Posts Tagged ‘Rooma’

Kolumni: Koti vieraassa kaupungissa

Koti vieraassa kaupungissa (Keskisuomalaisessa), kolumni, jossa pohdin Rooma-ikäväni syvintä olemusta. Syvimmän olemuksen löytäminen ei helpota ikävää, kunhan tekee siitä jotenkin hallittavampaa. Muka. Kaipaan edelleen Roomaan joka päivä. (Siksi Roomasta kirjoittaminen on jotenkin ylisentimentaalista. Tunnistan ongelman: minussa elävä valtava tunne ei ole lukijalle kiinnostavaa. Roomasta voisi kirjoittaa kiinnostavastikin. Jatkan Rooman museoiden sarjaani vielä joskus.)

Fenestra Finnorum -blogissa Kaisa Raittila kirjoittaa omasta Rooma-kokemuksestaan. Vaikka se on eri kuin omani, siinä on jotain samaa perustavanlaatuista aistillisuutta. Ja kävelemistä. Rooma on kaupunki, joka antautuu kävelijälle pikkuhiljaa.

No, se Roomasta tällä erää.

Mainokset

Museomuistoja, Rooma, osa 3

Colosseum, Foro Romano, Palatino

Colosseumin ovella pörrää juonikkaita oppaita, jotka lupaavat, että muutamalla kympillä he päästävät koko jonon ohi. He hokevat, että jonossa joudutte seisomaan ainakin kaksi tuntia (itse jonotin puoli tuntia, mutta olikin kyllä huhtikuu).

Jonottaessa voi todistaa Colosseumin nopeaa kuolemaa, kun joka toinen jonottava turisti kaivertaa kynnellään kiviseinästä muistoksi palasia mukaansa. Oi aikoja, oi tapoja.

Itse Colosseum on tietenkin juuri sellainen kuin voi kuvitella: iso.

Samalla lipulla pääseekin sitten Foro Romanolle ja Palatino-kukkulalle. Tämä on juuri sitä aluetta, joka tulee mieleen sanasta Rooma; katkenneita pylväitä, ylväitä hallintorakennusten raunioita Trajanuksen ajoilta. Hyvät kävelykengät plussaa, kadut ovat käsittämättömän muhkuraista mukulakiveä.

Palazzo Altemps

Palazzo Altemps on osa kansallismuseoita. Paikka on kaunis (tiedän, että toistelen tätä, mutta niin vain on). Palatsissa on pieni kirkko, jossa on rajuja seinämaalauksia ja paljon pässejä kaikissa mudoissaan. Veistoksia on roomalaisten lisäksi myös mm. Egyptistä.

Lempparini olivat velmu Pan ja Fauni -veistos sekä psykedeelinen huone, joka on rakennettu erivärisistä kivistä.

Galleria nazionale d’arte moderna

Tämän tiivistän lauseeseen: Paljon upeaa italialaista, josta en ollut koskaan kuullutkaan! (Esim. Giulio Bargellinin Resurrezione, josta löytyy kuva toisen siihen ihastuneen taiteenkatselijan blogista.)

MAXXI (Museo nazionale delle arti del XI secolo)

Zaha Hadidin suunnittelema, vuonna 2010 avattu rakennus täynnä nykytaidetta. Portaikkoja, kiinnostavia nurkkauksia, puolikerroksia ynnä muuta kävijän päätä pyöräyttävää. Mukava rakennus, kahvila vähän pikkuinen ja tylsä. Kirjakaupassa voi ihmetellä sitä tosiseikkaa, että mistään päin Roomaa ei tahdo löytyä italialaista nykytaidetta käsitteleviä kirjoja esimerkiksi englanniksi (hyvä jos italiaksikaan).

Orgaaniset muodot riemastuttavat heti aulassa; lipunmyyntitiski on kuin valtava maljanmuotoinen sieni.

MAXXI on vähän kauempana keskustasta, mutta samallahan sitten pääsee testaamaan raitiovaunuliikennettä.

MAXXI ei kuulu niihin museoihin, joihin kulttuuriviikolla pääsee ilmaiseksi. Museossa ei myöskään saa ottaa valokuvia.

Pitkiä ikkunaseiniä ohittaessaan voi tarkistaa, vieläkö rakenuksen ja ikkunan välissä on pulunpesä!

(jatkuu yhä)

Museomuistoja, Rooma, osa 2

Palazzo Massimo

Museon mahtavin huone on ylimmässä kerroksessa: Villa Livian puutarhahuone (maalattu 20-30 eaa), jonka seinämaalauksiin on kuvattu kokonaisen puutarhan kasvit ja eläimet. Huone on valaistu niin, että siellä voi katsella vuorokaudenaikojen vaikutusta maalauksiin. (Kuvani sieltä ovat joka tapauksessa niin hämäriä, että laitan suoriolla veistoksia tähän.)

Villa Livia on muuten esitelty kirjassa The Best Art You’ve Never Seen, mistä itsekin sen bongasin ennen matkaa. Sikäli on hassua, että tämä puutarhahuone on ihan helposti saavutettavissa yhdessä kansallismuseon toimipisteessä!

Muuten esillä on veistoksia, mosaiikkeja ja alimmassa kerroksessa niin paljon kolikoita, että riittää katsomista loppuelämäksi. Rakennus on mukava ja teokset ovat hyvin valaistuja.

Diocletianuksen termit

Suunnaton kylpylä on muutettu museoksi. Varsinaista kylpylää ei oikeastaan enää ole, mutta korkea katto huimaa silti päätä. Esillä on hautakiviä (paljon pääkallokuvioituja!) ja veistoksia.

Museossa kylpylän yhteydessä on tosi paljon kaikkea (tämä eksakti ilmaus selittyy sillä, että museo oli sinä päivänä kolmas, jossa kävin). Kuriositeettina Michelangelon suunnittelema pylväikkö (kuvassa).

Diocletianuksen kylpylä on ihan keskustassa, vähän kauemmas saa metroilla seuraavaan kohteeseen:

Caracallan termit

Caracallan kylpylä oli aktiivikäytössä 300 vuotta (se rakennettiin 200-luvulla), ja rakennuksesta saa huomattavasti selvemmän käsityksen kuin Diocletianuksen vastaavasta. Caracallan kylpylään kannattaa mennä aurinkoisena päivänä, koska katto on sortunut ajan syövereihin. Alueella on paljon ehjiä lattia- ja seinämosaiikkeja ja suuri puisto, jossa voi tunnelmoida valtaisan, 1600 kylpijän mittaisen rakennuksen menneisyyttä.

Caracallan kylpylässä voi myös kokea menneisyyden katoavaisuuden; kuhertelevat kyyhkyt pudottelivat tiiliä seinistä.

(jatkuu)

Museomuistoja, Rooma, osa 1

Jossakin hullunrohkeassa keväthuumassa sain päähäni kirjoittaa jotain jokaisesta museosta, jossa olen käynyt. Tein listan. Sitten päätin kirjoittaa vain museoista, joissa muistan käyneeni. Ja koska on kevät, ja koska ah, Rooma on rakastettava kaupunki, aloitan Roomasta.

Complesso del Vittoriano (linkki vie lähinnä kuvaan museosta, joka sijaitsee Vittorio Emmanuelen muistomerkkirakennuksessa siinä vastapäätä Trajanuksen pylvästä)

Satuin olemaan Roomassa viime keväänä juuri, kun tässä museossa oli Tamara de Lempickan näyttely, mikä oli tarunomaista. Museo on miellyttävä, joskin vessat ovat kellarissa monien portaiden takana, ja vähän siinä portaikoissa meni sekaisin, että missä on mitäkin (kellarissa on myös yllättävä kahviautomaatti, jos kaipaa piristystä kesken museoimisen). Lipunmyynti on keskellä museon kahta puolta siten, että sen ohi tulee käveltyä toistuvasti (lippu kannattaa pitää esillä). Suomalaisella Arvostelijain liiton kortilla sai alennusta ilman mitään vänkäämistä.

Lempickan lisäksi esillä oli italialaista nykytaidetta, mikä on sen verran vierasta ainakin minulle, että näyttelyä oli kiintoisaa kierrellä.

Museo Etrusco (Villa Giulia)

Etruskimuseo sijaitsee uskomattoman kauniissa Villa Giuliassa Borghesen puiston laidalla. Piha on tosi hieno, puutarhamainen. Museon ainoa huono puoli on sen valtava koko; kiertelyyn on varattava tunteja. Museon viereen pääsee raitiovaunulla, ellei tahdo kävellä puistossa.

Etruskien veistotaide on minusta ihanaa (sallinette subjektiivisen ilmaisun) ja siksi veistosten näkeminen ihan oikeasti oli hieno kokemus. Lisäksi esillä on sen tsiljoona ruukkua ja kellarissa erityisen hyvin suojeltuna aito etruskihauta seinämaalauksineen. Tämä museo ei välttämättä kuulu suurimpiin turistirysiin, koska kulttuuriviikon ilmaisten sisäänpääsyjenkään houkuttelemana museossa ei ollut juuri ketään.

Museokauppa ei myy mitään etruskeihin liittyvää kirjallisuutta muilla kielillä kuin italiaksi. Puutarhassa on kahvila, jossa voi seisten huitaista mahaansa cappuccinon tai espresson. Ja sitten taas museoon!

Crypta Balbi

Crypta Balbi kuuluu valtionmuseoihin, joihin pääsee arkeologiakortilla (edullinen viikkolippu valtion arkeologisiin kohteisiin). Museo on kaupungin alta kaivettu teatterin osa. Sen lisäksi yläkerroksissa on paljon kaupungin historiaa.

Crypta Balbi on niin hyvin kätketty, että kysyin tietä kolme kertaa ennen sen löytämistä. Sekään ei siten ole suuri turistirysä, vaikka onkin ihan keskellä kaikkea. Kellareihin järjestetään opaskierroksia, joilla puhutaan italiaa. Mutta kellarit ovat erityisen kauniit joka tapauksessa! Viileää, kosteaa ja uskomattoman kaunista vihreää kasvustoa valkoisilla muureilla.

(jatkuu)

Satumainen onni (Näyttely: Tamara de Lempicka)

Hei. En ole unohtanut nokkostamista. Viivyin kaksi viikkoa Roomassa (matka, jonka taiteellisia yksityiskohtia säännöstelen tännekin tulevina päivinä), enkä siksi ole yhtään perillä näyttelyistä, joissa olisin voinut Suomessa käydä.

Roomassa eteeni osui kuitenkin satumainen onni! Kävelin siinä kadulla ihan rauhassa (mikä siis tarkoittaa, että olin selvinnyt eroon yhdestä päivänvarjojen myyjästä ja parista gladiaattoriksi pukeutuneesta tyypistä ja hyppinyt vilkkaasti liikennöidyn autotien yli), kun huomasin mainosjulisteen, jossa luki ”Tamara de Lempicka – La regina del moderno”. Ja, niin, Lempicka on ollut lempitaiteilijani siitä asti, kun löysin hänen teoksiaan (en vieläkään ymmärrä, miksei häntä edes maninittu taidehistorian peruskursseillamme; kun sitten törmäsin hänen maalauksiinsa jonkin linkin kautta netissä, luin heti kasan artikkeleita, joissa häntä kutsuttiin yhdeksi aikansa merkittävimmistä taiteilijoista).

Se, että Lempicka on ollut vuosia lempparini siitä huolimatta, etten ollut nähnyt hänen maalauksistaan kuin kuvia, kertoo hänen energiastaan. Se välittyy huonojenkin kuvien kautta. Kävin sitten katsomassa tuon Complesso del Vittorianon näyttelyn (80 maalausta, 40 piirrosta) ja olin aivan huumassa. Vietettyään kaksi viikkoa Roomassa on kuulkaa vaikea enää huumaantua mistään (huumasta tulee sellainen arkisen olon muoto siellä), mutta Lempickasta minä huumaannuin. Jestas mikä kolmiulotteisuus! Mitkä silmät! Vasta kun näin ihan aidot maalaukset edessäni, tajusin, miten ihmiset on vangittu kankaalle. Eläviä ihmisiä. Vangittu ikuisuuteen.

Se oli hurja tunne.

Jos meinaatte käydä Roomassa ennen 10. heinäkuuta, käykää ihmeessä tuolla näyttelyssä. Ettepä aavista, millainen kokemus on edessä!

Näyttelyyn törmääminen tuntui satumaiselta, koska en ole koskaan ennen käynyt Roomassa ja koko näyttely hiipi vastaan yllätyksenä. Päätin sitten näyttelyn kunniaksi julkaista Lempickasta reilu vuosi sitten kirjoittamani esseen (joka ei varsinaisesti liity tuohon näyttelyyn mitenkään, mutta koska palasin matkalta vasta eilen, olen vähän sanattomassa tilassa edelleen). Tämä on hyvä hetki paljastaa pateettinen taide-esseisti itsessäni. Tai, vielä parempaa: pateettinen pöytälaatikkotaide-esseisti!

Tässä se tulee (on pakko vain pahoitella tekstin asettelua; parempaan en tällä blogipohjalla pysty):

Vangittu

”Taidetta ei tehdä katseltavaksi/taide katselee meitä”

– Josef Albers

Josef Albersin runo, jossa hän kuvaa taiteen katsetta, palaa mieleeni kun katselen Tamara de Lempickan (1898-1980) maalausta Autoportrait (Tamara in the Green Bugatti) vuodelta 1925. Maalauksen nainen katselee juuri minua, ja uskomatta olevansa pelkkää maalia kankaalla hän jopa asettuu minun yläpuolelleni; ”En pelkää mitään”, hän tuntuu sanovan. Hän haastaa.

Omakuvassaan taiteilija on luonut itsestään sellaisen kuin katsojakin haluaisi olla, mutta myös selvästi naisen, jonka kuka tahansa haluaisi omistaa – mahdottoman, vapaan, voimakkaan ja kauniin. Maalauksessa ei kuitenkaan näy kokonaista autoa tai naista. Auto on viitteellisesti läsnä ohjauspyöränä (tuntuisi pyhäinhäväistykseltä puhua ’ratista’ tässä yhteydessä) ja vihreänä ovena, nainen hansikoituna kätenä ja kypärän rajaamina kasvoina.

Lempicka rajasi myös omaa elämäänsä: taiteilijan elämäkerran kirjoittanut Gilles Néret joutuu toteamaan, ettei faktoja juuri ole tarjolla. Lempicka peitti jälkensä, ilmestyi Pariisiin kuin tyhjästä vuonna 1923, salasi syntymävuotensa ja käytti useampaa nimeä. Historiattomana nainen pystyi olemaan vapaa. Lempicka näyttää vapauttaneen itsensä kaikin tavoin; marginaaleissa oli enemmän tilaa kuin leveältä näyttävässä valtavirrassa.

Autolla ajava nainen on täydellinen vapauden kuva. Hän ei tarvitse miestä päästäkseen mihin tahtoo, ja hän hallitsee hevosvoimat jalkojensa alla kevyellä kätensä liikkeellä. Maalauksessa onkin jotain tavallista sykähdyttävämpää. Vaikka Lempickan naiskuvat ovat usein vahvoja ja art decolle ominaisesti joskus suorastaan satuttavan kauniita, omakuvasta suoraan silmiini katsova nainen pitää minut hyppysissään harmillisen helposti.

Katse on tämän maalauksen ydin. Lähes kaikissa muissa maalauksissa Lempickan naiset katsovat muualle. He asettuvat kiltimmin objekteiksi (vaikkeivät useinkaan tutulla tavalla nimenomaan miehisen katseen kohteeksi), eivätkä haasta katsojaa keskusteluun kanssaan. Muualle suunnattu katse saattaa olla seurausta tyylistä, jota Néret kutsuu ”turvalliseksi kubismiksi” – porvariskoteihin sopivin värein maalatuissa, kunnioitettujen kotien seinille sopivissa teoksissa ei saanut olla mitään sellaista, mistä vieraat voisivat pelästyä tai loukkaantua. Autoportrait on tilaustyö Die Dame -lehden kanteen, josta maalaus hyppäsi maineeseensa yhdessä yössä.

Taiteilijan elämää tuntemattomalle Autoportrait voi olla vain toivekuva tai taiteilijan oman vahvuuden esteettinen ilmaus. Lempicka oli kuitenkin kiinnostunut sukupuolirooleista ja niiden joskus miltei huomaamattomasta vaihtelusta jokaisessa ihmisessä. Lempickan naiset ovat harvoin herkkiä tutulla tavalla. He saattavat seistä hajareisin mustassa puvussa (Portrait of the Duchess de la Salle, 1925) tai heidät saatetaan yllättää alastomina samasta sängystä (The Two Friends, 1923; Group of Four Nudes, 1925), mutta he eivät näytä siltä kuin naisen pitäisi. Heidän silmänsä leiskuvat tulta ja leijonaa, vartalot ovat pylväsmäisen lihaksikkaita ja heidän nautintonsakin on äänekästä, fyysistä ja ottavaa. On helppo ymmärtää, miksi Lempickan yhteydessä aina mainitaan hänen biseksuaalisuutensa (tällainen naiskuva tuntuu vielä nykyäänkin vaativan selityksiä) ja miksi hänen teoksistaan löydetään kuvallisia naisten emansipaation muotoja.

Toisille Lempickassa on liikaa. Lontoon Royal Academyn Tamara de Lempicka, Art Deco Icon -näyttelyn vuonna 2004 arvostellut Philip Hensher piti Lempickan maalauksia jopa naurettavina. ”In small doses, Lempicka offers the harmless pleasure of a painter trying too hard to be chic; at length, her work becomes actively irritating.”, hän jatkaa. Olen joskus itsekin erehtynyt kutsumaan Lempickan maalauksia naurettavan kauniiksi. Vuosikymmeniä myöhemmin, Lempickan aikaa elämättä, tällaisia sanoja on helppo käyttää.

Tamara de Lempicka loi itsestään niin siistin paketin, että häntä on yhä vaikea nähdä kokonaisena ihmisenä, vaimona ja äitinä – rooli, johon hän ehti vilkkaan seuraelämänsä lisäksi. Häntä on kutsuttu dandyksi, kokaiinia nuuskaavaksi kotiäidiksi ja kaikeksi siltä väliltä. Vapaalle naiselle ei tunnu vieläkään löytyvän nimitystä, joka ei samalla arvottaisi häntä jotenkin.

Niinpä ’vapaus’, tämä kummallinen ja historiallisesti monia painolasteja kantanut sana, tuntuu olevan ainoa tapa määritellä Tamara de Lempickaa. Hänen maalauksensa ovat rohkeita vielä nykyäänkin. Hän on löytänyt sellainen muodon ja värin yhteyden, etteivät maalaustaiteen normaalit rajat enää päde. Hän vaikuttaa eläneen juuri niin kuin tahtoi – ei niinkään sukupuolestaan riippumatta tai johtuen vaan yksinkertaisesti uudenaikaisena, kaupunkielämän ihmisenä.

En ole koskaan pitänyt kauneutta taiteessa ongelmallisena. Vaikka taiteen ei missään nimessä tarvitse olla kaunista, ei ole taiteilijan vika, jos hänen tyylinsä on miellyttävää katsoa. Kauneus voi siitä huolimatta olla ongelma: kauniit maalaukset on helppo torjua naisellisina tai sisällöstä tyhjinä, jopa ärsyttävinä.

On kuitenkin kauheaa, jos taiteeseen ei saa rakastua. On kauheaa, jos taide on alistettava pelkälle rationaaliselle analyysille, vaikka parhaimmillaan kuvataide pystyy ujuttamaan viestinsä suoraan tunteisiin.

”Maalausten edessä on itketty aina, mutta eri vuosisatoina eri syistä ja eri maalausten edessä. 1900-luku on ollut kyynelettömin vuosisata tähänastisista, sillä ihmiset ovat etääntyneet taiteesta ja menettäneet kykyään itkeä, antaa haikeiden, liikuttavien ja vavisuttavien impulssien tulvia pintaan tunteena, joka saattaa tulla kokijalleen täytenä yllätyksenä. Ihmiset itkevät, koska he kokevat teoksen (tai sen todistaman elämän) olevan järkyttävän täynnä tai järkyttävän tyhjä.” kirjoittaa Anna Kortelainen.

Lempicka maalasi Autoportraitin tuon kyynelettömän vuosisadan alkupuolella, ja jotenkin maalaus onnistuukin kertomaan taiteilijasta, joka yhä odottaa pystyvänsä houkuttelemaan tunnereaktiota katsojista. Miksi muuten ladata kuvaan sellaista asennetta? Miksi muuten asettaa maalattu nainen pelonsekaisen himon kohteeksi niin miehille kuin naisillekin, jotka haluaisivat – enemmän kuin naista itseään – olla kuten tuo nainen? Miksi muuten rakentaa omasta elämästään salaperäinen kertomus, etäännyttää itsensä mystiseen yksinäisyyteen, jota oikeasti täytti lapsiperheen arki?

Taidereaktioista puhuttaessa kyynelet tuntuvat usein olevan tavoitelluin ilmaisu sille, mitä teos katsojassaan aiheuttaa. Entä teokset, jotka aiheuttavat haltioitumista tai jopa riemukasta rakastumista? Lempickan maalaukset eivät saa minua itkemään, mutta rauhaan ne eivät minua jätä. Ne puhuvat kieltä, jonka haluaisin itse oppia. Saako maalauksen edessä nauraa tai kurtistella kulmiaan, jos kokemus ei kerta kaikkiaan itketä?

Lempickan maalaukset herättävät jotain samanlaista kuin suomalaisen Eemu Myntin (1890-1943) teokset, joita vuoden 2009 aikana näin kahdessakin eri näyttelyssä. Reaktio on hiljainen ja pysäyttävä, tunnekuohu, mutta ei missään nimessä kovin näyttävä; ei itkua, ei täriseviä käsiä, ei edes mitään sellaista, mitä haluaisi sanoa ääneen. Teoksiin syntyy nopeasti jonkinlainen riippuvuus (kävin Tampereen taidemuseon näyttelyn Myntti-huoneessa kolmena peräkkäisenä päivänä), halu imeä kokemuksesta itseensä niin paljon kuin mahdollista.

En ole nähnyt Lempickan teoksia koskaan museoissa, ainoastaan kuvina kirjojen sivuilla. Siitä huolimatta olen niistäkin riippuvainen. Kuvia on pakko nähdä.

Halusiko Lempicka luoda riippuvuutta aiheuttavia kuvia? Tajusiko hän, että synnyttäessään ajatukset kesyttävän visuaalisen harmonian ja upottaessaan siihen kaipausta herättäviä ihmisiä, hän väistämättä loi uuden huumeen?

Vaikka haluaisin sanoa, että nautin Lempickasta erityisesti siksi, että hän todella vapauttaa naisen, joudun myöntämään, että yksi lempiteoksistani on jotain aivan muuta. Andromeda (1927-28) on Ingres’n jalanjäljissä maalattu kahlehdittu nainen. Hän istuu alastomana ja katsoo muualle, hänen takaansa nousee kubistinen kerrostalojen ryöppy. Ja kuitenkin tässä teoksessa on jotain samaa voimaa kuin Autoportraitissa, kuitenkin katson tätä naista yhtä häpeilemättä ja uskon, ettei häntä voi alistaa.

Rinnastus pakottaa katsomaan kumpaakin teosta toisin. Onko nainen autossaan sen vapaampi kuin hänen alaston sisarensa, jonka kädet on lukittu ketjuun? Vaikka tahtoisimme omia ajatukset siitä, miten yksityisautoilu saastuttaa, rajoittaa elämää ja vangitsee, autot ovat alusta asti tehneet ajajilleen selväksi, ettei niillä voi mennä minne tahansa. On oltava teitä. On oltava huoltoasemia. On oltava sellainen sää, että auto ylipäätään käynnistyy.

Ja hitaasti ymmärrän. Lempickan ”vapaa” nainen, jonka halveksivaa katsetta me pelkäämme, on Andromedan esikuva, kahlehditun naisen prototyyppi. Hän halveksii meitä, jotka kadehdimme hänen vapauttaan; hän on edelleen oman aikansa nainen, vapaa kulkemaan vain sinne, minne on valmis, sileä tie.

Lainausten lähteet:

Alun lainaus: Josef Albers, Taito nähdä (suom. Pentti Saaritsa) teoksesta Terveyttä taiteesta (2007).

Néret, Gilles (2007) Tamara de Lempicka.

Hensher, Philip (2004) The Deco ice queen. Arvostelu löytyi ainakin tätä kirjoittaessani osoitteesta <http://findarticles.com/p/news-articles/mail-on-sunday-london-england-the/mi_8003/is_2004_May_23/deco-ice-queen-art/ai_n37226051/&gt;.

Kortelainen Anna (2009) Hurmio – oireet, hoito, ennaltaehkäisy.