Levoton uni (Näyttelyt: Juuti & Johansson)

Lasse Juuti — Kukkia ja nakkitikkuja. Aino Johansson — Muuttuva labyrintti. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10 , Tampere)16.8.-2.9.2013.

LasseJuutiGalleria Rajatilassa oli eilen lauantaina siivouspäivä, joka sai minutkin houkutelluksi luolastani taas taiteen pariin (olen luolassani kirjoittanut taidekritiikkejä ja taidekasvatuksen kirjaesseitä, joten todella kaukana taiteesta olen oleillut). En tullut hankkineeksi sieltä muuta kuin postikortteja (havahduin viime vuonna siihen, että hankin enemmän kuin yhden teoksen kuukaudessa, mikä on aika paljon vuokrakaksion seinille), mutta silti pidin tapahtumasta – olen kuullut taiteilijoiden joskus vievän vanhaa taidettaan kaatopaikalle, koska säilytystilaa ei ole, joten aina parempi on pitää siivouspäivä ja katsoa, josko jotakin menisi kaupaksi.

Samalla tietenkin käväisin näyttelyissä, jotka vielä tämän ja huomisen ovat auki (kas, Rajatilahan tosiaan on auki maanantaisin, huomaan).

Yläkerrassa on Lasse Juudin näyttely Kukkia ja nakkitikkuja. Kokonaisuudesta jäi ristiriitainen olo. Toisaalta esillä on villin kauniita merimaalauksia ja jotenkin todella toimiva kukkivaksi maalattu aidanpätkä, mutta toisaalta ne nakit. Maalauksia nakeista. Nakkipaketillinen nakkeja.

Kaikki mielleyhtymäni nakeista ovat negatiivisia. Haju. Se, että ne ovat tehotuotettua lihaa. Liemi, jossa nakit paketissaan lilluvat. Muovikääreet. Tai no, lapsena söin usein nakkeja (minuutti mikrossa, päälle ketsuppia), mutta sittemmin olen viettänyt onnellisena elämääni ilman nakkeja.

Tiedän, ettei taideteoksen aihetta pitäisi ottaa henkilökohtaisesti. Pitäisi puhua muodosta ja väristä, sommitelmasta. Mutta sitten taas, ja tätä huomaan kysyväni yliopisto-opinnoissani tiuhaan: jos taideteoksia ei saa lähestyä tunteella ja ottaa niitä henkilökohtaisesti, mitä sitten saa? Ei kai kukaan (Lasse Juuti) tee teoksiaan (maalaa nakkeja) ajatellen, että voi kunpa joku katsoisi tätä teosta tiukan teoreettisen analyysin läpi, eikä tuntisi mitään!

No niin, se on aika levoton näyttely kaiken kaikkiaan. Levottomuutta ei helpota Rajatilan tapa tehdä teoslistat ilman numerointia, niin että jos haluaa tietää jonkin teoksen nimen, pitää päätellä teoksen mittojen ja materiaalien perusteella, mikä listan nimi sopisi mihinkin teokseen. (Siitähän voisi kehittää sellaisen ”yhdistä parit”-tehtävän!)  AinoJohansson

Alakerran maailman on luonut Aino Johansson, joka on rakentanut keskelle kellaria mustan nojatuolivuoren istumista varten (mutta minä en luota taiteilijoihin; jos taiteilija on laittanut tuoliin lapun ”ole hyvä ja istu!” minä en totisesti istu siihen).

Maalausten maailma on tuskainen. Ihmiset ovat nukkeja, joilla on nuken nivelet. Heihin on isketty tikkoja.

Ja vaikka kaikkialla on kukkia suurina kimppuina, maailma ei ole yhtää elämäniloinen. Maasta kasvaa tupakantumppeja. On letkuja, johtoja, kuolemaa.

Maalaukset ovat kuin painajaisunen kuvitus: riittävästi realismia jotta kauhusta saa kiinni, riittävästi surrealismia, jotta kauhua ei pääse rationalisoimalla pakoon.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: