TAMK lakkauttaa kuvataiteilijakoulutuksen

Näin näyttää ansiokkaasta vastarinnasta huolimatta käyvän: ”Kulttuurialalla TAMK profiloituu media-alan toimijana, ja koulutus keskittyy musiikkia lukuun ottamatta Mediapolis-kampukselle. Kuvataitelijan tutkinnosta luovutaan, ja taiteen opetusta sisällytetään media-alan koulutukseen. Musiikin koulutuksessa painotus on klassisessa sekä draama- ja teatterimusiikissa.” (Lähde: TAMK hakee toimilupaa profiiliaan vahvistaen.)

On jännittävää/kuvottavaa seurata, miten rahalla perustellaan nykyään kaikki. Mikä tahansa väite voidaan kumota rahalla. Se tuottaisi hyvinvointia ja elämänhalua tuhansille ihmislle! Mutta se maksaa, joten emme tee sitä.

On jännittävää/kuvottavaa, että yhtä aikaa vannotaan nuorten koulutuksen nimeen ja lakkautetaan opiskelupaikkoja. Ja sanottakoon nyt sekin itsestäänselvyys, että ihmiset maksavat veroja saadakseen terveyspalveluja ja koulutuksen, ja kuitenkin aina ensimmäiseksi leikataan nimenomaan näistä.

Olen kirjoittanut kamppailusta TAMK:n kuvataiteilijakoulutuksen puolesta sekä taiteesta ja rahasta viime kuukausina mm. seuraavat jutut (ja olen edelleen ihan samaa mieltä kaikesta, mitä kirjoitin):

Ilman taidetta en voisi (8.5.2013)

Mitä hyötyä taiteesta on? (Keskisuomalainen, 16.5.2013)

Jos puolisosi ei rakasta sinua, taide rakastaa sinua (4.6.2013)

Se on kieli (Näyttelyt: Lehtelä & Tuomi)

Juhani Tuomi: Juhani Tuomi maalaa huonosti hienoja maalauksia. Anne Lehtelä: Whenever something confusing stares back at me from the walls, i look down at my shoes. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 14.9.-1.10.2013.

–

Anne Lehtelän näyttelyssä on kaksi teosta: värillisillä teipeillä seinään (ja osin lattiaan) tehty kuva (näyttää vähän vangoghmaiselta) sekä lattiaan teipattu valtava englanninkielinen teksti.

Olen varma, että seinän kuva esittää jotakin, mutten vain hahmota mitä. Siinä on lintumaisia muotoja ja värejä, mutta ei se lintu varmaan ole. En osaa sanoa teoksesta mitään. Se vain… on.

Paljon helpommin minut saa puolelleen sanoilla. Lattiassa lukee (englanniksi siis) jotakuinkin, että vaikka minä olen lattiassa, ei sinun silti tarvitse tallata päälläni, darling. Okei, helppoa, mutta pidän sanoista yllättävissä paikoissa.

Tämä teksti sitä paitsi saa minut miettimään, olemmeko me oikeasti niin kansainvälisiä, että tekstit taidenäytteyissä pitää kirjoittaa englanniksi vai onko englanti tässä viittaus kaikkeen populaarikulttuuriin, jolla meitä kyllästetään. Englanti kyllästyttää minua, kunnes sitten tapaan jonkun, jonka kanssa englanti on ainut yhteinen kieli, ja ymmärrän taas, että se on kieli siinä missä muutkin kielet, kommunikaatioväline, eikä sellainen vallankäytön väline kuin millaisena se arkeemme aina tunkeutuu.

No joo.

Juhani Tuomen maalaustyyli on juuri sellainen, josta en osaa sanoa, pidänkö siitä vai en. Eihän tekniikasta toki tarvitse pitää, ja eiköhän taiteilija itsekin yritä provosoida (näyttelyn nimikin on maalaa huonosti hienoja maalauksia, mistä voin päätellä hänen kuulleen sen sata kertaa, että minäkin osaisin maalata tuollaisen ja onko tämä muka taidetta).

Maalauksissa on yleisangstinen tunnelma. Se johtuu kuvantekemisen rajuudesta. Nämä maalaukset ovat repäisyjä maailman pintaan. Kuvissa on lapsellisuutta, kuningas miekkansa kanssa nojatuolissa. Toisaalta mieleen tulee Kalervo Palsa (erityisesti lumisesta maisemalsta, jossa ihmiset kävelevät jonossa).

Toisissa kuvissa on hienovaraista taidokkuutta, joten on väärin kuvitella, että taiteilija tekee ”rumaa” koska ei osaa tehdä ”kaunista”. Tyyli on valinta, ja vaikka välillä valintaa on vaikea ymmärtää, se on liian henkilökohtainen, jotta sitä voisi kritisoida. Se on kieli.

Supernormaali (Näyttely: Gottberg)

Susanne Gottberg. Galleria Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) 6.9.-6.10.2013.

–

Susanne Gottbergin näyttelyä mainostava juliste osui silmiini (no, ei osunut silmiini vaan kiinnitti huomioni) Siperian läpi kävellessäni, ja tein lenkin Himmelblaun suuntaan. Kannatti!

Gottberg maalaa ja värittää puulle. Hän kuvaa mitä tavallisimpia ja arkisimpia näkymiä. Kun näkymät eristää maalauksiksi, niihin tulee kummallinen tunnelma. Unenomainen. Miksi pöytä leijuu tässä tyhjyydessä? Mitä näen, kun katson pöytää?

Luin juuri jostain sanan ’supernormaali’, joka tarkoittaa esinettä, jonka näkee niin usein, ettei sitä oikeastaan enää näe. Esine on yhtä kuin käyttötarkoituksensa.

Gottberg ottaa tällaisen supernormaalin, kuten kylpyhuoneen valkoiset kaakelit, ja esittelee sen meille. Katsokaa, tältä oikeasti näyttää. Tämän te näkisitte, jos astuisitte kotiinne ensimmäistä kertaa.

Ehkä koko ihmisen halu koristaa kotinsa johtuu siitä, että kaikki normalisoituu. Kun seinällä on sama maalaus 25 vuotta, näkeekö sitä enää maalauksena? Se on vain tuttu elementti, sen huomaa vasta, kun se jostain syystä puuttuu paikaltaan.

Käykö samoin ihmisille, jotka me tunnemme 20, 30, 60 vuotta?

Kotinsa supernormaalit huomaa vasta, kun joku harvoin kyläilevä vieras tulee käymään. Niin joo, tuosta keittiöntuolista lähtee maalihilsettä istujan housuihin. Ai niin, eteisen pöydällä on enkelikynttilän enkeli.

Gottbergin kädenjälki on niin kevyt, että kuvien voi kuvitella syntyneen itsestään. Taikatemppuja.

 

Holvikirkosta kellariin (Näyttelyt: Ojaniemi, AKU 4, Hokkanen, Silokunnas)

Kimmo Ojaniemi: veistoksia; AKU 4 – ”5 elementtiä”: grafiikkaa, maalauksia, keramiikkaa, veistoksia, sekatekniikkateoksia; Mervi Hokkanen: maalauksia; Jukka Silokunnas: videoteoksia. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 11.9. – 6.10.2013.

–

Kuulin juuri, että Tampereella oli Maailmantango-festivaaleihin liittyen kuvataideviikot (kuulen yleensä kaikesta tällaisesta jälkikäteen, joten olen huono raportoimaan). Nyt tosin Galleria Katkon sivuilla nuo kuvataideviikot on määritetty ajaksi 1.-30.9., joten ilmeisesti jotakin tapahtuu jossakin juuri tälläkin hetkellä.

Täällähän on muuten ohjelmakin! Kaikkea sitä. Runossa en olekaan käynyt hetkeen teellä. Ja tuota mainittua Takatalon teosta joskus Keskustorin liepeillä kävin etsimässäkin (viime sunnuntaina, tarkemmin sanottuna), mutten löytänyt. Pitänee tehdä uusi reissu.

Ei tähän nyt sen enempää pitänyt paneutua, mutta Kapriisin kellarissa on Galleria Katko, jossa Jukka Silokunnaan näyttely, joka liittyy jostain syystä Maailmantango-festivaaliin. Yhteys ei oitis ole ilmeinen (tangoon), mutta mikäs siinä.

Silokunnas on kuvannut videoita, joissa vauhditetaan rakennuksen hajoamisprosessia. Talo hajoaa siististi lauta kerrallaan, vähitellen maan tasalle. Jopa se törröttämään jäävä savupiippukin puretaan. Kas niin, mitään ei jäänyt jäljelle niistä vuosista, joina talo suojasi ihmisiä luonnonvoimilta. Oli koti joillekin.

Kapriisissa on kolme näyttelyä, joista yksi on ryhmänäyttely.

Kimmo Ojaniemen puisia veistoksia ihailin kesällä Mäntän kuvataideviikoilla, joten kun näin niitä gallerian ikkunassa (sekin oli viime sunnuntaina), päätin mennä katsomaan niitä heti tilaisuuden tullen. Ja vaikka gallerian huone on varsin pieni tämäntyyliselle näyttelylle, melko mahtipontinen fiilis veistoksista tulee. Ne ovat DNA-ketjua, ne ovat goottilaisia katedraaleja.

Tekniikka saa rakennelmat näyttämään siltä kuin ne olisi tehty jäätelötikuista, mikä vielä lisää rakennelmien voimaa. Tämä blogikin muistuttaa minua aina siitä, että vaikka tuntuisi ettei päivässä saa koskaan riittävästi aikaiseksi, pienistä paloista koostuu lopulta jotain suurta. Sana kerrallaan, päivä kerrallaan, ja ihan kohta on kulunut vuosia, on syntynyt katedraaleja.

Mervi Hokkanen on maalannut kuvitteellisen matkan Etelämerelle. Kuvitteellinen matka istuu hyvin Ojaniemen puusta rekennetun illuusion perään, mutta muuta yhteistä näyttelyillä ei ole. Minua häiritsee, etten pidä Hokkasen käyttämistä väreistä. Juuri sellaiset turkoosit ja pinkit ja oranssit, joita en voi sietää, toistuvat maalauksissa.

Mietin, mikä saa minut tykkäämään jostain väristä ja vihaamaan toista. johtuuko se tästä vuodenajasta: syksy on niin ihanan hellivä väreineen, etten kaipaa kuvitteellista matkaa minnekään. Täällä on ihan hyvä just näin!

Jään myös kaipaamaan edes jotain pientä hahmotettavaa viivaa, kulmaa tai muotoa maalauksiin. Yhdessä olin näkevinäni peikonlehden, ja se jo riitti, kuvitelma jostakin, kiintopiste jossakin. Kuvitteelliselle matkalle on vaikea päästä mukaan, jos ei yhtään tunnista sitä, mitä toinen kuvittelee.

Ja sitten se ryhmänäyttely. AKU 4 -ryhmän näyttelyssä on keskellä lattia suuri keramiikanpaloista rakennettu käärme (?) ja seinillä kaikkea mahdollista väännetystä, kiiltävästä metallista maalauksiin ja vanhoihin lusikoihin.

Aloitetaan vaikka niistä lusikoista: lusikkapyrstöidet linnut ovat nimittäin hurmaavia. Ne (kuten kaikki tilassa) jäävät harmillisesti vähän runsauden jalkoihin. Lintujen lisäksi (en nyt näe niiden tekijää, koska en tajunnut valokuvata näyttelyluettelosta kuin ensimmäisen sivun) [edit: lusikkalintujen tekijä on Lilli Hiekkanen] ihastuin Mirkka Näverin seepramaalaukseen (kuvassa), jossa jokainen väriläikkä vaikuttaa taloudellisen viisaasti vedetyltä, ja Aimo Ala-ahon Nuori hurja maa -teokseen, josta pursuu ruostunutta terästä.

Näyttelyssä on huimia ulottuvuuksia, ikuisuuteen kurkottavia teoksia. Ripustus on onnistunut. Vierekkäin osuvat teokset, esim. rosoinen maisema ja seesteinen horisontti, jossa kelluu täydellinen ympyrä, toimivat yhteen ja ripustus avaa teoksia uusiin suuntiin. Näyttely on todella täysi, sille soisi enemmän tilaa. Hienokin ripustus vaatisi hengitystaukoja.

Huurtunut pressu (Näyttely: Ranta)

Jamie Ranta: Syrjäisyyksiä. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 14.9.-3.10.2013.

–

Jamie Rannan maalaukset ovat kuin syksyinen takapiha, jossa pressusta vähän lorahtaa vettä kengälle. Hakematta tulee mieleen sellaisia maaseutusanoja kuin suuli tai pilkkumi (joka ei nyt kyllä liity tähän näyttelyyn mitenkään. suuli enemmänkin).

Ranta on maalannut traktorinjälkiä savessa (savi on tietenkin traktoriajon jälkeen jäätynyt, jotta tiellä käveleminen olisi mahdollisimman epämukavaa) ja romahtaneita navettoja. Ja niitä pressuja (kai niiden alla on autoja, tiedättehän, semmoisia jotka eivät ole käynnistyneet sitten vuoden 1992).

Pitkät varjot ja sinertävä valo tekevät maalauksista alkutalvisia. Ihan jään odottamaan, miten yöllä huurtunut ruoho rasahtaa aamulla jalan alla.

Minä jotenkin tykkään näistä, mutta eiväthän nämä kaikkien sielunmaisemaa ole (jopa Suomesta löytyy jo kaupungissa syntyneitä ihmisiä!).

Huurtumia sydämen pintaan, sellaisia maalauksia.

Onni (Näyttely: Kosonen)

ONNI KOSONEN, muistonäyttely. Keski-Suomen museo (Alvar Aallon katu 7, Jyväskylä) 7.9.-3.11.2013.

–

Valitanpa teille vähän tähän alkuun. On ollut monta viikkoa jo sellainen olo, etten jaksa katsella taidetta, että nyt minut on loppuun ammennettu (tämä on toistuva olotila kausina, jolloin kaiket päivät vain kirjoitan yksin kotona, eikä kukaan sano hienosti valittu verbi tuossa! tai vastaavaa). Kirjoitin tännekin pidempää kritiikkiä muutamasta helsinkiläisestä galleriasta, joissa kävin toissaviikolla, mutten koskaan klikannut Julkaise-nappia. Jotenkin on ollut sellainen olo. Että jään sanallisesti vajaaksi taiteen edessä.

Ja sitten minua muistutettiin Keski-Suomen museossa vasta avautuneesta Onni Kososen muistonäyttelystä. Onneksi satuin viettämään vapaapäivää Jyväskylässä (no okei, taidekasvatuksen graduseminaarissa minä siellä olin, mutta opiskelu on työhön verrattuna vapaa-aikaa) ja menin.

Ja tiedättekö, minä katselin niitä teoksia ja päässäni pyöri taukoamatta käsittämättömän kaunista käsittämättömän kaunista herranjumala miten kaunista ja kiersin näyttelyn saman tien muutamaan kertaan, ensin ahmien jokaisen teoksen silmilläni, sitten hitaasti, yksityiskohtaisesti.

Katselin, miten mustaa on musta, kun sen taittaa varjoon ja miten kauniisti valo osuu geometrisiin pintoihin. Miten kenelläkään voi olla niin täydellinen värisilmä, ettei hän pelkää edes myrkynvihreää taivasta. Miten naisen selkä on saman tunteen kiteytymä kuin peileistä rakennettu sahalaitainen pinta, joka näyttää valuvan valonsirpaleina lattialle!

Puhdas kauneus, minä ajattelin, ja minusta tuntui taas siltä, että voin hengittää taidetta sisään, puhaltaa sanoja ulos. Eikä minua nyt yhtään huvita kertoa teille Onni Kososen uran vaiheista tai geometrisista tekniikoista (mutta lienette jo havainneet, etten muutenkaan kauneuteen törmätessäni ole niitä analyyttisimpia kirjoittajia).

Kävellessäni alas museon portaita näin lattialaatoissa samaa kolmiulotteista mosaiikkia kuin Kososen töissä. Kävellessäni ylös museon taakse kiertäviä ulkoportaita näin museon katon pistävänpunaiset kasvit, ja miltä ne näyttivät vielä vihreiden kumppaniensa rinnalla, miltä valo tuntuu kun se osuu verkkokalvolle.

Mutta niin taide tekee aina. Aina kun luulen, että tässä se oli, minusta ei irtoa enää sanaakaan, se nappaa minusta kiinni. Ei päästä putoamaan.

(Ja sitten jouduin istumaan 3 tuntia graduseminaarissa, ikkunaverhotkin kiinni, miten mieletöntä on puhua taiteesta kaikesta visuaalisesta riisutussa huoneessa!)

(Olen pahoillani, kuvat ovat tosi huonoja (eikä tämäntyyppisistä teoksista muutenkaan saa kuvan kautta irti kuin promillen kokemuksesta), mutta tahdon silti laittaa tähän kuvia.)

Oili Tornberg: Surun kasvot (OnDisplay)

Kirjoitin OnDisplayhin Oili Tornbergin teoksesta Surun kasvot. 

Oili Tornbergin näyttely on Drawing Gallery D5:ssä (Tallberginkatu 1/127; Kaapelitehdas, D-rappu, 5.kerros, Helsinki) 16.8.–25.10.2013.

Helmut Newton -kritiikki Taide-lehdessä

Helmut Newton -kritiikkini (Näyttely on Fotografiskassa Tukholmassa) toimii houkuttimena Taide-lehden pariin, joten netissä siitä on vain alku. Linkitän sen teille kuiteskin: tässä!

Oivallus (Näyttely: Lahtinen)

Lauri Lahtinen: Sateenkaaren tällä puolen. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 24.8.-12.9.2013.

–

Lauri Lahtisen maalaukset yhdistävät ovelasti populaarikulttuurista tutun ympäristön (dekkarisarjat, New Yorkin taksit) ja lapsuudessa lähtemättömän jäljen tehneet lelut. Tai nuo 1980-luvun automainoksissa aina esiintyneet törmäystestinuket!

No, okei, minulla ei ole ollut maalausten hahmojen kaltaisia leluja, mutta lelun tunnistaa kyllä leluksi ja tunnistaminen avaa muistista ovia kummallisiin huoneisiin.

Kaikki teoksissa toimii. Ne herättävät ensin hilpeän oivalluksen (maalauksen nimessä mainittu sateenkaaren pää on sateenkaarivärinen pölyhuiska!) sitten syvemmän tunnistamisen (maalauksen tunnelma vertautuu johonkin, mitä olen kokenut itse) ja lopulta näiden yhdistelmänä syntyy liikutus: tunne siitä, että me ihmiset olemme jotenkin perustavalla tavalla samanlaisia ja me voimme ymmärtää toisiamme. 

Ai että! Rakastuin yhteen maalaukseen niin, että meinasin ostaa sen, mutta sitten aloin käydä mielessäni osamaksuneuvotteluja taiteilijan kanssa (päästessäni kohtaan ja sitten vuonna 2020 maksaisin viimeisen erän päätin, että minun täytyy nyt vain yksinkertaisesti osata nauttia tästä maalauksesta vain tämän hetken verran ja jättää se sitten).

Nämä tutut hahmot ja kuvat vain jotenkin herättävät halun viedä ne kotiin. Maalaukset päästävät minut kiinni johonkin helposti katoavaan osaan minua, ja siitä olisi hienoa pitää kiinni. Ja toisaalta, kuten nähdessäni vanhoja leluja kirpputorilla, minulle herää tarve pelastaa niitä. Ottaa tuo maalauksen robotti kainaloon ja sanoa, että kaikki on ihan hyvin.

Levoton uni (Näyttelyt: Juuti & Johansson)

Lasse Juuti — Kukkia ja nakkitikkuja. Aino Johansson — Muuttuva labyrintti. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10 , Tampere)16.8.-2.9.2013.

–

Galleria Rajatilassa oli eilen lauantaina siivouspäivä, joka sai minutkin houkutelluksi luolastani taas taiteen pariin (olen luolassani kirjoittanut taidekritiikkejä ja taidekasvatuksen kirjaesseitä, joten todella kaukana taiteesta olen oleillut). En tullut hankkineeksi sieltä muuta kuin postikortteja (havahduin viime vuonna siihen, että hankin enemmän kuin yhden teoksen kuukaudessa, mikä on aika paljon vuokrakaksion seinille), mutta silti pidin tapahtumasta – olen kuullut taiteilijoiden joskus vievän vanhaa taidettaan kaatopaikalle, koska säilytystilaa ei ole, joten aina parempi on pitää siivouspäivä ja katsoa, josko jotakin menisi kaupaksi.

Samalla tietenkin käväisin näyttelyissä, jotka vielä tämän ja huomisen ovat auki (kas, Rajatilahan tosiaan on auki maanantaisin, huomaan).

Yläkerrassa on Lasse Juudin näyttely Kukkia ja nakkitikkuja. Kokonaisuudesta jäi ristiriitainen olo. Toisaalta esillä on villin kauniita merimaalauksia ja jotenkin todella toimiva kukkivaksi maalattu aidanpätkä, mutta toisaalta ne nakit. Maalauksia nakeista. Nakkipaketillinen nakkeja.

Kaikki mielleyhtymäni nakeista ovat negatiivisia. Haju. Se, että ne ovat tehotuotettua lihaa. Liemi, jossa nakit paketissaan lilluvat. Muovikääreet. Tai no, lapsena söin usein nakkeja (minuutti mikrossa, päälle ketsuppia), mutta sittemmin olen viettänyt onnellisena elämääni ilman nakkeja.

Tiedän, ettei taideteoksen aihetta pitäisi ottaa henkilökohtaisesti. Pitäisi puhua muodosta ja väristä, sommitelmasta. Mutta sitten taas, ja tätä huomaan kysyväni yliopisto-opinnoissani tiuhaan: jos taideteoksia ei saa lähestyä tunteella ja ottaa niitä henkilökohtaisesti, mitä sitten saa? Ei kai kukaan (Lasse Juuti) tee teoksiaan (maalaa nakkeja) ajatellen, että voi kunpa joku katsoisi tätä teosta tiukan teoreettisen analyysin läpi, eikä tuntisi mitään!

No niin, se on aika levoton näyttely kaiken kaikkiaan. Levottomuutta ei helpota Rajatilan tapa tehdä teoslistat ilman numerointia, niin että jos haluaa tietää jonkin teoksen nimen, pitää päätellä teoksen mittojen ja materiaalien perusteella, mikä listan nimi sopisi mihinkin teokseen. (Siitähän voisi kehittää sellaisen ”yhdistä parit”-tehtävän!)  

Alakerran maailman on luonut Aino Johansson, joka on rakentanut keskelle kellaria mustan nojatuolivuoren istumista varten (mutta minä en luota taiteilijoihin; jos taiteilija on laittanut tuoliin lapun ”ole hyvä ja istu!” minä en totisesti istu siihen).

Maalausten maailma on tuskainen. Ihmiset ovat nukkeja, joilla on nuken nivelet. Heihin on isketty tikkoja.

Ja vaikka kaikkialla on kukkia suurina kimppuina, maailma ei ole yhtää elämäniloinen. Maasta kasvaa tupakantumppeja. On letkuja, johtoja, kuolemaa.

Maalaukset ovat kuin painajaisunen kuvitus: riittävästi realismia jotta kauhusta saa kiinni, riittävästi surrealismia, jotta kauhua ei pääse rationalisoimalla pakoon.