Hassuja juttuja (Näyttely: Asikainen, Hallivuo, Jantunen & Nenonen)

Cafe Bar Ektoplasma: Jari Asikainen, Tuomas Hallivuo, Jonna Jantunen, Timo O. Nenonen Galleria Kapriisissa (Hämeenpuisto 25, Tampere) 9.10.2011 saakka.

–

Ällöttävää, hihityttävää, kummallista, seesteistä. Cafe Bar Ektoplasma on neljän taiteilijan yhteisnäyttely, jossa itseään voi ravistella esim. tutkimalla vasaran läpi lyötyä naulaa tai ihmissuhdepeliä nuolineen ja katkoviivoineen. Puhumattakaan pornahtavasta My Little Ponysta!

Jonna Jantusen teokset ovat hengitystaukoja villin näyttelyn keskellä. Jantusen mustavalkoiset maisemat ovat ankean rauhoittavia. Sellaisia… suomalaisia. Väriä on grafiikkaa ja likaista pleksiä yhdistävissä teoksissa. Ne ovat vähän kuin pöydänpinta, jolle on laskettu jotakin. Elämän rutiinit (olivat ne sitten kahvinjuontia tai maalaamista) jättävät jälkensä ympäristöömme. Niistä syntyy omanlaisiaan polkuja, ei tallottuja vaan esineisiin hivutettuja uria.

Tuomas Hallivuon grafiikka on toteavan humoristista, vähän salavihkaista. Mustavalkoisissa kuvissa on ajattelun realismia. Tarkoitan sitä, että asioita ei ole esitetty sellaisina, miltä ne näyttävät vaan sellasina, millaisia ne ovat. Tulipalo-teoksessa tulitikut kertautuvat miehen ajatuksissa, ja koko mies on kuvattu siten, että pää on tarkka, jalat eivät niinkään. Mies siis ajattelee. Hallivuon Ihmissuhdepelin nuolia tekisi kauheasti mieli siirrellä; toiveena olisi saada pelistä jääkaappimagneettiversio, jonka osia voisi aamuisten ja iltaisten tunnelmien myötä liikutella. Enemmän se antaisi mahdollisuuksia kuin rakkausruno-jääkaappimagneetit, joita meille tyrkytetään. Eivät ihmissuhteet ole sanoja!

Jari Asikaisen teoksissa on jotain kummallisen 1970-lukuista. Ehkä ne lehdistä leikatut kuvat ja puhekuplat tuovat mieleen jonkin kummallisen kollaasin 70-luvulta? En tiedä! Mutta jotenkin virkistävää on katsella kollaaseja, joissa maisema koostuu rusketettujen muskelimiesten lihaksista. Tilan rakentaminen hyvinkin erikoisista kuvista vinksauttaa maailman ympäri. Esimerkiksi en vieläkään tiedä, mitä ajatella My Little Ponysta, joka on liimattu kokoon alastomien naisten palasista. Pikseliomakuva on sekin outo teos, mieleen tulee niin suoraan SE suomalainen pikelimaalari Sami Lukkarinen. Mutta toisaalta: elämme pikseleinä, eikä kai pikseleitä voi jättää yhden ainoan ihmisen huoleksi, ikään kuin koko digimaailma olisi sillä kuvattu.

Omanlaisiaan vinksautuksia tarjoavat myös Timo O. Nenosen veistokset. Älyllinen käsitteellisyys ei voi koskaan mennä pieleen! Hurmaannun 2 x yritys olla järkevä -teosparin puunpaloista, jotka avautuvat vetoketjulla. Taivas sentään, juuri tuolta tuntuu yrittää olla järkevä tilanteessa, jossa ei pysty! Vain Blogi-teosta jäin hämmästelemään. Tai oikeastaan sen nimeä. Minulle blogi ei aukea mehiläispesänä katossa. Mutta ehkä, ehkä siinäkin on jotain sellaista verkostoitumista, surisevaa läsnä-poissaoloa ja luonnonlakien mukaan kasautuvia elämänkokemuksia.

–

Ja vasta kotona luin lehdistötiedotteesta, että gallerian alakerrassa olisi Anna Ruthin näyttely Pyörre. Damn! Sen haluan vielä nähdä!

Ihmisvimma (Näyttely: Hallivuo)

Tuomas Hallivuo: Metalligrafiikkaa, olkaa hyvä! Galleria Beckerissä (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 24.11.2010 saakka.

—

Olin galleria Beckerillä muissa merkeissä ja aloin harhailla näyttelytiloissa. Tuomas Hallivuon grafiikka näytti sarjakuvilta. Kuitenkin: kun astui lähelle teosta (kuin teosta), huomasi, että nämähän ovat riittäviä ihan yksinään, ei tässä mitään sarjakuvaa tarvita. Näissä on mietitty kaikki!

Pidän siitä, että teoksissa on jotain yllättävän arkista jostain ihan toisesta formaatista, kuten puhekuplia. Tai Ihmissuhdepelin nuolet ja pallot; eräänlainen flipperi, jossa punainen pallo pomppii ihmisestä toiseen, koskettaa jonkun ajatuksia, jonkun äänihuulia, poistuu toisesta laidasta teosta. Pidän siitä, että sotkuisen viivan takaa paljastuu jotain kaunista ja siroa (en oikein ole sotkuisen viivan tai mustien väriläiskien ystävä, joten nautin nämä teokset mieluiten lähietäisyydeltä, tasolta, josta näki lukea teokseen kirjoitetut sanat).

Koristeet virkisti ajatteluani. Teoksen sisällä on toinen teos, johon on kirjoitettu kaikki nämä Tpla:t ja muut taiteilijan merkinnät! Siinä se on, kuva kodista, ja kodin seinällä on teos, joka on teos tässä teoksessakin, ei vain teoksen kuva.Teos teoksessa tuntuu kiinnostavan Hallivuota – esimerkiksi Kiinnostus eroottisiin kuviin ja Taiteilija ja hänen omakuvansa sisältävät kumpikin teoksen sisään piirrettyjä teosten kuvia. Teoksia, joita ei ole olemassa missään muualla, peli, leikki. Itseään ruokkiva huumorin kehä, asenne, jolla katsottuna maailma näyttää mukavalta paikalta elää.

Niin, en ole sotkuisen viivan ystävä. Mustat viivat kuin kaikkialle levinnyt seitti tai lankakerä, minua alkaa ahdistaa semmoinen. Yritän katsoa kuvaa ja näen kaikkialle viuhuvia viivoja! Mutta Hallivuon teokset onneksi paljastavat itsensä, kun niitä tutkii. Enkä tiedä, onko sotkuinen oikea sana tähän. Se tuntuu julmalta. Oikeastaan, mitä enemmän ajattelen, sitä vähemmän sana sotkuinen teoksiin sopii. Hallivuon tyyli vain on sellainen, kerrostava. Että viivan takaa löytyy aina uusi viiva, kuvan takaa aina uusi kuva. Ja kirjaimia.

On vaikea kuvitella, miten kuvat syntyvät. Niissä yhdistyy tiukka harkinta (Sitruunat-teoksen ihanat väritäplät vain seinälle piirretyssä maalauksessa) ja jokin vimma laittaa kuvaan kaikki, ihan kaikki.

Ihmisen kuvaamiseen tällainen vimma sopii. Ihminen ei ole koskaan kiinteä kappale lihaa, ihminen on karkaavia ajatuksia, levottomuutta. Keskittyneimmilläänkin mikä tahansa kova ääni tai kutittava hyönteinen saa ajatukset singahtamaan pois keskittymisen kohteesta.

Katson Hallivuon ihmishahmoja ja ajattelen: kunpa näkisimme toisemme noin. Emme odottaisi täydellisyyttä. Emme katsoisi pitkään, kun rooli murtuu. Hallivuon ihmishahmot ovat jossakin, mutta yhtä aikaa he ovat aikomassa jotain muuta tai heidän edellisen askeleensa ajatukset näkyvät kuvassa yhä. Teokset todistavat, ettei ihmistä voi valokuvata yhteen tilanteeseen – hän on jo jossain muualla, hänen päänsä sisällä (valokuvassa niin terävärajaisena piirtyvän pään) on jotain ihan muuta kuin pelkkä koneen tunne ”olen tässä”.

Niin, olin galleriassa ihan muista syistä, mutta jäin ajattelemaan näyttelyä. Sen yhtä aikaa tiukan mustavalkoinen ja tumma värimaailma ja jokaisesta kuvasta väkisin esiin tunkeva huumori tekivät jotenkin tutun ja turvallisen olon. Näinhän me elämme, keskellä marraskuuta, pimeitä iltoja – odotamme pahinta, ja vaikka huumorimme olisi sarkastista, se kuitenkin on. Ja me naurahdamme. Melkein joka päivä, pimeimpinäkin vuodenaikoina, mustissa toppatakeissamme ja mustissa pipoissamme ja mustissa talvisaappaissamme ja ilman heijastimia.

Sellainen olo siitä tuli.