Kuvailutulkattuja presidentinvaalimainoksia

Nyt on pakko vähän mainostaa, koska olen innoissani: Olin osa työryhmää, joka kuvailutulkkasi presidentinvaalien mainokset. Ryhmän tiedot ja kuvailut äänitiedostoina (ynnä muuta informaatiota kuvailusta) löytyvät Näkövammaisten kulttuuripalvelun sivuilta.

Leikkiä ja kuvitelmaa (Näyttely: Lahtinen, Roover, Saharla)

Jenni Lahtinen ja Kati Roover: Näkijät & Mia Saharla: Lähtökohta: maisema. Taidekeskus Mältinrannassa (Tampere) 17.1.2012 saakka.

–

Kati Rooverin maalaukset ovat kammottavia. Selitys: maalaukset ovat tehokkaita, kiehtovia ja koukuttavia. Kuvien surrealismi on yksinkertaista: kun aikuiset leikkivät niin kuin lapset (uppoavat kokonaan mielikuvitukseensa; näkevät sen minkä kuvittelevat), aikuisista tulee pelottavia, etäisiä, zombiemaisia hahmoja joilla on kummallisia rituaaleja.

Aikuiset menevät kyykkyyn ja peittävät kasvonsa käsiinsä ja uskovat, ettei kukaan näe heitä. Auringonpimennys saadaan helposti aikaiseksi: peitetään vain kaikkien silmät mustalla kankaalla!

Roover osaa luoda kummallisen tunnelman, joka on yhdistelmä tuttua ja väärään paikkaan joutumista. Aavemaista. (Okei, nyt olen listannut tarpeeksi adjektiiveja, joista voi päätellä, että maalauksissa on aavemainen ja mystinen tunnelma.)

Monet maisemat ovat viidakosta, joka sekin voi olla leikkiä ja kuvitelmaa. Toisaalla taas ihmiset istuvat vanhuksiksi asti metsässä ja vartioivat. Odottavat, kunnes huomaavat tulleensa vanhoiksi. Ajan katoaminen on sekin osa leikkiä; kun uppoutuu johonkin, huomaa kadottaneensa käsityksen ajasta.

Löydän Rooverin maailmasta jotakin samaa kuin Päivi Hintsasen taiteesta. Vaikka nämä taiteilijat ovat varsin erilaisia, heillä on sama kyky vihjata. Vihje antaa katsojalle enemmän kuin suoraan sanominen. Katsojan on saatava sekä oivaltaa että jäädä ilman vastauksia. Roover onnistuu.

Jenni Lahtisen maalauksissa on jotakin samankaltaista. Se johtuu ihmisten puuttumisesta tai kasvottomuudesta. Lahtinen kuvaa kuitenkin todellisuutta: seinällä on rypäs perhevalokuvia, kumivene kelluu yksin vedessä. Laivoja on siellä täällä – on etäisyyksiä, joita voi ylittää vain keikkuvan, arveluttavan aluksen sylissä.

Myrskysuojassa pimeät portaat (vai ovatko ne portaat? ehkä pelkkä aukko!) kellariin tarjoavat pelastuksen myrskyltä. Mutta millaisen pelastuksen? Portaiden ulkopuolella ei ole mitään; pitäisikö meidän uskoa, että myrsky on tulossa ja hypätä suin päin pimeyteen? Lahtisen maalauksissa on konkretiaa, sellaista tunnetta, jota pienessä yhteisössä kasvaneella voi olla, kun kaikki tietävät toisistaan kaiken, mutta asioista vaietaan.

Minulle Lahtisen maailma jää hiukan etäiseksi. Toisaalta etäisyys on juuri se, mitä hän taitaa hakeakin. Pois kulumisen ajatus. Värien leviämisen ja haihtumisen ajatus.

Alakerrassa Mia Saharlan Lähtökohta: maisema on kokoelma abstrakteja maalauksia, joissa on palasia sieltä täältä. Tai niin minä sen näen; maisema on muuttunut paloiksi, joista on koottu jotakin uutta. Maalaukset ovat korumaisen koukeroisia. Kukkakimppuja.

Mitä voin sanoa niistä? Kauniita, mutta jään vaille tunnistamisen iloa. Nämä ovat toisen ihmisen maisemia, toisenlaisia kuin maisemat, joissa minä viihdyn. Nämä maisemat irrottavat minut subjektiksi, joka ei ole täällä läsnä.

Lihaa (Näyttely: Indrén; Vartola & Heikkinen)

Sampsa Indrén: Kurkistuksia konepellin alle ja Johannes Vartola & Ilpo Heikkinen: Jälki Galleria Rajatilassa (Hämeenpuisto 10, Tampere) 17.1.2012 saakka.

–

Perhoset lentävät yli maalatun muovin. Siihen takerrun. Se on kaunista, hätkähdyttävää. Odotan sitä. Sen sijaan muoville ilmestyy rantamaisema. Ilmestyy tunnistamattomia hahmoja, puita? Katselen ja katselen, mutta perhoset eivät palaa.

Johannes Vartolan ja Ilpo Heikkisen installaatio Rajatilan kellarissa on uudelleensyntynyt maisemamaalaus. Muovipressulle on vedetty väriä, pressun takana on projektori ja styroksinkappaleita. Näyttää keskeneräiseltä. Näyttää työläältä. Joku on rakennellut täällä. Ja sitten muoville ilmestyy maisemia, liikkuvia kuvia. Maalauksia maalatun muovin pintaan.

Yläkerrassa Sampsa Indrénin maalaukset raottavat konepeltiä, ihmisen ihoa. Jokaisessa meissä (jokaisessa!) on sellaista, mitä emme jaa koskaan kenenkään kanssa. Konepellin alla on se, mikä meitä liikuttaa ja se, mitä pitää öljytä, huoltaa ja korjailla. Omaa ruumiillisuutta on vaikea kohdata todellisuutena, joka on olemassa ja jonakin päivänä lakkaa olemasta.

Indrénin maalauksissa on lihallisia lähikuvia, joita ei välttämättä halua katsella niin pitkään, että aivot hahmottavat kaiken, mitä kuvan reunoilta pyrkii sisään. Mutta siitä huolimatta ne jäävät vaikuttamaan. Lihat. Vauvatkin: lihaa.

Vauvojen kellertävissä lähikuvissa on jotakin, mikä kiiltää ja valuu kuin liima tai muovi. Jokin, minkä tunnistan, mutten anna sille nimeä.

(Pahoittelen tuota valotäplää maalauksesta otetussa kuvassa. Se ei kuulu teokseen.)

Kolumni & uudenvuodenlupaus

Pari päivää sitten Keskisuomalaisessa ilmestyi kolumni Pilkunviilaajan lupaus uudelle vuodelle. Linkitänpä sen tähän!

Maisemaa ei ole (Näyttely: Laine)

Miina Laine: Maalauksia. Galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tampere) 19.1.2012 saakka.

–

Miina Laineen näyttelyssä on neljä suurta maalausta. Hyvä on, ymmärrän; kriitikko ei saisi aloittaa mistään näin asiaankuulumattomasta kuin maalausten lukumäärästä. Mutta on tällä tarkoituskin. Nämä neljä maalausta ovat nimittäin kuin neljä vuodenaikaa. Yksi on kokonaan valkoinen, yksi mustanpunainen (syksyn pimeä), yhdessä vallalla on vihreä ja yksi on vaalea kuin kevät.

No, ehkä tämä oli vähän suoraviivaista taiteenkatsomista.

Vaalea maalaus, nimeltään Virta, poikkeaa muista siten, että vaalean pinnan päällä kulkee mustia siveltimenvetoja, kuin veteen leviävää mustetta tai siveltimellä piirrettyjä kirjoitusmerkkejä. Niiden takana sininen, valkoinen ja punertavat sävyt muistuttavat vettä jonakin hyvin valoisana kesäyönä. Kirjoituksen massiivinen musta valtaa kuvaa vasemmalta oikealle.

Tähän verrattuna muiden maalausten vaikuttavuus tuntuu jäävän puolitiehen. On tummaa punaista mustalla – itse asiassa huomasin mustan vasta maalauksesta ottamastani valokuvasta; galleriassa näytti siltä, että taiteilija on maalannut punaista punaiselle. Ja vaikkei siinäkään mitään vikaa olisi, tästä teoksesta on vaikea kontrastien puutteen takia saada paljonkaan irti. Ja on kokonaan valkoinen maalaus, muodon leikki.

Vihreä Lehtikuusia lumessa onnistuu taas luomaan jännitteitä, jotka kiskovat katsojaa puoleen ja toiseen.

En tiedä, miten kauas aiotusta minun kalligrafinen tulkintani Virrasta osuu, mutta teoksen nähtyäni aloin kovasti odottaa vastaavaa mystisyyttä muiltakin maalauksilta. Maisema voi olla vesilasissa, johon kirjoittaja kastaa mustesivellintään. Maisemaa ei oikeastaan edes ole, koska se on kaikkialla.

(Kuvassa Virta. Pahoittelen otoksen vinoutta.)