Tästä piti tulla tulikivenkatkuinen tilitys taidehistorian tarpeellisuudesta (mutta tästä tulikin pohdintaa)

Siitä asti, kun ensin luin ettei Jyväskylän yliopistoon oteta enää erikseen taidekasvatuksen perusopinto-opiskelijoita ja sen jälkeen, että Tampereen yliopisto ei enää opeta taidehistoriaa, olen ajatellut kirjoittaa tulikivenkatkuisen tilityksen taideaineiden tarpeellisuudesta. Mutta kuten taide yleensäkin, kysymys välttelee faktapohjaisia perusteluja. Miksi taidehistoriaa on tärkeää opettaa edelleen? Miksi taidekasvatusta (muutenkin kuin siksi, että olisin halunnut opiskella taidekasvatusta vielä joskus)?

Tietysti vastaus on itsestään selvä: taidehistoriaa ja taidekasvatusta pitää opettaa, koska ne (ja niitä opiskelleet ihmiset) sitovat meitä menneisyyteemme, kulttuuriimme ja muihin kulttuureihin. Niiden kautta ihmisyys näyttäytyy jonain muunakin kuin rahana, sotina ja punaisten alennuslappujen etsimisenä aina Prismassa käydessä.

Taidehistoria on historiankirjoitusta, jossa näkyvät sekä ruohonjuuritaso (taiteilijayksilö tai vaikkapa hänen mallinsa) että koko historian suuret linjat (ja sellaisena taidehistoria on ollut minulle ainoa portti, jonka kautta olen päässyt kiinni historiaan, jonka kautta olen voinut ymmärtää jotain ihmisenä olemisesta, maailman hahmottamisesta eri aikoina ja erilaisissa kulttuureissa). Taidehistoria ja taidekasvatus avaavat uskomattomia ovia sivistykseen, menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Taiteen kautta voi saada edes pienen aavistuksen siitä, millaisia me ihmiset olemme.

Tuntuu, että tähän pitäisi nyt keksiä hienoja taloudellisia perusteita näiden sivistävien perustelujen rinnalle, mutta vastustan kiusausta. Ihan varmasti taloudellisia perustelujakin löytyy. Taide ja kulttuuri pitävät ihmiset terveempinä? Taide ja kulttuuri vähentävät masennusta ja masennuslääkekuureja? Taide ja kulttuuri ovat oivia vientituotteita?

En halua perustella tätä kysymystä rahalla. Kaikessa ei voi aina olla kyse pelkästä rahasta. Se on aikamme luoma harha. Me vain luulemme, että kaikessa pitää olla kyse rahasta.

Yliopisto-opetuksen yhteydessä puhutaan usein opiskeluajasta ja siitä, montako opiskelijaa laitokselta valmistuu (ja tuottaa näin laitokselle rahaa). En kuitenkaan muista, että minua olisi kertaakaan patistettu valmistumaan nopeasti. Sen sijaan opiskelujen alusta loppuun meitä muistutettiin siitä, että harva (hyvin harva) meistä tulee koskaan saamaan oman alan töitä. Ensimmäisenä vuonna sitä hoettiin aika paljonkin. Tuli mieleen, että pitäisikö tässä vaihtaa pääainetta, että tekisi laitoksen onnelliseksi. Työttömäksi valmistuminen ei houkutellut, mutta pidin taidehistoriaa tärkeänä. Pidin tärkeänä, että taidehistoriaan intohimoisesti suhtautuvat ihmiset pysyvät kiinni opinnoissaan eivätkä vaihda muualle paremman työllistymisen toivossa.

Kyllä, niin humanisti minä olen.

Yliopistossa opiskelemisen ristiriita on siinä, että vasta valmistuttuaan tietää, mitä olisi kannattanut opiskella ja miten. Mitkä sivuaineet olisivat tärkeitä nyt. Mitä tietoja tarvitsisin nyt. Akateemisen maailman kuplan ulkopuolella on ihan erilaista. Ei voi uppoutua teorioihin, pitää tehdä jotain. Ei voi elätellä haaveita väitöskirjasta sitten joskus vaan pitää elää nyt, tehdä jotain nyt.

Yksi tärkeimmistä tiedoista olisi minulle ollut se, miten moneen yliopistotutkinnosta oikeastaan on. Sen sijaan, että opiskeluaika meni surressa sitä, ettei koskaan tule saamaan töitä, se olisi voinut mennä erilaisten vaihtoehtojen kokeilemisessa. Olisi ollut kiva kuulla, mihin meistä on. Olisi ollut kiva ideoida edes puoli tuntia koko siitä viidestä vuodesta sitä, mitä me valmistuttuamme voisimme tehdä. Keitä me olemme? Mihin me voimme mennä?

Tämä kysymys kannattaisi esittää niille, jotka ovat saaneet opiskella taidehistoriaa ja taidekasvatusta. Keitä te olette? Missä te olette? Mitä te teette nyt kaikella sillä, mitä opitte?

Uskon, että vastaukset kertoisivat, että enemmistölle tämä on ollut tärkeää ja enemmistö on kuljettanut saamiaan oppeja eteenpäin (ja se on ollut tärkeää monelle, monelle muulle).

Kirjoitin yli kaksi vuotta sitten siitä, miten museoiden resurssien alasajo syö meiltä oman kulttuurimme tuntemusta ja kykyä kommentoida, olla osa kulttuuriamme. On kauheaa vain istua kyydissä ja odottaa, että saavumme asemalle, jossa ketään ei enää kiinnosta taide eikä mikään muukaan, mikä ei suoraan tuota rahaa. (Olisi kauheaa. Sillä en usko, että koskaan saavumme sellaiselle asemalle. Ihmiset ovat aina tehneet taidetta ja tulevat aina tekemään taidetta. Eri asia sitten on, mitä meistä tallentuu, miten meidän viestimme kulkee ajassa, jos taiteenlukutaito kadotetaan eikä ole enää ketään, jonka tehtävä olisi kuljettaa viestiä eteenpäin.)

Annamari Vänskä kirjoittaa uusimmassa Taide-lehdessä (6/10), että museoiden tehtävä on toimia infantilismin vastavoimana. Infantilismi on sitä, kun aikuiset elävät kuin lapset: haluavat aina uutta ja uutta kaupasta, mutteivät halua ottaa vastuuta mistään. Tavaroita hamuavat aikuiset eivät ota kantaa yhteisten asioiden hoitamiseen, koska heitä ei kiinnosta, he ovat infantiileja.

Tuossa olisi jo riittävä syy sille, että taidehistoriaa tulisi suoda ihmisille enemmän, ei vähemmän. Mutta tämäkään ei käänny rahan kielelle; kuka haluaa valveutuneita kansalaisia, jos voisi saada paljon ostavia kansalaisia? Paljon ostavat kansalaiset eivät kysy keitä ovat. He eivät kysy, minne ollaan menossa. Heille riittää, että he kokevat tästä ihmisenä olemisesta vain sen tunteen, mikä syntyy, kun maksaa jostakin uudesta esineestä jonkin summan rahaa. (Minulle se ei riitä. Minä vaadin taidehistoriaa!)

Taidehistorian opettamisen merkitys näkyy kaikissa niissä, jotka kysyvät, mihin taidehistoriaa (tai jopa taidetta) muka tarvitaan. En ole kuullut kenenkään taidehistoriaa opiskelleen kysyvän sitä. Heille asia on aivan selvä.

Eikä siinä ole kyse rahasta.

2 responses to this post.

  1. Posted by Ismo Jokiaho on joulukuu 19, 2010 at 3:23 pm

    Hieno kirjoitus! Täyttä asiaa. Kiitos!

    Vastaus

  2. […] Kuten taannoin kirjoitin, olen jo pitkään ajatellut, että opiskelen taidekasvatusta vielä joskus. Tuo talvinen shokkini siitä, että koulutuspaikkoja vähennetään ja humanistin maailma pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä, sai minut hakemaan takaisin opiskelemaan. Ja, kuinka ollakaan, aloitin tänä syksynä opiskelun Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen maisteriohjelmassa. […]

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: