Archive for heinäkuu 2018

Toinen kuppi kahvia eli Hyvästi, meditatiivinen taide-elämys

Teksti on julkaistu puolilehti.fi:ssä 2014

arvostelut_14_osa2

 

Teemu Saukkonen: Maallisia iloja. TR1 (Väinö Linnan aukio 13, Tampere) 26.4.-8.6.2014.

Piia Lehti, Teemu Sorila, Stina Engvall, Juha Viirilä ja Galleria Katko/Heta Kuchka. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 7.5.-1.6.2014.

Taru Leinonen: Heijastus minusta. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 3.-22.5.2014.


Tätä kritiikkiä inspiroivat:
”Kofeiini on maailman laajimmin käytetty keskushermostoa ja aineenvaihduntaa kiihottava piriste.”

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kofeiini
Tutkimus: Virtsan pidättely johtaa parempiin päätöksiin (HS.fi) http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Tutkimus+Virtsan+pidättely+johtaa+parempiin+päätöksiin/1135264212020

Bryan Lewis Saundersin Drugs-projekti, jossa taiteilija piirtää omakuvaansa eri huumeiden vaikutuksen alaisena. http://bryanlewissaunders.org/drugs/

Olen teenjuoja. Olen viimeisten 9 vuoden aikana juonut yhteensä alle 10 kupillista kahvia. Kun juon kahvia, kaadan sitä kuppiin sormenleveyden verran, ja täytän kupin maidolla. Jo siitä tulen hyperaktiiviseksi.

Tänään oen päättänyt juoda kolme kupillista kahvia ja käydä kolmessa näyttelyssä. Vessassakäynti on kielletty. Haluan testata kahta asiaa: miten lisääntyvä kofeiinin määrä vaikuttaa kritiikkiin ja onko totta, että ihminen tekee tavallista parempia päätöksiä, kun hänellä on pissahätä.

Sataa, mietin mistä saisin kahvia. Lähestyn toiveikkaana vaalikojuja, mutten sitten kuitenkaan halua sitoutua mihinkään. En koskaan tilaa kahvia mistään. Miten se tehdään? Ohitettuani monta kahvilaa uskaltaudun Pala Cafén tiskille. Sydän hakkaa jo nyt. Mitä kahveja edes on olemassa? Tilaan latten.

Pieni latte, klo 11.29

Poltan kieleni ensimmäisellä hörppäyksellä. Vihreä tee ei koskaan ole yli 80-asteista.

Kahvi on karvasta, hyvää ja sopii sadepäivään. Kuulen monen ravintolan musiikit yhtä aikaa. Ajattelen teehuoneita, niiden rauhallista zeniläisyyttä.

Teemu Saukkonen

TR1:n tiskillä alan kysellä lehdistökuvia näyttelystä. Niiden selvittelyyn menee aikaa. Päästä minut jo näyttelyyn, hoen mielessäni. Hermostuttaa.

TR1:ssä on Teemu Saukkosen maalauksia. Ensimmäiseksi pysähdyn Fair Day -maalauksen eteen. Van Gogh kohtaa ulkoavaruuden olennot! (Ei, nyt minä ajattelen Doctor Whota.) Esillä on monta variaatiota rantateemasta, jossa ihmiset ovat varjoja vastavalossa.

Esillä on teoksia, jotka yhdistävät maalausta ja ristipistotyötä. Esimerkiksi teoksessa Waiting for Light ristipistottu poromies lapinpuvussa jää taustalle, kun etualalla aurinkolasipäinen mies pitkässä (yö?)paidassa kohottaa kasvojaan aurinkoon. Mistä tahansa pääsee tosiaan mihin tahansa; kliseisestä Lappi-maisemasta turismin ihmeelliseen surrealismiin.

Takerrun Waiting for Meaning -maalauksen hunajamaiseen pintaan. Katseeni on kärpänen. Alakulmassa Punahilkka-pyhimys siveettömänpunaisessa kaavussaan. Tämä on jotenkin eroottinen! Kaikki nuo mustat linnut ja tuo taivaan hunaja… eteenpäin!

Trained Monkey (After Hokusai) kuvaa mieltäni. Tiedättehän mielen apinaluonteen: se ei pysy paikallaan vaan vilkuilee kelloa, miettii mitä söisi lounaaksi, mitähän kulman takana on ja ai että ahdistaa se eilinen… Niin hellä on tämän maalauksen tekijän katse, niin posliininen pinta.

Rantojen ihmiskuvat alkavat vaikuttaa aavemaisilta. Ihmiset nousevat merestä ja tuijottavat minua. Varjot.

Mascarassa on teiniangstia, miten tässä voi olla teiniangstia? Ja missä se maskara on, eihän tuolla tytöllä ole edes kunnon silmäripsiä.

Just Married. Puu. Huhtikuussa olin Tallinnassa, ja siellä, Kadriorgin palatsissa, oli esillä Eveline von Maydellin siluettitaidetta. Se tulee mieleen tästä aurinkovarjoa kantavasta naisesta ja puusta (puu!) jonka on marmoroitu kankaalle. Maalin aallot lyövät kankaan pinnalla, täydellisen kaunis puu (puu!) kohoaa vaaleanpunaista taivasta vasten.

Ja koko seinällinen luurankoja, Simberg goes symppis.

Parvella ajattelen taidehistoriaa, sitä mitä tulee mieleen sanasta ”taidehistoria”. Juuri tuollaisia seiniä täynnä maalauksia, niin täynnä. Ja luurangot/pääkallot hokevat sitä memento moria, viikatemiehet leikkivät meillä ja me (hups, vahingossa) kuolemme siihen leikkiin.

Taidehistoria. Aivojen neuroplastisuus. Rutiinien viekoitteleva kutsu. His Choice -maalauksen mies on hankkinut kotinsa täyteen samanlaisia taideteoksia. Elämän kuva! Nytkin tahtoisin juoda toisen samanlaisen latten siellä samassa kahvilassa, josta olen juuri tulossa. Miten raskasta on tehdä uusia valintoja! Miten turvallista on syödä samaa ruokaa joka päivä, kunnes saa keripukin!

Kahvi, klo 12.13

Seison sateessa liikennevaloissa ja kirjoitan muistikirjaan, kunnes kynä lakkaa toimimasta (paperi on märkä). Tämä kärsimättömyys punaisissa valoissa on uutta. Yleensä tervehdin ilolla mahdollisuutta vain seistä ja katsella ympärilleni. Enkö voisi törmätä johonkuhun, jonka kanssa mennä kahville? En voisi. Tuolla variksella on nokka ihan liian täynnä kuivia lehtiä, se ei pysty enää edes kävelemään kunnolla (se olen minä).

Menen Kahvila Ståhlbergiin (lähinnä koska se näyttää väljältä) ja sekoitan myyjän vaihtamalla maksutapaani kesken ostotoimenpiteen. Voisin ryhtyä huijariksi, joka saa kaupasta enemmän vaihtorahoja kuin alunperin edes maksoi.
”Onks tää se pieni kuppi?” kysyn nostaessani telineestä valtavan sammion. (Joo, se on se pieni kuppi.)

Kamalaa, tämän takia en juo kahvia. Tunnen kulaus kulaukselta lähestyvän vatsahaavan. Hikoilen ja mietin, päädynkö Acutaan ennen kuin ehdin seuraavaan galleriaan. Lähettelen avunpyyntötekstiviestejä.

Tiputtelen kahvia muistikirjan sivuille ja piirtelen pisaroilla. Askartelen, reppuni täyttyy revityllä paperilla.

Miten kukaan voi käydä kahvilla rentoutumismielessä? Jii Karjalainen laulaa menevänsä sekaisin minusta. NYT ULOS!

Kuvittelen haisevani kuin kahviholisti. Hävettää. Tahdon kenkäkauppaan ostamaan sadan euron maiharit. Älkää enää myykö minulle kahvia.

Piia Lehti, Teemu Sorila, Stina Engvall, Juha Viirilä ja Galleria Katko/Heta Kuchka.

Galleria Kapriisissa kehtaan kerrankin sujauttaa teoslistan reppuuni. Beatles soi.

Piia Lehden herkkyyteen en osannut varautua. Puita. Miksei noilla ihmisillä ole edes otsa hiessä, kun heidän päästään puskee puunrunkoa?

Teosten värimaailma on jotenkin puhdas ja huuhdottu. Ne näyttävät muotokuvilta ihmisten ajattelusta, omasta sisimmästä (alan käyttää kliseitä kuten ”oma sisin”). Iho on kuin puiden syyt.

Onko puun halaaminen tungettelua? Mistä sen tietää, haluaako puu tulla halatuksi? Ja siksikö tuon oikeanpuoleisen naisen kasvoilla on vähän pelokas ilme? (Kertomuksia rakkaudesta.)

Oi, se on ihan kauhea vankila, kun ihmisellä on juuret jossakin! (Vapauden kaipuu.)

Kierrän näyttelyn monta kertaa vauhdilla. Huomaan vasta kierroksella numero x, millainen pinta Rakastan-teoksessa on. Ajattelen monen teoksen kohdalla: ”ehkä pystyn kertomaan tästä jotakin kotona”. Pidän Luottamuksen epämääräisestä katseesta (mieleen tulee Magritten vuori/lintu) ja Ajatuksen vapauden krusifiksimaisuudesta (lintu siivet auki). Yhtäkkiä pienen Meri minussa -teoksen renessanssikasvot liikuttavat minua.

Satumaailmat Stina Engvallin näyttelyssä ovat liian värikkäitä stimuloiduille hermoilleni. En pysty pysähtymään. Laitan kuitenkin nimen vieraskirjaan.
Teemu Sorilan abstrakti pelkistys sen sijaan rauhoittaa. Alan tosin tuomita ajatuksiani jo ennen kuin ehdin kirjoittaa niitä muistiin. Keskityn itseeni, en teoksiin, joita katselen. Kun kirjoitan sanan ”hirttoköysi”, kirjoitan sen perään ”kliseinen sanavalinta”.

Katselen Nimetön (koi) -teosta: kahvitahroja seinällä sodan jälkeen. Taiteilija on raaputtanut teosta, ikään kuin vihaisi sitä vähän. Vankilapako on jotenkin todella liikuttava (ja tästä eteenpäin kaikki liikuttaa minua), se tuo mieleen jonkun, jonka olen unohtanut. Mietin lyijykynäsuttua kotirapussa hissin vieressä, ja miten voin mennä kotiin tässä mielentilassa, ja ilmankos opiskeluvuosinani (kun join koko ajan kahvia) olin koko ajan menossa jonnekin.
Nimetön (sulkamaalaus) -teoksen sulka on kuin isku vasten kasvoja (kliseinen sanavalinta). Pienet kuvat sulan alla ovat kuin matkoja: kun muut turistit kuvaavat kirkkoja, minä kuvaan jotakin varjon osumista katukiveen. Tunnistan itseni. Onko tunnistaa itsensä = rakastua?

Liikutun lisää seuraavan maalauksen edessä (Nimetön (musta laatikko I)). Tunteellani ei ole mitään tekemistä maalauksen kanssa, vain tuo keltainen saa mieleeni vanhan, raskaan teltan lapsuudesta, sen tuoksun ja radiossa alkaa soida (kliseinen) You are always on my mind.

En luota muistiini, valokuvaan jokaisen teoksen.

Alakerrassa on Juha Viirilän näyttely, jonka olen nähnyt ennenkin ja skippaan. Galleria Katkossa näen Heta Kuchkan videoteoksia. Vuonna 2006 Kuchka oli Vuoden nuori taiteilija ja minä olin työharjoittelussa Tampereen taidemuseossa. Opastin näyttelyn niin monta kertaa, että olen edelleen täysin kyllästetty Kuchkalla. Miten jokaisella opaskierroksella päädyin sanomaan samat asiat samoista teoksista, keskityin siihen etten sanonut ”niinku”.

Ai, mutta tästähän luin juuri yhdestä kirjasta, voin luntata kotona. Kuchka opettelee soittamaan banjolla isänsä säveltämän kappaleen. Hän kuuntelee isänsä laulua levyltä (itke jo, ajattelen, niin pääsen jatkamaan kierrosta). (Hän ei itke.)

Omien edesmenneiden tunteminen: jäljittämistä. Yritys kokea sama, mitä joku on kokenut aiemmin, ei koskaan onnistu, koska sitä yrittää.

Vihaan metronomeja.

Juon vettä, olen pettynyt siihen, ettei tule lainkaan pissahätä, jota pidätellä ja tehdä elämässäni parempia päätöksiä.

Olen nyt kirjoittanut 13 sivua. Käsikramppini tuntuu Kuchkan krampilta (kai häntäkin kramppaa, kun hän soittaa joka päivä banjoa?) Taide on sitä, että tekee niitä asioita, joista haaveilee, ja näyttää sitten sen muille.

Banjon ääni ärsyttää, mutten halua lähteä (joudun taas kahvilaan).

Ei kahvia klo 13.06

Ohittelen itsepäisesti kahviloita. Ohitan Valon ja Vohvelikahvilan ja toisen Vohvelikahvilan ja menen Runon ovelle, mutten pysty astumaan sisään. Pelkään sitä, mitä suustani pääsee, jos yritän tilata kahvin.

Vihaan kahvia (ja nyt on se pissahätäkin, teen tosi hyvän päätöksen enkä juo kahvia). Kirjoitan kuitenkin muistikirjaan: ”Ei elämystä, vaan äkkiä kahvit sisään.”

Miksi aina pitäisi antaa kaikkensa? Pilaako itsesuojeluvaistoni kaiken vai mahdollistaako se sen, että pystyn edes johonkin? (Kolmannen kahvin jälkeen en pystyisi.)

Taru Leinonen

Onko läpikuultava kauneus klisee, mietin, olen jäänyt jumiin tähän kliseiden metsästykseen. Taru Leinosen kuvissa on vanhanaikaisia värejä ja paikkoja, tiloja. Hän tarjoillee nostalgiaa.

Ripustus on tosi kaunis. Hiirikin on ripustettu hännästään pyykkipojalla.
Kuvissa on tarttumista ja kiinni pitämistä (toisistamme, edes jostakin). Peilejä: he katsovat itseään kaikissa elämäntilanteissa.

Lupaus – halauksen valheellisuus. Tyttö katsoo halaamansa naisen (äidin?) olan yli jonnekin. Voikukkapelto, miten kauniit kehykset. Naisvartalon hinta (150 €).
Mikä meitä vetää mummoloihin? Jos vertaan näitä jotenkin kieroutuneesti voimauttavaan valokuvaan, onko se loukkaus taiteilijaa kohtaan (mutta kieroutuneesti, korostan)?

On hiki ja huimaa. Tunnen itseni voimakkaammin kuin nämä teokset. Tämä on epäreilua taiteilijaa kohtaan. En pidä epämukavuudesta, siitä miten se tihkuu läpi teoksiin. Räpsin huonoja kuvia, haluaisin juosta kotiin. Bussipysäkki pelottaa, ei-ehtimisen mahdollisuus, joka pysäkkeihin sisältyy.

Banjo

Kaikki häiritsee, minä rispaannun. Suutun itselleni, minkä helvetin takia en voisi mennä vessaan? Mikä loistava päätös se muka on?

Kirjoitan bussissa, eikä kukaan istu viereeni. Ajattelen mukulakiviä taideteoksina, miten usein olen nauttinut lounaaksi vain taidetta.

Olen kirjoittanut 17 sivua. Loppua kohti taide kosketti minua vähemmän ja vähemmän. Kädet tärisevät ja puren kynsiäni (en koskaan pure kynsiä).
Kuuntelen sydäntäni stetoskoopilla. Se kuulostaa Heta Kuchkan banjolta.

Tämän kritiikin kirjoittamisen aikana kirjoittaja pesi pyykkiä, sulatti jääkaapin, kaatoi vesilasin työpöytänsä papereiden päälle ja pelästyi jokaista ääntä, joka kuului naapurista.

Mainokset

Toinen (Näyttely: Koen Vanmechelen)

Koen Vanmechelen: Kyse on ajasta. Serlachius-museo Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 19.5.–16.9.2018.

Trex-KoenVanmechelen

T-Rex, 2018, bronze, 400 x 160 x 160 cm. © Koen Vanmechelen. Photo by Magali Merzougui.

Serlachius-museo Gösta on ihana. Rakastan sitä tasannetta, josta voi luoda yleiskatsauksen alla aukeavaan, suureen näyttelytilaan. Minua tällainen yleishahmotelma rauhoittaa. Kun teokset ja näyttelyn rakenteen näkee kerralla etukäteen, voi taiteen luona keskittyä olennaiseen, eli teoksiin.

Tällä hetkellä museossa on Koen Vanmechelenin näyttely, jossa on paljon kanoja ja riikinkukkoja. Kanojen kuoleminen taiteen vuoksi ei taida hetkauttaa montakaan katsojaa (kanat ovat ruokaa, joten ne nähdään jo valmiiksi korvattavissa olevina tuotantoeläiminä). Joissakin teoksissa on kuitenkin haju, joka muistuttaa siitä, että tässä on tapettu jotakin elävää. Yritän olla ajattelematta.

Vanmechelen muuttelee asioiden mittasuhteita ja tekee surrealistia yhdistelmiä. Hän on valmistanut turkiksen kanoista, niin että kanojen silmät tuijottavat takin pinnasta. Hän on tehnyt kananjalasta senkokoisen suurennoksen, että se voisi olla Tyrannosaurus Rexin jalka.

Linnut ovat minusta aina vähän uhkaavia. Kilteimmilläkin tiaisilla on potentiaalia muuttua tappaviksi pedoiksi. Nokka on käytännöllinen ase.

Näyttelyn linnut ovat saaneet posliinipääkalloja. Kehässä riikinkukkojen luurangot tuntuvat kuiskivan toisilleen salaista mystiikkaa.

Teokset ovat näyttäviä ja yleisö valokuvaa paljon. Taiteen katsominen kännykän ruudun kautta on nykyään aika tärkeä tapa katsoa. Mietin, tarvitaanko enää muuta kuin fotogeeninen pinta, kun yleisö kuvaa teokset yksi toisensa jälkeen kameran muistikortille.

Vaikken ole suuri luettavien näyttelyiden ystävä, Vanmechelenin teoksista saa enemmän irti, jos jaksaa lukea niihin liitettyjä infotekstejä. Monessa niistä kerrotaan geeneistä ja evoluutiosta. Kauniin pinnan alla tosiaankin kuplii.

Näyttely jatkuu museon ulkopuolella kanatarhoilla. Kanankoppien tekstit kutsuvat miettimään kanan toiseutta. Miten me katsomme toista lajia ja toista elävää olentoa: tuotteena vai yksilönä?

Näyttely on selkeä, helposti kierrettävä kokonaisuus. Silti siinä on jotakin sellaista, että tiedän sen jäävän vähän vaivaamaan. Jonakin hetkenä, ehkä pitkänkin ajan kuluttua, teokset tuovat mieleeni jotakin, mitä en vielä osaa sanallistaa.

 

Eläin ja ihminen valaisevat toisiaan (Näyttely: Apina ja vesiputous)

Apina ja vesiputous – Tämän ilmaston kuvia. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 9.6.–2.9.2018.

20180706_130848691

Kim Simonsson: Voodoo Moss Girl. Taustalla Leena Nio: Transformation III.

Sara Hildénin taidemuseon kesänäyttely käsittelee ihmisen ja ympäristön suhdetta. Aihe on muodikas, ja sitä on lähestytty raikkaasti. Mitään suoraviivaisia ”ihminen tuhoaa luontoa”-teoksia ei näyttelyssä tule vastaan. Ripustus on suunniteltu kauniisti. Monen taiteilijan teoksista rakennettu kokonaisuus istuu yhteen ja teokset saavat toisistaan valoa.

Kiersin näyttelyn vastavirtaan, koska museoon saapui kanssani yhtä aikaa iso ryhmä, ja halusin katsella rauhassa. Museon suuret penkit suorastaan houkuttelevat rauhassa istuskelemiseen ja pitkään katsomiseen, ja on ihanaa, että saleissa on valtavia maalauksia, joihin saa upota minuuteiksi kerrallaan.

Heti ensimmäiseksi bongasin Erno Enkenbergin maalauksen Sahelanthropus tchadensis, jossa sukupuuttoon kuollut apinaihminen katselee meitä keinotekoisen näköisestä maailmastaan. Olen nähnyt teoksen ennenkin ja kirjoittanutkin siitä aikanaan Turku Biennaalin näyttelykirjaan, joten sen näkeminen oli kuin kohtaisi vanhan tutun. Tällä kohtaamisella maalaus sai minut pohtimaan sitä, miten me esitämme edesmennyttä luontoa. Voimmeko me koskaan kuvitella (ja sitä kautta kuvittaa) kokonaisia maailmoja ilman ihmistä?

Eläimen esittämistä käsittelee myös Leena Nion Transformation III. Maalauksessa on jättikokoinen ristipistotyö, joka esittää kaurista. Ristipistojen koon vuoksi on vaikea nähdä, mitä kuvassa on. Sen näkee vasta, kun astuu kauemmas.

Arjessa kauriin voi kohdata lähinnä silloin, kun sellaisen näkee autosta. Helposti sitä ajattelee, että kauris tulee tielle ja aiheuttaa vaaran, vaikka oikeastihan tie on tehty kauriin asuinalueelle ja me autoilijat siellä olemme vaaraa tuottamassa. Suuri, maalaukseen kätkeytyvä kauris katsoo minua omasta todellisuudestaan. En voi koskaan tietää, millaista on olla kauris ja nähdä ihminen – välissämme on aina pinta, jota kumpikaan laji ei osaa rikkoa.

Heli Hiltusen maalaukset nousevat näyttelyn kiinnostavimmiksi. Ne ovat pienieleisiä, mutta syviä. Niitä lähestyessäni valmistaudun kohtaamaan pienen maalauksen, joka esittää köynnöksen lehtiä tai maisemaa, mutta lähellä joudunkin antautumaan teoksille täysin. Ne upottavat. Ne ottavat minusta kiinni ja kiskaisevat sisäänsä. Erityisesti sarjan Joka päivä tulee ilta (nopeasti) maalauksilla on valtava kyky tallentaa valoa ja tunnelmia.

Alakerrassa huomioni kiinnittyy pieneen taloon, joka puuskuttaa kuin höyryveturi pysyäkseen kielekkeen reunalla. Pekko Oravan ja Tuomo Rosenlundin Ahkeruus kuvaa ihmisen luontosuhdetta jatkuvana kitkana ja kamppailuna (mutta sympaattisella tavalla). Ihminen pysyy pinnalla, kun työskentelee ahkerasti – mutta valitsemalla talonpaikan toisin voisi päästä huomattavasti vähemmällä.

Värikäs ja monipuolinen näyttely on virkistävä kokemus, vaikka teokset saavat minut syviin ajatusvirtoihin. Näin on hyvä, ajattelen, ja päätän käydä näyttelyssä vielä toisen kerran tänä kesänä.