Archive for lokakuu 2015

Puusta (Näyttely: Ai Weiwei)

Ai Weiwei @ Helsinki. HAM (Eteläinen Rautatiekatu 8, Helsinki) 25.9.2015-28.2.2016.

2015-10-22-2206Ai Weiwein näyttelyn voi katsoa kahdella tapaa: kauniina puukäsityönä tai poliittisena kommentaarina. Tai toki myös molempina yhtä aikaa.

Itse kiersin näyttelyn pitkän päivän päätteeksi, ja huomasin, että eniten mieleeni takertui se kauneus. Puukäsityö. Puiden läsnäolo jopa siinä määrin, että näyttelytilaan on rakennettu osista yksi valtava puu. Puiset antiikkihuonekalut, joita on käytetty eri tavoin. Perinteiset puutyön tekniikat.

Automaattisesti tulee tunne, että teoksissa pitäisi lukea niiden tekijöiden nimet. (Museon sivuilla kerrotaan vain, että ”Apunaan hänellä on joukko erittäin ammattitaitoisia puuseppiä.”)

Toisaalta illuusio siitä, että on olemassa joku (taiteilija, yksilö), joka osaa ja pystyy tähän kaikkeen, on hieno. Sellainen supersankaritarina. Yhden ihmisen taidenäyttely, jonne yksi ihminen on koonnut kokonaisia maailmoja.

Ai Weiweistä tulee aina mieleen ne Han-dynastian posliinivaasien pudottamiset ja maalaamiset (esim. Coca-Cola-logot vaasien kyljessä). Samaan sarjaan menevät nämä antiikkihuonekalut, joista on tehty mahdottomia esineitä tai joita on läpäisty valtavilla puuparruilla. Jokin vanhan tuhoaminen on sallittua, toisen vanhan tuhoaminen ei (kuten vanhojen puutyötekniikoiden, joita tämäkin näyttely pitää hengissä).

Taide elää ristiriidoista. Idea on tärkeämpää kuin tekijyys. Vanhan tuhoaminen on taiteen tehtävä.

Jotenkin tämä näyttelykokemus jalostuu päässäni iskulauseiksi.

 

 

 

 

 

Mainokset

Aseina huulipuna ja kyyneleet? – näyttely, joka laajenee nimeään suuremmaksi

Aseina huulipuna ja kyyneleet? Moninainen naiseus. Teoksia Sara Hildénin säätiön kokoelmasta. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 4.10.2015–17.1.2016

Mariko Mori: Renew IV. Taustalla (oik.) Nina Roos: Movement Between the Words (The Rupture I).

Mariko Mori: Renew IV. Taustalla (oik.) Nina Roos: Movement Between the Words (The Rupture I).

Vähän käsittämättömällä tavalla nimettyyn Aseina huulipuna ja kyyneleet? -näyttelyyn on koottu naiseutta käsitteleviä teoksia Sara Hildénin taidemuseon kokoelmista. Itse näyttelyssä ei tosin ole niin selvää, miten mikäkin teos käsittelee naiseutta (kuten vaikkapa Erwin Wurmin iso, istuva, miehenoloinen ihmishahmo, jonka pää piiloutuu neulepaitaan).

Näyttelyn nimi pohditutti minua koko kierroksen ajan. Onko se vitsi? Opettavainen kysymys tyyliin: kuvitteletteko, että naisten aseita ovat huulipuna ja kyynelet? Olettepa te rajoittuneita! Vai onko sen tarkoitus saada meidät kiinnostumaan siitä, miten huulipuna toimii aseena? En ymmärrä nimeä, se häiritsee vielä näin melkein viikon näyttelykierroksen jälkeenkin. Jotenkin en kehtaa edes sanoa käyneeni sen nimisessä näyttelyssä.

Mutta jos jokus vielä pääsen tämän nimen yli, saatan lähestyä näyttelyä pienemmän ennakkoluulokuorman kanssa. Tai no, yritän lähestyä sitä jo nyt.

Naiseus ei sinänsä ole minusta koskaan ollut kiinnostava tapa rajata taidetta, mutta sille lienee perustelunsa ainakin taidehistoriallisesti (naiset jääneet vaille ääntä ja niin edelleen). Tämäkään näyttely ei tosin esittele vain naistaiteilijoita vaan myös miehiä, jotka ovat kuvanneet naisia. Tai sitten eivät ole edes kuvanneet naisia, kuten jo mainitsemani Erwin Wurm.

SAM_3534

Tamara Piilola: The Most Beautiful Things Hide.

Sukupuolittunut rajaaminen on riskialtista jo senkin vuoksi, että niin monen on niin helppo sanoa, että eivät naiset ole tällaisia. Yritän jättää sen argumentin käyttämättä, koska mikä minä olen sanomaan, millaisia naiset ovat tai eivät voi missään tapauksessa olla.

Vietin eniten aikaa abstraktia lähestyvien, vihjailevien teosten edessä. Tällaisia ovat mm. Nina Roosin hienosti nimetty Movement Between the Words (The Rupture I), Tamara Piilolan The Most Beautiful Things Hide, Raili Tangin Viheriäinen sekä Susanne Gottbergin Object. Taiteilijat näyttävät jotakin, mitä ei voi nähdä, ja vangitsevat huomion juuri sillä. Tunne, jonka he ovat teoksiinsa säilöneet, on se, että en saa jotakin selville vaikka yritän.

SAM_3540

Susanne Gottberg: Object.

Tuula Lehtisen Posliinikokoelma kommentoi kauniisti nykyarjen koruttomuutta verrattuna historian koristeellisuuteen (ainakin joidenkin historian). Siniset koristemaalaukset valkoisissa posliinimaitotölkeissä korostavat köyhien ja rikkaiden arjen esineistön eroja. Ehkä minua häiritsee tämänkin teoksen joutuminen naistematiikan alle tässä näyttelyssä. Ei tällä liene mitään tekemistä moninaisen naiseuden kanssa. Tällainen taide laajenee yleispäteväksi.

No, läsnä on tietysti myös Edward Kienholzin Uudestisyntyminen, josta minulla on kauhumuistoja jo lapsuudesta. Teos on hieno, ja vaihteeksi eri paikassa kuin missä sen täällä yleensä näkee. Ehkä se johtuu syksystä, mutta kasvit flyygelissä eivät oikein ole jaksaneet kasvaa runsaiksi. Ja niissä on Plantagenin hintalaput, mikä ahdistaa minua, vaikka toki kertookin paljon elämästä ja naiseudesta. Kukat Plantagenista ja flyygelin päälle makaamaan – kenenpä meistä arki sen hohdokkaampaa olisi.

Hurjuudellaan ja taituruudellaan mieleen jäivät myös Kari Vehosalo ja Elina Merenmies, joista kumpikin antaa naisen kadota ja kasvojen muuttua joksikin muuksi. Muovipussiksi. Oksistoksi. Kun elämä palaa kirkkaimmillaan, kuolema ei koskaan tunnu olevan kaukana.

Kari Vehosalo: Picture of Dorian Gray.

Kari Vehosalo: Picture of Dorian Gray.

Aurinkoisena syyspäivänä museon harmaat betoniseinät muuttuivat omaksi teoksekseen ihan luonnostaan. Kummallista, etten ole koskaan ennen ymmärtänyt, miten tämä betoninharmaa nostaa teokset maagisen kauniisti esiin. Valkoinen saattaa vähän latistaa, mutta tämä elävä harmaa, oi, kauneus. (Tuula Lehtisen valkoiset posliinitkin olisivat ansainneet muun kuin valkoisen taustan.)

Kokonaisuutena näyttely tarjoaa useita museon kokoelmien teoksia, joita en ole nähnyt pitkään aikaan/koskaan. Viihdyin museossa pitkään, eikä tullut lainkaan sellainen olo, että pääsisipä jo ulos aurinkoon. Huippukohtia on useita. Vain nimi jää kummittelemaan mieleen.

Läpilyöntikipu nyt nettikirjakaupoissa

SAM_3522Huomenta!

Runokokoelmani on viimein päivittynyt myyntiin Booky.fi:n sivuille. Sitä myy myös Adlibris.

Tampereella kirjaa myy nyt Tulenkantajien kirjakauppa ja Turussa Pieni Kirjapuoti. Jyväskylässä kirjaa on fyysisesti saatavilla Olga Malytchevan taidekaupasta (se sijaitsee Torikeskuksessa).

Kylmähermoisia asetelmia (Näyttely: Heikkilä)

Maiju Heikkilä: Ihmisen pelko. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 3.10.2015 – 20.10.2015.

2015-10-08-2168Jos tulee tunne, että täytyy nähdä hienoja, suuria piirustuksia, kannattaa lähteä Maiju Heikkilän piirustusta ja maalausta yhdistelevään näyttelyyn. Joskus tällaisten katsominen tekee hyvää, ihan vain se käden liikkeen seuraaminen paperilla.

Heikkilän teokset ovat hyvin anatomisia. Vaikka ei kurkistettaisi ihmisen sisään, pelkkä käden asento voi tuoda mieleen anatomisen toimintakuvauksen tietystä lihaksista. Ja toisinaan sinne ihmisen sisäänkin kurkistetaan, kylmästi ja liikuttumatta, niin kuin anatomisissa piirustuksissakin tehdään. Ihminen on kuvien materiaalia, ei sen enempää.

Kuvat ovat miltei asetelmamaisia: puolikas ihmisvartalo ylösalaisin paperilla on kuin mikä tahansa esine, mikä tahansa kappale ympäröivää maailmaa. Ihmiset on rajattu väkivalloin, ihoa rikki repimällä. Lopputulos on koristeellinen, ei kivulias. Jokin kummallinen taika toimii. 2015-10-08-2166

Vaikuttava kuva naisesta silmät sidottuina tuo mieleen Hugo Simbergin ja Haavoittuneen enkelin. Pakeneva metsä -teos peilaa itseään kuin puunlehti, kysymättä symmetriseksi kasvanut.

On kiva viettää aikaa mustavalkoisessa maailmassa. Näyttelyssä on jotakin vanhanaikaista, perusteellista. Paperin pinnassa melkein näkee piirustusluokan ja hiljaisen rapinan, kun kynä liikkuu. On piirretty paperille, on tuotu näytteille.

Runokokoelmani julkaistiin perjantaina

SAM_3522Vähän taidekritiikkiin liittymättä: esikoisrunokokoelmani julkaistiin perjantaina Turun kirjamessuilla. Kokoelman nimi on Läpilyöntikipu, ja se kertoo suruprosessista.

Henkilö, jota Läpilyöntikivulla surraan on performanssitaiteilija Bas Jan Ader (1942-1975). Rakastuin hänen tarinaansa ja surin hänet läpikotaisin. Runot ovat olleet työn alla kolmisen vuotta. On suloista saada prosessille näin onnellinen loppu.

Kirja ilmestyy netti- ja vähän muihinkin kauppoihin, kunhan ehtii painosta hyllyille asti. Päivitän tilannetta!

(Kansikuvana on Marjatta Nuorevan grafiikantyö Pihlaja II.)

Uusia runovideoita…

… tai jonkinlaisia tanssillisia muistiinpanoja metsästä: 2015-09-17-2125

Jos huoneita olisi

Hän on aika

Salatiedettä (Näyttely: Lautala, Liimatainen, Törönen-Ripatti)

Pirita Lautala, Mari Liimatainen, Kirsimaria E. Törönen-Ripatti: M o m e n t u m – joka uniinsa uskoo se varjoaan pelkää. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 16.9. – 11.10.2015.

 

Mari Liimatainen: Take away.

Mari Liimatainen: Take away.

Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyy jäniksiin. Ne seisovat kahdella jalalla ja näyttävät uhkaavilta. Lauman edessä on tyttö, kasvot varjossa, ja jänikset näyttävät kävelevän hänen ylitseen.

Pirita Lautala: Pieni kuolema ja Pieni kuolema II.

Pirita Lautala: Pieni kuolema ja Pieni kuolema II.

Teos on Mari Liimataisen Explain yourself, versio 3. Vähän aikaa jäniksiä katseltuani näen niiden asennoissa jotakin tanssillista. Ehkä kuva ei olekaan niin uhkaava kuin ensinäkemältä luulin.

Kapriisin ryhmänäyttelyssä on paljon eläimiä, erityisesti näitä jäniksiä ja suuria varislintuja. Näyttelyssä on myös maalaksia vanhoista taloista, joiden pinnalta muistot valuvat kuin maali. Talot, joihin kaikki tämä ajatteleva ja kokeva ihmisluonto on paketoitu. Ne katselevat minua gallerian seiniltä.

Täällä ihmiset ovat pieniä paperipusseja, jotka täyttyvät kuka milläkin. Liimataisen Take away on levittäytynyt ikkunalaudoille. Paperipussien väleistä voi katsella katua, jolla nämä ihmiset, tyhjät ja täydet, kävelevät ohi.

Pidän kartan teemasta, joka toistuu Kirsimaria E. Törönen-Ripatin teoksissa. Karttoja on kaiverrettu ja piirretty ja löydetty. Osa erottuu selvästi, osa tuskin lainkaan taustastaan. Kartat ja vanhat talot, loputtomia tapoja yrittää hallita kaoottista elämää, luokitella sitä.

Tiettyä karttamaisuutta on myös Liimataisen jäniksissä silloin, kun niiden sydämet ja verisuonet on piirretty pintaan. Eläimistä tulee vanhoja anatomian opetuskuvia, tiedettä turkkinsa alla.

Kirsimaria E. Törönen-Ripatti: City of Lights 4.

Kirsimaria E. Törönen-Ripatti: City of Lights 4.

Ehkä parasta koko näyttelyssä onkin seinä, jolla teoksia ei ole nimetty erikseen eri taiteilijoille. Pienet, salaperäiset maalaukset ja piirrokset ovat kuin lasin alle prässättyjä kasveja, joita taiteilijat ovat poimineet mukaansa. Näyttelyssä kummallisesti leijuva vanhanaikaisuus, tieteellisyys, salaperäisten asioiden avaaminen ja perinpohjaisuus saavat vallan. Tunnen katselevani vanhaa, vieraskielistä tietosanakirjaa.

Pirita Lautalan linnut kantavat raskasta taakkaa: enteitä ja viestejä jostakin, mitä emme näe. Ne kertovat kuolemasta, ne kannattelevat ihmisiä ohuilla langoilla. Ne tietävät enemmän kuin me. Niistä tulee turvallinen olo.