Ohitettua (Näyttely: Ala-Maunus & Mäki-Patola)

Petri Ala-Maunus ja Liina Mäki-Patola: Forever young. Galleria Huoltamo, Suvantokatu 4, Tampere. (lokakuu 2009)

Toisinaan taiteen kanssa joutuu tekemisiin ihan yllättäen. Se vaanii jossain kadunkulmassa ja hyppää kimppuun, kun sitä lähestyy. Joskus siihen törmää, joskus ärsyttää kun sen päällä ei uskalla kiipeillä ja joskus se yksinkertaisesti vain on väärässä paikassa.

Tampereella on pieni galleria Huoltamo, jonka näyttelyihin aina törmään vahingossa. Se on tavallaan reitin varrella, mutta tavallaan niin sivussa, ettei sitä tule ajatelleeksi ennen kuin sen näkee suoraan edessään.

Huoltamon näyttelyt ovat ikkunanäyttelyitä, eli sisään tilaan ei pääse. Kaupungissa on niin normaalia tuijottaa häpeämättömästi jokaisesta katutason ikkunasta sisään, että taidekin tulee näin havaituksi.

En ole koskaan nähnyt kenenkään seisovan Huoltamon ikkunassa pitkään. Uskon, että enemmistö ohikulkijoista vilkaisee ikkunaa ja näkee taidetta niiden sekuntien ajan kuin ikkunan ohittaminen kestää (joskus tosin esillä on jotain niin pysäyttävää, että ainakin itse olen kerran ollut jäädä polkupyörän alle). Näin ollen olisi aidointa kirjoittaa näyteikkunanäyttelystä siten, että vain kävelee sen ohi ja antaa ajatusten kävellessä jatkaa matkaansa uusiin suuntiin.

Näin teinkin tänään. Koin Petri Ala-Maunuksen ja Liina Mäki-Patolan Forever young -näyttelyn kävelemällä sen ohi. Näin ikkunasta huoneen, jonka seinät oli peitetty etäisesti tutunnäköisillä julisteilla, joihin oli kiinnitetty (ilmeisesti taiteilijoiden) kasvokuvia.

Mitä koin?

1) Yllättävän hypyn aikaan, jolloin olen itsekin joitakin julisteita seinilleni kiinnittänyt.

2) Kammottavia muistikuvia 1980- ja 1990-lukujen värimaailmasta (muusikoiden vaatteet ovat usein aikansa räikeimpiä ja kärjistetyimpiä, joten niihin tuntuu tiivistyvän hyvin rehellinen ajankuva).

3) Päälleliimattujen kasvojen kautta sain muistutuksen siitä, miten ehjästi tietyissä ikävaiheissa eletään omien idolien kanssa.

Eikä sitten muuta. Jotenkin koko huone (installaatio?) oli niin vahvasti menneisyyden kuva, että ehkä sen oli tarkotus olla vitsi; kutsua nuoria nauramaan edeltäneiden sukupolvien tyylitajuttomuudelle ja meitä vähän vahempia nauramaan menneelle itsellemme. Tai ehkä se yritti osoittaa nykynuorille, että ihan samalla tavalla kuin heillä nyt, on kaikilla ollut esikuvia, jotka ovat tuntuneet elämän tärkeimmiltä asioilta.

Jäi vähän outo olo, kun en pysähtynyt katsomaan teoksia. Tuntuu, ettei saisi sanoa mitään, jos on vain kävellyt ohi (mutta niinhän suurin osa ulkotilojen taiteesta koetaan: sen ohi kävellään. Ja silti siitä on mielipiteitä melkein jokaisella).


Mainokset

2 responses to this post.

  1. Terve,
    kiva huomata tällainen kirjoitus, varsinkin kun, niinkuin statementissasi mainitset, lehtien taidekritiikit ovat olemattomia. Niinhän ne ovat.

    Olen tässä lomalla päivätyöstä ja kerrankin aikaa myös vastata, joten osoitan sinulle nämä mieltäni askarruttavat kysymykset, jotka usein taidekritiikkejä lukiessani heräävät.

    Usein tuntuu, että kriitikot ajattelevat taiteilijoiden tekevän näyttelyitä ja teoksia ikäänkuin huvikseen, vitsinä, kuten vähän itsekin mahdollisuutena arvelit. Ihmettelen tätä aina, koska näyttely on´taiteilijoille aika suuri ponnistus, ei vähiten taloudellinen, ja kyseisten teosten tekeminen heidän työtään, johon monella myös on pitkä kouluttus. Työ on tietysti usein sisällöllisesti melko vapaata, mutta muuten alavalinta vaatii niin paljon myönnytyksiä, että pelkkä huvikseen tekeminen harvoin riittää.
    Puhut kommentissasi myös siitä että joskus teokset ovat jopa pysäyttäneet sinut. Tällä kertaa näin ei käynyt. Katsojan kokemus on varmaankin aina suhteessa hänen omaan koulutukseensa, kokemustaustaansa ja jopa makuunsa. En kuitenkaan ole ikinä ymmärtänyt kriitikoiden kevyen sivuuttavaan asennetta näyttelyihin joista eivät saa niin paljon irti. Taiteilija tekee jokaisen teoksen ihan ”oikeasti” ja vakavissaan, vaikkakaan teos itsessään ei kuolemanvakava olisi.
    Kolmas asia, joka tässä kirjoituksessasi ei niinkäin tullut mieleen, mutta usein ihmetyttää, onnellinen tietämättömyys. Mennä viikolla kummastutti, että esim. Matti Kalkamon Ars fennica – ehdokkuus tuntuu olevan tuntematonta tietoa Aamulehden kriitikolle, joka mini-kritiikissään häntä lupaavaksi nuoreksi kuvanveistäjäksi tituleerasi. Luulisi olevan aika nopeaa ja helppoa vaikka googlata taiteilija, jonka näyttelystä kirjoittaa, tarkistaa taustat, jos ei sen vertaa alaa tunne.

    No, näillä en tarkoita pahaa, enkä halua ”riidellä”, mutta joskus olisi kiva herätellä keskustelua kriitikon ja taiteilijan välisestä asetelmasta, joka mielestäni on välillä vähän vääristynyt. Vaikka taidekritiikkien osalta on ehkä vaarallista valittaa, ne kun ovat häviävä luonnonvara 🙂

    Kiitokset tekstistäsi, toivottavasti niitä löytyy jatkossakin.

    Terkuin Minna Suoniemi, TaM, KuM, kuvataiteilija, kuvataiteen lehtori /TAMK, Huoltamon perustaja ja pyörittäjä.

    Vastaus

  2. Kiitos kommenteistasi!

    Tämä Huoltamo-kirjoitukseni ei tosiaan ollut varsinainen kritiikki. Pidän blogin vapaudesta, täällä voin yrittää etsiä erilaisia taiteen kokemisen ja siitä kirjoittamisen tapoja (vaikka sitten sellaista, että kävelen näyteikkunagalerian ohi ja kirjoitan siitä, miltä tuntuu kokea taidetta näin).

    Esität hyviä kysymyksiä! Kaipaisinkin enemmän vuoropuhelua taidemaailman eri toimijoiden välille. En itse ainakaan halua kriitikkona olla taiteiljoiden vihollinen tai suuri tuntematon. Vastaan kysymyksiisi oman kykyni mukaan:

    1) Kirjoittajat ja lukijat käsittävät tietysti sanan ’vitsi’ kukin omalla tavallaan. Itse en usko, että kukaan tekee näyttelyä (tai teosta) vitsinä; sen sijaan jokin teos voi toimia vitsinä, siinä voi olla jotain ihanan anarkistista, joka näyttää asiat uudessa valossa ja saa nauramaan.

    Toisinaan on varmasti helpompaa turvautua kirjoittamaan vitsistä kuin sanoa, että ”en todellakaan ymmärrä, mitä taiteilija yrittää ilmaista”. Ymmärtämisen vaatimus on kulttuurissamme niin suuri, että jos jotain ei ymmärrä, tuntuu, että tulee myöntäneeksi olevansa tyhmä (vaikka taidetta ei mielestäni aina ole edes hedelmälistä yrittää ymmärtää älyllisesti).

    2) Tässä kirjoituksessa ohittaminen oli se tapa, jolla yritin kokea taidetta. Olen usein miettinyt, miten monet museokävijät voivat vain kävellä suuren osan teoksista ohi – mitä he kokevat? Yritin lähestyä kysymystä ohittamalla itse taidetta ja katsomalla, mitä siitä jää mieleeni (ehkä ilmaisin kokeiluni huonosti, mutta tämä oli tarkoitus).

    Kriitikolla on tietysti oltava aikaa taiteelle. On turha kirjoittaa mistään, jos siihen ei halua edes tutustua.

    Taiteen kokeminen on kuitenkin hyvin yksilöllistä. Jos minä vietän helposti 2 tuntia pienemmässäkin museossa, jollekulle riittää 20 minuuttia, enkä osaa arvioida, kumman tapa kokea on jotenkin oikeampi.

    3) Tuosta taustojen selvittämisestä en oikein osaa sanoa mitään. Ehkä kyse on kuuluisasta resurssipulasta – kiireen käsite on menyt ihmisiin jo niin syvälle, ettei ehditä edes ajatella googlaamista?

    Kaiken uhalla on kyllä sanottava, että monesti haluan kokea taidetta tietämättä siitä liikaa etukäteen. Jos en tunne taiteilijaa nimeltä, haluan ensin nähdä hänen taidettaan ja vasta sitten selvitää, kuka hän on. Tällaisesta asetelmasta sorrun varmasti itsekin kirjoittamaan joskus jotain sellaista, että lukija ihmettelee, enkö ollenkaan tunne alaa.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: