Jättimäisyyksiä (Näyttelyt: Puoskari; Kivikangas)

Paula Puoskari: Janus ja Justitia – maalauksia ja jättiläisiä. Saija Kivikangas: Milloin se on täydellinen? Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 8.3.-25.3.2014.

–

Olen ennenkin nähnyt Paula Puoskarin jättiläisiä (ja jäänyt niiden kanssa yhteisymmärrystä vaille). Nyt hahmotan niiden ajatusmaailmaa materiaalien kautta. Jättimäiset hahmot on liimattu paperille, oikeammin kirjansivuille. Kirjoissa kerrotaan ihmisoikeuksista ja tuomittujen siirtämisestä.

Jotenkin hurmaavana alaviitteenä jättiläisille on niiden pää alaspäin seinällä riippuva sukulainen. Erityisesti ihastuin tyhjiin nauloihin keskellä otusta (ikään kuin sen lihakset ja mielipiteet ja muu ihmisyys olisivat jo rispaantumassa siitä irti).

Kaksipäinen Janus on saanut maalauksissa karttamaisen muodon. Musteläikkätesti, saattaisin myös ajatella, jos maalaukset eivät olisi niin kirjavia ja verkottuneita. Hahmo vailla muotoa? Muoto vailla sisältöä? Maalaukset jäävät kummalliseen välitilaan katsomisen ja ymmärtämisen rajalle, johonkin mistä en saa kiinni.

–

Saija Kivikankaan näyttely on valtava koneisto. Maalaukset ovat niin suuria, että siveltimenvedot muodostavat teitä. On ihanaa katsella, miten valo liikkuu näillä teillä, kun kävelen tilassa edestakaisin.

Puupohjia ei ole maalattu umpeen, ja paikoin öljymaalin öljy leviää tahroiksi viivan ympärille. Maalaukset haisevat. Niiden kanssa on pakko olla monella aistilla, pohtia niiden syntytapaa, fyysisyyttä. Sitä, miten maalilla on oma tahtonsa, jota taiteilija joko haluaa tai ei halua hallita. Joko haluaa luoda illuusion täydellisyydestä tai ei halua.

Äärettömyyksiä. Ajatusten kuvittamista. Liikkuvia otuksia tilassa.

Rock, pop ja muut iloiset kulttuurintuotteet (Näyttely: Puoskari & Karsi)

Paula Puoskari: Rockkukkoja & feministejä ja Jouna Karsi: Stay Puft, Throw up. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 6.3.2012 saakka.

–

Näin taannoin unta, jossa ikäisteni kanssa istuin haukkumassa nykynuorisoa ja kamalaa taidetta. Herättyäni mietin, tarkoittaako uni, että olen lähestymässä konservatiivista keski-ikää. Onko taidekriitikolla Parasta ennen -päiväys? Voinko joskus olla liian vanha arvioimaan minua nuorempien sukupolvien taidetta, ihan siitä yksinkertaisesta syystä, etten ymmärrä niiden sukupolvien ajatusmaailmaakaan?

Tällaistako tämä sitten tulee tästedes olemaan? Että kysyn itseltäni jokaisessa näyttelyssä, onko minulla mitään syytä sanoa mitään taiteesta, jota tekevät muut kuin ikäiseni ja kanssani samalla tavalla maailmasta ajattelevat ihmiset? Ei kai; sanokaa, ettei!

Uni tuli kuitenkin mieleeni kun menin Rajatilaan. Ei siksi, että siellä olisi kamalaa taidetta, vaan siksi, etten ole käynyt Rajatilassa pitkään aikaan. Arvatkaa miksi? Siksi, että olen niin rutiinieni orja, että käyn yleensä keskustassa aamupäivisin, ja Rajatila aukeaa vasta klo 13. Olen monesti päättänyt parantaa tapani ja alkaa valvoa yöt & herätä puolilta päivin, ja lähteä sitten virkeänä gallerioihin.

No, se minusta.

Rajatilassa on Paula Puoskarin maalauksia, jotka ovat syntyneet rockia kuunnellessa. Sähköistä energiaa! Ja kuinka pidänkään suuresta, mustasta, kierteisin pyörteisin vedoin syntyneestä krusifiksista (jolla oheinen kuva ei tee oikeutta).

Puoskarin paperiset jättiläiset jäivät minulle vieraiksi. Ne ovat kauniita, mutten hahmota niiden tarinaa. Kai niillä jokin tarina on?

Muistelen, että joskus minua häiritsi, jos en saanut teoksesta mitään otetta. Nykyään sen sijaan ajattelen, että kas, kylläpä me ihmiset olemme erilaisia, tämäkään viesti ei tule minulle asti perille mitenkään, vaikka se on selvästi lähetetty.

Alakerran kauhukellarissa on tällä kertaa Jouna Karsin tulkinta Ghostbusters-elokuvan vaahtokarkkimiehestä. Peilikaupungissa karkkiukon hahmo heijastuu kaikkialta. Itse olento oksentaa mustaa massaa kiukkuisen näköisenä.

Tämänhän voisi nyt tulkita vaikkapa siten, että yhteiskunnan ja kulttuurin kaikenvoittavat virtaukset muuttavan kulttuurin kuvia ja sisältöjä toisiksi, emmekä me välttämättä huomaa sitä. Hippivaatteita aletaan myydä H&M:ssa, ja sen sellaista – sellaisessa maailmassahan me elämme. Kaikki on lähdekritiikkiä, ruokakaupassa käyminenkin. Mitä tämä koodi tarkoittaa? Onko juuri tämä tonnikala kuolemassa sukupuuttoon?

Toimiiko tämä sympaattinen olento niin, kuin se luotiin toimimaan? Tämä taide ja kulttuuri, miten on?