Aseina huulipuna ja kyyneleet? – näyttely, joka laajenee nimeään suuremmaksi

Aseina huulipuna ja kyyneleet? Moninainen naiseus. Teoksia Sara Hildénin säätiön kokoelmasta. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 4.10.2015–17.1.2016

Mariko Mori: Renew IV. Taustalla (oik.) Nina Roos: Movement Between the Words (The Rupture I).

Mariko Mori: Renew IV. Taustalla (oik.) Nina Roos: Movement Between the Words (The Rupture I).

Vähän käsittämättömällä tavalla nimettyyn Aseina huulipuna ja kyyneleet? -näyttelyyn on koottu naiseutta käsitteleviä teoksia Sara Hildénin taidemuseon kokoelmista. Itse näyttelyssä ei tosin ole niin selvää, miten mikäkin teos käsittelee naiseutta (kuten vaikkapa Erwin Wurmin iso, istuva, miehenoloinen ihmishahmo, jonka pää piiloutuu neulepaitaan).

Näyttelyn nimi pohditutti minua koko kierroksen ajan. Onko se vitsi? Opettavainen kysymys tyyliin: kuvitteletteko, että naisten aseita ovat huulipuna ja kyynelet? Olettepa te rajoittuneita! Vai onko sen tarkoitus saada meidät kiinnostumaan siitä, miten huulipuna toimii aseena? En ymmärrä nimeä, se häiritsee vielä näin melkein viikon näyttelykierroksen jälkeenkin. Jotenkin en kehtaa edes sanoa käyneeni sen nimisessä näyttelyssä.

Mutta jos jokus vielä pääsen tämän nimen yli, saatan lähestyä näyttelyä pienemmän ennakkoluulokuorman kanssa. Tai no, yritän lähestyä sitä jo nyt.

Naiseus ei sinänsä ole minusta koskaan ollut kiinnostava tapa rajata taidetta, mutta sille lienee perustelunsa ainakin taidehistoriallisesti (naiset jääneet vaille ääntä ja niin edelleen). Tämäkään näyttely ei tosin esittele vain naistaiteilijoita vaan myös miehiä, jotka ovat kuvanneet naisia. Tai sitten eivät ole edes kuvanneet naisia, kuten jo mainitsemani Erwin Wurm.

SAM_3534

Tamara Piilola: The Most Beautiful Things Hide.

Sukupuolittunut rajaaminen on riskialtista jo senkin vuoksi, että niin monen on niin helppo sanoa, että eivät naiset ole tällaisia. Yritän jättää sen argumentin käyttämättä, koska mikä minä olen sanomaan, millaisia naiset ovat tai eivät voi missään tapauksessa olla.

Vietin eniten aikaa abstraktia lähestyvien, vihjailevien teosten edessä. Tällaisia ovat mm. Nina Roosin hienosti nimetty Movement Between the Words (The Rupture I), Tamara Piilolan The Most Beautiful Things Hide, Raili Tangin Viheriäinen sekä Susanne Gottbergin Object. Taiteilijat näyttävät jotakin, mitä ei voi nähdä, ja vangitsevat huomion juuri sillä. Tunne, jonka he ovat teoksiinsa säilöneet, on se, että en saa jotakin selville vaikka yritän.

SAM_3540

Susanne Gottberg: Object.

Tuula Lehtisen Posliinikokoelma kommentoi kauniisti nykyarjen koruttomuutta verrattuna historian koristeellisuuteen (ainakin joidenkin historian). Siniset koristemaalaukset valkoisissa posliinimaitotölkeissä korostavat köyhien ja rikkaiden arjen esineistön eroja. Ehkä minua häiritsee tämänkin teoksen joutuminen naistematiikan alle tässä näyttelyssä. Ei tällä liene mitään tekemistä moninaisen naiseuden kanssa. Tällainen taide laajenee yleispäteväksi.

No, läsnä on tietysti myös Edward Kienholzin Uudestisyntyminen, josta minulla on kauhumuistoja jo lapsuudesta. Teos on hieno, ja vaihteeksi eri paikassa kuin missä sen täällä yleensä näkee. Ehkä se johtuu syksystä, mutta kasvit flyygelissä eivät oikein ole jaksaneet kasvaa runsaiksi. Ja niissä on Plantagenin hintalaput, mikä ahdistaa minua, vaikka toki kertookin paljon elämästä ja naiseudesta. Kukat Plantagenista ja flyygelin päälle makaamaan – kenenpä meistä arki sen hohdokkaampaa olisi.

Hurjuudellaan ja taituruudellaan mieleen jäivät myös Kari Vehosalo ja Elina Merenmies, joista kumpikin antaa naisen kadota ja kasvojen muuttua joksikin muuksi. Muovipussiksi. Oksistoksi. Kun elämä palaa kirkkaimmillaan, kuolema ei koskaan tunnu olevan kaukana.

Kari Vehosalo: Picture of Dorian Gray.

Kari Vehosalo: Picture of Dorian Gray.

Aurinkoisena syyspäivänä museon harmaat betoniseinät muuttuivat omaksi teoksekseen ihan luonnostaan. Kummallista, etten ole koskaan ennen ymmärtänyt, miten tämä betoninharmaa nostaa teokset maagisen kauniisti esiin. Valkoinen saattaa vähän latistaa, mutta tämä elävä harmaa, oi, kauneus. (Tuula Lehtisen valkoiset posliinitkin olisivat ansainneet muun kuin valkoisen taustan.)

Kokonaisuutena näyttely tarjoaa useita museon kokoelmien teoksia, joita en ole nähnyt pitkään aikaan/koskaan. Viihdyin museossa pitkään, eikä tullut lainkaan sellainen olo, että pääsisipä jo ulos aurinkoon. Huippukohtia on useita. Vain nimi jää kummittelemaan mieleen.

Advertisements

3 responses to this post.

  1. Niin tämä näyttelyn nimihän oli lainaus Aku Ankasta, minustakin hivenen outo valinta. Näyttelystä muutoin pidin kyllä.

    Vastaus

    • Posted by RJ on lokakuu 19, 2015 at 3:55 pm

      Minua ehdittiin jo toisaallakin valistaa nimen alkuperästä. Myönnän missanneeni tämän hienon kulttuurillisen viittauksen kokonaan. Hienoa, jos nimi aukenee Aku Ankkansa tuntevalle yleisölle vähän paremmin kuin minulle.

      Vastaus

      • Joo, siis sieltä museon seinältä minäkin sen luin, ei ollut lainkaan tuttu moinen viittaus. Ei ehkä kovin monelle muullekaan..?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: