Posts Tagged ‘Petri Ala-Maunus’

Oikeita ihmisiä (Näyttelyt: Helene Schjerfbeck; Robert Wilson; Petri Ala-Maunus)

Helene Schjerfbeck (16.9.2016-29.1.2017), Robert Wilson (16.9.-20.11.2016) & Petri Ala-Maunus (16.9.-20.11.2016). Turun taidemuseossa (Aurakatu 26, Turku).

img_20161001_132131

Helene Schjerfbeck

Turun taidemuseon Helene Schjerfbeck -näyttely on sopivan kokoinen. Sen pystyy kiertämään rauhassa ja sisäistämään. Ei ole yritetty saada esiin kaikkea, vaan on ajateltu museon tiloja ja katsojaa. Tästä minä tykkään.

Näyttelyssä sain vahvan kokemuksen siitä, että ikonin asemaan nostettu Schjerfbeck on ollut oikea ihminen. Näyttelyn omakuvista voi nähdä kauniin nuoren naisen, itseään katsovan aikuisen ja omaa ikääntymistään esteettisesti arvioivan vanhuksen. Omakuvat ovat voimakkaita katseita taiteilijan ajatteluun.

Sen jälkeen kun olin kerran ajatellut, että nämä siveltimenvedot ovat tämän naisen tekemiä, pohdin jokaisen teoksen kohdalla, millaisia ihmeitä ne ovat. Tämä nuori nainen on ottanut mallikseen jonkun toisen nuoren naisen, ja luonut mutokuvan. Mikä hämmästyttävä taikatemppu. Eikä sen hämmästyttävyys vähene taiteilijan iän myötä. Kyky katsoa ja näyttää on aina yhtä ihmeellinen ja tulee lähelle teoksen katsojaa.

Robert Wilson: Lady Gaga: Mademoiselle Caroline Rivière

Robert Wilsonin videoteoksessa Lady Gaga seisoo mallina ja tuijottaa kameraan. Asettelu on lainattu suoraan Jean Auguste Dominique Ingres’n maalauksesta Mademoiselle Caroline Rivière (1806) – tosin videon taustan halki lentää aina välillä joutsen.

Ensin luulin, että kuvaa on hidastettu, koska Lady Gaga jaksaa tuijottaa kameraa silmää räpäyttämättä hämmästyttävän pitkään. Kun hän sitten sulkee silmänsä, ja kyynelet alkavat valua hänen poskelleen, huomaan, ettei liikettä olekaan hidastettu.

Jos en tietäisi, että kuvassa on Lady Gaga, en tunnistaisi häntä. Hänen nimeämisensä teoksen nimessä on osoitus: tässä on tämän ajan julkinen henkilö, jonkinlainen aristokraatti. Teos on magneettinen. Katselin sitä pitkään.

Samalla mietin valokuvauksen ja maalauksen eroa. Mieleen tulevat vanhat valokuvat, joita varten mallit ovat seisseet pitkään samassa asennossa. Samaan tapaan malli nykyään istuu maalausta tekevän taiteilijan edessä (joskin silmiä saa varmasti räpyttää ihan rauhassa).

Petri Ala-Maunus: The Great Deluge

Petri Ala-Maunuksen maalaus on valtava ja niin täynnä sekä maalaamisen tekniikan että visuaalisen kokonaisuuden vivahteita, että toivoin penkkejä huoneeseen, jossa se on. Sitä on katseltava rauhassa, pitkään.

En istunut lattialle, koska heti huoneeseen astuttuani (harmaista vaatteistani johtuen, ilmeisesti), useampi ihminen luuli minua museon henkilökunnan edustajaksi ja kyseli minulta asioita. Normaalisti istun museoissa surutta lattialle, jos penkkiä ei ole, mutta koin jonkinlaista visuaalista vastuuta siitä, ettei kukaan kuvittele museon henkilökunnan joutuvan istumaan lattialla. Ihan tyhmää; enhän minä ole henkilökuntaa.

Ala-Maunuksen maalaus on meri rannalta rannalle. En edes halua kirjoittaa siitä sen kummemmin, se on nähtäväksi tehty taideteos.

PS: Turun taidemuseo ilmoitti Twitterissä, että nyt siellä Ala-Maunuksen teoksen edessä on penkki. Menkääpä testaamaan!

Mainokset

… ja sitten minä lopetin. (Näyttely: Ala-Maunus)

Petri Ala-Maunus: Hinterland. Galleria Heino (Uudenmaankatu 16-20, Helsinki) 18.4.2015 – 17.5.2015.

2015-05-12-1752Vaikka kauneuden käsitteestä voi väitellä (ja on väiteltykin) loputtomasti, uskoisin, että moni meistä pitää jylhiä maisemia kauniina. Se on vähän evolutiivistakin; savannimaisema kuulemma tuottaa aivoissamme yhä mielihyvää, vaikka olemme aika kauas savannilta päätyneet. Tai ehkä juuri siksi.

Siispä uskon Petri Ala-Maunuksen tietävän varsin hyvin, mitä hän tekee: saa katsojan polvet notkahtamaan kauniilla maisemilla. Jylhillä, nimenomaan. Näissä on sitä romantiikan subliimia.

Kiinnostavaa on paitsi se, miksi olen sulaa vahaa näiden maisemien edessä myös se, miten maalaukset kertovat minulle olevansa maalauksia. Kun kävelen kuvan ohi, sen pinta kiiltää jostakin kohdasta eri tavalla kuin toisesta. Taiteilija on valuttanut maalia tässä kohdassa tällä tavalla.

Ja toisinaan se näytetään minulle miltei väkivaltaisesti: maalaus loppuu kesken ja osa kankaan pinnasta on edelleen valkoinen. ”Tähän asti minä maalasin”, sanoo taiteilija. ”Ja sitten minä lopetin.” Toisinaan maiseman päällä on toinen kuva, abstrakti maalivirta, jossa kaikki maiseman värit sekoittuvat keskenään.

Nautin nämä kuvat kuin kovat karkit: ensin hitaasti kuvitellen, että imeskelen koko herkun, sitten kuitenkin ahmaisen ne rouskutellen. Galleriasta poistuessani olen kiitollinen ja vähän ylpeä itsestäni (minä tulin tänne, minä näin tämän!), mikä on hassu tunne taidenäyttelyn jälkeen.

 

 

 

Ohitettua (Näyttely: Ala-Maunus & Mäki-Patola)

Petri Ala-Maunus ja Liina Mäki-Patola: Forever young. Galleria Huoltamo, Suvantokatu 4, Tampere. (lokakuu 2009)

Toisinaan taiteen kanssa joutuu tekemisiin ihan yllättäen. Se vaanii jossain kadunkulmassa ja hyppää kimppuun, kun sitä lähestyy. Joskus siihen törmää, joskus ärsyttää kun sen päällä ei uskalla kiipeillä ja joskus se yksinkertaisesti vain on väärässä paikassa.

Tampereella on pieni galleria Huoltamo, jonka näyttelyihin aina törmään vahingossa. Se on tavallaan reitin varrella, mutta tavallaan niin sivussa, ettei sitä tule ajatelleeksi ennen kuin sen näkee suoraan edessään.

Huoltamon näyttelyt ovat ikkunanäyttelyitä, eli sisään tilaan ei pääse. Kaupungissa on niin normaalia tuijottaa häpeämättömästi jokaisesta katutason ikkunasta sisään, että taidekin tulee näin havaituksi.

En ole koskaan nähnyt kenenkään seisovan Huoltamon ikkunassa pitkään. Uskon, että enemmistö ohikulkijoista vilkaisee ikkunaa ja näkee taidetta niiden sekuntien ajan kuin ikkunan ohittaminen kestää (joskus tosin esillä on jotain niin pysäyttävää, että ainakin itse olen kerran ollut jäädä polkupyörän alle). Näin ollen olisi aidointa kirjoittaa näyteikkunanäyttelystä siten, että vain kävelee sen ohi ja antaa ajatusten kävellessä jatkaa matkaansa uusiin suuntiin.

Näin teinkin tänään. Koin Petri Ala-Maunuksen ja Liina Mäki-Patolan Forever young -näyttelyn kävelemällä sen ohi. Näin ikkunasta huoneen, jonka seinät oli peitetty etäisesti tutunnäköisillä julisteilla, joihin oli kiinnitetty (ilmeisesti taiteilijoiden) kasvokuvia.

Mitä koin?

1) Yllättävän hypyn aikaan, jolloin olen itsekin joitakin julisteita seinilleni kiinnittänyt.

2) Kammottavia muistikuvia 1980- ja 1990-lukujen värimaailmasta (muusikoiden vaatteet ovat usein aikansa räikeimpiä ja kärjistetyimpiä, joten niihin tuntuu tiivistyvän hyvin rehellinen ajankuva).

3) Päälleliimattujen kasvojen kautta sain muistutuksen siitä, miten ehjästi tietyissä ikävaiheissa eletään omien idolien kanssa.

Eikä sitten muuta. Jotenkin koko huone (installaatio?) oli niin vahvasti menneisyyden kuva, että ehkä sen oli tarkotus olla vitsi; kutsua nuoria nauramaan edeltäneiden sukupolvien tyylitajuttomuudelle ja meitä vähän vahempia nauramaan menneelle itsellemme. Tai ehkä se yritti osoittaa nykynuorille, että ihan samalla tavalla kuin heillä nyt, on kaikilla ollut esikuvia, jotka ovat tuntuneet elämän tärkeimmiltä asioilta.

Jäi vähän outo olo, kun en pysähtynyt katsomaan teoksia. Tuntuu, ettei saisi sanoa mitään, jos on vain kävellyt ohi (mutta niinhän suurin osa ulkotilojen taiteesta koetaan: sen ohi kävellään. Ja silti siitä on mielipiteitä melkein jokaisella).