Ohituskaistalla? (Näyttely: Tamk, lopputynäyttely 2016)

Tamk, lopputyönäyttely: Kaikki hyvin. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 5.3.2016 – 21.3.2016.

–

Ilai Elias Lehto: Kuhnuri.

Tamkin lopputyönäyttelyn Mältinrannan-osuus hämmentää minua. Olen galleriassa vähän pallo hukassa, ja yritän selvittää, mikä teos on mikäkin. Tuossa on purkillinen karkkia, tässä kirjoja, tuolla lautoja. Väkeä on paljon, enkä oikein pääse lähelle (en siis löydä numerolappuja läheskään kaikista teoksista).

Vähän tuleekin sillai tyhmä olo, että nytkö uusi taide viimeinkin ajoi ohitseni. Onneksi Mältinrannan nettisivuilta voi luntata, mikä teos on ollut mikäkin.

Ihminen on aina sellainen muoto, jonka luo ihmiset automaattisesti imeytyvät. Siksi Ilai Elias Lehdon suuren tekstiiliveistosmies Kuhnurin luo saa melkein vähän jonottaakin. Siis saadakseen kuulla, mitä veistokseen liittyvässä ääniteoksessa kuulokkeiden kautta sanotaan.

Kuulokkeissa luetaan ääneen netin keskustelupalstojen keskusteluja miehistä. Ja vielä sellaisia keskusteluja, joissa miehiä solvataan, heiltä vaaditaan mahdottomia ja heitä pidetään automaattisesti sikoina ja raiskaajina.

Tällaisen puheen kohteeksi joutuminen tekee avuttomaksi. Tällaisille ihmisille ei voi vastata järkiperusteluin eikä tunteeseen vedoten. Kun mielipide (mistä tahansa asiasta) on fanaattinen, sitä ei muuta enää mikään.

Sanni Weckman: Hillevi.

Mutta teos ahdistaa myös naisena, koska ääneen pääsevät naiset. Jos tulen määritellyksi sukupuoleni kautta ihmiseksi, joka ajattelee tuolla tavalla, olen itsekin hyvin heikoilla.

Toinen suuri ihmiskuva on Sanni Weckmanin Hillevi-kuvakudos, jota taiteilija on parhaillaan galleriassa tekemässäkin. Teokseen kiteytyvä ajatus on aika, ajan viettäminen tuttujen kasvojen edessä.

Miten me näkisimme toisemme yhä erillisinä, yksilöllisinä ja kokonaisina, kun me olemme toisillemme niin tuttuja? On helppo laittaa ihminen kategoriaan ”mummo” ja jättää huomiotta hänen kokonaisen elämänsä kaikki muut vivahteet.

Esillä on jonkin verran maalauksia, muutama installaatio ja yhteisötaiteellinen teos, joka on ehkä se, jonka kanssa menin sekaisin (ne karkit varmaankin kuuluivat siihen). Kokonaisuus on sekava, mutta se on miltei väistämätöntä näyttelyssä, johon kukin tuo noin yhden teoksen, ja teosten lähtökohtana on tinkimättömyys omasta tekemisestä, onhan kyseessä lopputyö.

Nautinnollinen näyttely siitä huolimatta on, eikä se uusi taide tainnutkaan ihan vielä ylitseni ajaa. Katselen pitkään esimerkiksi temperamaalauksia (Merituuli Laatu: Metsä nukkuu), joiden tekijä näyttää hahmottelevan kankaalle omaa käsitystään väreistä ja niiden yhteistoiminnasta. Lopulta näkemisessä on kyse melko perustavanlaatuisista asioista.

Karoliina Huuskosen äänetön videoteos Kolme muotokuvaa rikkoo mediaansa kiinnostavasti. Haastattelu, jossa ei ole ääntä, antaa mahdollisuuden dubata puhuvalle ihmiselle mitä tahansa tarinaa mielessään. (Näin käy myös ulkomailla, jos ei ymmärrä TV-ohjelmassa puhuttua kieltä. Aivot alkavat valittömästi kehittää tarinaa hallitakseen tilannetta, asettaakseen tapahtumat jotenkin ymmärrettävään jatkumoon).

Hiljaisuus tekee hyvää muutenkin, se että saa katsella vain (vähän niin kuin ne kasvot siinä kuvakuvoksessa aiemmin; katsoa toista niin kauan, että hän saa olla kaikkien väliaikaisten sanojensa ja tekojensa takana kokonainen ihminen).

 

Pohjalle asti (Näyttelyt: Kallinen, Pitkänen, Selonen)

Ulla-Maija Kallinen: Vehreyden vimma, Merja Pitkänen: Veistoksia, Silja Selonen: Siirto, Galleria Katko: Me/A Myth. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 2 –27.4.2014.

–

Ulla-Maija Kallisen maalaukset näyttävät jostain syystä grafiikalta. Piti oikein tuijotella niitä sillä silmällä.

Taiteilija on nimennyt näyttelynsä Vehreyden vimmaksi, mikä on niin osuva nimi, että tarvitaanko tässä enää kriitikkoakaan, kysyn mielessäni, ja katselen gallerian ikkunan ulkopuolella leijuvaa katupölyä. Maalauksissa on tosiaan vimmaa, ne ovat ekspressionistisia näkyjä maisemasta.

Vuoret ovat kuin runoja, puro tempoilee dramaattisesti kivien välissä. Värit ovat ylimaallisia, puunoksien oranssi ja runkojen tumma sininen (ja kuitenkin niin totta; miltä muulta kuin ylimaalliselta tuntuu aina keväisin, kun valo lisääntyy ja kaikkialla on värejä mustavalkoisen talven jälkeen!).

Silja Selosen Siirto pamauttaa verkkokalvoille taidehistorian hiekanruskeita sävyjä ja lippalakkipäisiä maalaispoikia. Hattupäisiä herrasmiehiä sätkä huulessaan, tiedättehän maailman, jossa liikutaan? Olettehan kartalla?

Maalaukset ovat hurjan hienoja. Niiden minimalistiset taustat ja tiukasti rajattu värimaailma toimivat; tuntuu kuin aika olisi hionut merkittävät yksityiskohdat pois, ja olisi jäänyt vain tämä pinta, visuaalinen tieto: nämä ihmiset olivat jonakin hetkenä tällaisina olemassa.

Muutama rautalankaveistos (ihmisiä, jotka näyttävät puun oksistoilta) istuu joukkoon hyvin. Tarinat ovat jossakin sisällä, rautalangan silmukoissa.

Entäpä Merja Pitkäsen veistokset? Mitä sanoa niistä? Miten kuvailla pelonsekaista yllätystä, kun tajuan, ettei tuolilla ole kaikkia jalkoja? Kun ymmärrän vihannesten hiipivän pöydän alapinnalla kuin hyönteiset?

Vaihtelevista materiaalista tehdyt teokset kokoontuvat saman teeman ympärille: ruoan ja nälän. Joukossa on riemastuttavia oivalluksia, kuten valurautapannuun rikotut kultaiset kupit (kuin kananmunat) ja pronssiin valetut aterian jäljet: pino erilaisia juomalaseja, dalímaisen valuvat haarukat ja veitset.

Pitkäsen teokset putoilevat kuin pikkukivet minuun, pohjalle asti.

Alakerran Galleria Katkossa on joukko videoteoksia otsikolla Minä/Myytti. Ne ovat lyhyitä tutkielmia asettumisesta erilaisten myyttisten olentojen rooliin (tai näiden olentojen etsimisestä omasta itsestä).

Seela Jousi muuttuu sotkanmunaksi, kun hänen päälleen kaadetaan kaksi ämpärillistä valkoista maalia (tai jotain maalinkaltaista). Ilai Elias Lehto meikataan Louheksi (video alkaa kuvalla valkoisesta seinästä, mikä on hienoa, koska siten Louhesta tulee konkreettisestikin teos, joka ripustetaan valkoiselle seinälle). Sellaisia kotimaisia myyttejä (minun oli vaikea asettua näiden ihmisten asemaan tai myytteihin itse, joten vähän ulkopuolisena jäin katselemaan toisten intoa sukeltaa rooleihin).