galleriat eivät palvele ketään, edes ryhmänäyttelyissä, joissa kaikki haluavat päästä esiin. Rajaton pinta on rakennettu huolella.

(Kuvissa teokset: Sirkka Paikkari: Älä kulje ihmisen ohi; Sirkka Paikkari: Naamio; Pia Virranniemi: Granula)