Posts Tagged ‘Pia Virranniemi’

Pulahdus avoveteen (Näyttely: Huovila, Paikkari, Salmela, Sivén & Virranniemi)

Rajaton pinta – Maikku Huovila, Sirkka Paikkari, Paula Salmela, Nina Sivén ja Pia Virranniemi taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 7.12.2010 saakka.

Sirkka Paikkari: Älä kulje ihmisen ohiAstuin vesiaiheiseen ryhmänäyttelyyn tietämättä mitä odottaa. Ensimmäinen teos, koko studion täyttävä Paula Salmelan Mielen matka on eräänlainen orgaaninen kaleidoskooppi: seinään puhkeaa rimpuilevia raajoja, silmiä, kuusenoksia, pyörii, kääntyilee, muuttaa muotoaan. Kuva heijastuu lammen pinnasta (teoksen edessä on vesiallas). Ei mitään levotonta, vain kuva öisestä luonnosta, joka elää tuolla.

Hyvää lupaa, ajattelin, ja kipusin portaat galleriaan.

Teemana vesi on niin kaikenkattava, että hukkasin välillä teosten yhteyden siihen ihan kokonaan. Erityisen epäselvää se oli Sirkka Paikkarin teosten kohdalla. Mutta eihän yhteys näyttelyn teemaan ole tärkeää, tärkeää on se, mitä teokset minulle tekivät. Ja nämähän tekivät.

Paikkarin teosnurkka on näyttelyn suurin (eniten teoksia yhdeltä taiteilijalta) ja vaikuttavin kokonaisuus. Metallilangasta kudotut suuret seitit paljastavat itsensä vain oikeasta kulmasta. Kuva on siinä, missä se vielä juuri ja juuri voi olla, leijuu ilmassa. Ihmishahmot sikiöasennoissa, nukkuvat, lepäävät, kelluvat ihmiset. Teoksista heittyvät varjotkaan eivät anna kuvaa. Kuva pitää löytää kiertelemällä. Kiiltävä lanka hämää silmää. Teos on ikään kuin kuviteltu, vain ajateltu, mutta tuossa se silti on. Hienoa. Kaunista. Sirkka Paikkari: Naamio

Paikkarin valokuvissa naamiopäiset ihmiset kohtaavat toisiaan. Ruokapöydän ääressä istuvat aikuinen ja lapsi, vaalea ja tumma; näkevätkö he toisensa? Kuva sopii liian moneen aikuisen ja lapsen kohtaamiseen. Meillä on rooleja, senhän me tiedämme, mutta että rooleja lastenkin kanssa. Hyi meitä (mutta sellaisia me nyt vain kerta kaikkiaan olemme.) Punotut naamiot makaavat näyttelyn seinällä kuin rotat. Vieraan kulttuurin kuvina niissä on kuitenkin jotain meillekin tuttua: mieleen pulpahtavat virsut ja punotut marjakorit.

Näyttelyn ihana tervantuoksu leijuu Maikku Huovilan Veneestä, joka on (nimensä mukaisesti) tervattu puuvene. Veneen keskelle on kuitenkin jätetty tila tervaamatta. Näyttää siltä, että veneessä on kuljetettu jotain. Jotain suurta. Arkunmuotoista. (Ja nyt ajattelen tietysti Edelfeltin Lapsen ruumissaattoa.) Vaikuttava kuva vedestä tienä.

Vasta tätä kirjoittaessani tajuan, että olisin voinut kokea punomisen ja tervatun veneen jotenkin menneen ajan kuvina. Soutuvene on kuitenkin suomalaisille kai yhä niin arkinen kapine, ettei sen nähdessään ensimmäiseksi ajattele sen kaukaisempaa menneisyyttä kuin omaa lapsuuttaan tai viime kesää tai milloin kukin nyt viimeksi on soutanut.

Pia Virranniemen teokset jäävät minulle etäisimmiksi. Tekstiiliteokset ovat kyllä tallentaneet vedenpinnan loistavalla tarkkuudella, mutta jotakin jään kaipaamaan. Tunnen, että taiteilijalla on käsissään jokin mysteeri, jokin syy tälle pinnalle (jotain pinnan alla) ja haluan saada sen selville. Anna se minulle! Kerro minulle lisää!

Pia Virranniemi: GranulaTekstiiliteokset ovat vedenkuvina siten kiinnostavia, että ne rikkovat kuvan ja konkreettisen, tuntoaistiinkin nojaavan maailmamme rajan. Ne ovat yhtä aikaa teoksia ja sitä, mitä ne esittävät: muotoa, pintaa, kerroksia. Ja kokoa: kolmiosainen Granula on pyhissä väreissään kuin pystyyn nostettu käsi – suurieleinen uskonto, joka rakastaa tuomitsemista. Teos tyrmää.

Lopulta, täyden kierroksen tehneenä, pääsen kokemaan myös nautinnon vedessä. Nina Sivénin valokuvissa lojutaan kylpyammeissa luonnon keskellä. Kuvista paistaa samanlainen antautuminen kuin mihin saunassa parhaimmillaan pääsee, mutta kylpyamme pitää kokemuksen ihmisen yksityisenä, ei läväytä paljasta ihoa päin pläsiä. Ja hyvä niin; kuvia katsellessa huokaan itsekin syvään. Vain Poika vedessä häiritsee: veden alla silmät kiinni hymyilevä pojan pää, ei ilmakuplia, ei elonmerkkiä. Jos kuvassa on haettu nautintoa ja rauhaa, mielleyhtymät ovat liian makaaberit siihen; jos kuvaan on haettu makaabereja mielleyhtymiä, poika on liian onnellisen näköinen (ilme ei ole valahtanut rennoksi), kuva liian rajattu (hymyilevä pojanpää, missä me olemme, missä hän on?).

Näyttely onnistuu siinä, missä harva ryhmänäyttely onnistuu: kokemus on yhtenäinen ja selvä. Minulle ei jää sellainen olo, että olen kulkenut halki rosollien ja sekahedelmäkeittojen ja kaipaisin jotain kiteytystä. Olo on pikemminkin virkistynyt (kuin olisin pulahtanut avantoon?). Näyttely pysyy koossa, eikä yritä olla enempää kuin on. Täyteen ahdetut galleriat eivät palvele ketään, edes ryhmänäyttelyissä, joissa kaikki haluavat päästä esiin. Rajaton pinta on rakennettu huolella.

(Kuvissa teokset: Sirkka Paikkari: Älä kulje ihmisen ohi; Sirkka Paikkari: Naamio; Pia Virranniemi: Granula)

Mainokset