Meni jo, mutta tunne jäi (Näyttelyt: Hämäläinen & Löfgren)

Jenni Hämäläinen —. Sonja Löfgren — Satisfaction. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, TAMPERE) 10-21.10.2013.

–

Nämä näyttelyt nyt ehtivät jo lopahtaa tuossa kun… krhm… olen ollut kiireinen ja… (Olen tässä katsellut, kuinka haapa pudottaa lehtiään ikkunan takana.) Mutta koska blogistani 99 % on aina vanhentunutta materiaalia (mahtavaa!), kerron tästäkin näyttelystä.

Rajatilassa siis oli Jenni Hämäläisen maalauksia. Maalauksissa oli piirrosmeditaation tuntua, siis sellaista, että kuva syntyy suunnittelematta. Suuriin maalauksiin tuntui jostain syystä ilmestyvän keskelle ihmishahmo ja sen ympärille jotenkin noitarumpumaisesti kaikenlaista pienempää.

Suuret maalaukset olivat vähän vaikaita katsoa läheltä, mutta niissä oli sentään tarttumapintaa. Ikkunan läpi (ulkoa sisään) ne näyttivät ihanilta (se on kehu).

Alakerrassa oli Sonja Löfgrenin hurmaavia kirjontatöitä arkisesta kuvastosta. Erityisesti pidin taustaväreistä, joita taiteilija oli pistellyt liukuvärjätyllä langalla (näyttää akvarellilta) ja kuvan taakse jätetyistä pitkistä langanpäistä, jotka näkyivät valkoisen kankaan läpi. Kuin kaikki olisi vain hetkellisesti olemassa, kiinni solmimatta.

Mustassa kellarissa nuo valkoiset ruudut loivat tunteen, että olin joutunut keskelle sarjakuvaa.

– (Näyttely: Gallagher)

Ellen Gallagher: AxME. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 28.9.2013-26.1.2014.

–

Sara Hildénin taidemuseossa on kollaasi-, paperileikkaus- ja piirustusnäyttely, Ellen Gallagherin AxME.

Mitään muuta sanottavaa en näyttelyn nähtyäni keksi, vaikka olen tässä jo kohta viikon yrittänyt. Harvinaisen vähän se näyttely minulle aukesi, mutta eihän kaiken taiteen tarvitsekaan minulle sanoa mitään. Jotenkin… taiteilijan maailma on museossa läsnä, mutta taiteilija itse tuntuu kadonneen jonnekin, mitään inhimillistä ulottuvuutta, tunnetta tai viestiä en saanut teoksista irti.

Ja sitten se valaistuskin! Ne valkoiseen paperiin leikatut kuviot, niistä sai osittain selvän, jos meni ihan lasiin kiinni tuijottamaan. Osasta ei saanut silloinkaan.

Näyttelyssä ei saanut kuvata, joten en pysty jakamaan kanssanne tätä hämmentävää elämystä.

Alakerran videoteoskoppi muuten toimi hyvin, siitä sentään ymmärsin jotain. Kaloja.

Kerrankin oikein toivoin, että museoon osuisi yhtä aikaa jokin opaskierrosryhmä, mutta eihän niitä osu silloin kun sellaista kaipaisi.

 

Taivaan tuntu (Näyttely: Jokiaho)

Ismo Jokiaho: Women Who Run with Testicles. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 5.10.-24.10.2013.

–

En ymmärrä Ismo Jokiahon näyttelyn nimeä, mutta eiköhän sen ole tarkoituskin hämmentää. Sen sijaan pidän siitä, miten näyttely on ripustettu Rongaan. Kun ensin on katsellut huoneellisen teoksia seinillä, saa vastaansa yllätyksen: maalaukset, joissa ihminen näyttää putoavan kankaalta toiselle käytävän katosta lattiaan.

Jokiaho on maalannut ihmisiä kuutioihin, mutta teema laajenee. Nyt itse kankaista tulee ruutuja, joiden klaustrofobisissa rajoissa miehet pullistelevat. Välillä kuutiot hajoavat viivoiksi kankaalle, ja miespolo pääsee astumaan tutusta tilastaan ulos.

Maalauksissa on taivaan tuntua, rajattomuutta, mikä on aika hieno saavutus, kun ottaa huomioon miten tiiviisti rajattuja ihmiset niissä ovat.

(Taiteilijan blogi: Dazzling Genius.)

Kaaos (Näyttelyt: Kärkkäinen, Aaltonen, Brögvinsson ym.)

Maria Kärkkäinen: prosessiteos MUUTTO; Pirjo Aaltonen: grafiikkaa; Björgvin Björgvinsson: valokuvasarjoja; Galleria Katko: animaatioita. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 9.10.-3.11.2013.

–

Maria Kärkkäinen muutti omaisuutensa kanssa Galleria Kapriisiin. Taiteilijan vakaana aikomuksena on käydä läpi muuttolaatikoita ja selvittää, mitä hän ottaa mukaansa uuteen asuntoonsa ja mitä ei. Näyttely on siis hieno tilaisuus tavata ihan oikea taiteilija! (Paikalla oli myös kaksi koiraa, en tiedä kuuluivatko ne gallerian vai Kärkkäisen seurueeseen.)

Toisen ihmisen muuton näkeminen tuntuu kauhean tutulta; olen koko aikuisikäni muuttanut milloin mistäkin syystä vähintään kahden vuoden välein (eli juuri kun saa yhdet seinät täyteen taulukoukkuja, seuraa muutto uuteen asuntoon). Muuttaminen on toisinaan ihanaa uuden odottamista, toisinaan rasittavaa vanhan omaisuuden raahaamista paikasta toiseen.

Loppujen lopuksi meillä kaikilla on aika lailla samanlaisia tavaroita. On ruokapöytä ja tuoleja, kirjahylly ja kirjoja, polkupyörä. Silti toisen esineet ovat jollain lailla intiimejä. Millainen kirjamaku hänellä on? Miksi hän on säästänyt tuollaisen tavaran?

Vieraiden ihmisten kotitavaraa näkee yleensä vain kirpputoreilla, ja siksi näyttelystäkin tulee ensin kirpputorimainen olo (taiteilija kertoikin jonkun tulleen kysymään, onko liiketilaan avattu uusi kirppis). Tekisi myös mieli setviä sekamelskaa taiteilijan puolesta (ulkopuoliselle se on helpompaa).

Jostain syystä taideprojekti näyttää aiheuttavan yleisössä hyvin lämpimiä tunteita. Kärkkäinen kertoi keskusteluista galleriavieraiden kanssa – hänelle on esimerkiksi tarjottu yöpaikkaa – ja näyttelyn vieraskirjassa oli pitkiä tekstejä, joissa taiteilija toivotetaan sydämellisesti tervetulleeksi Tampereelle.

Huomaan itse katsovani projektia taiteena; en tunne Kärkkäistä, enkä tiedä hänen elämästään mitään edes käytyäni näyttelyssä. Minulle ei herännyt tarve toivottaa häntä tervetulleeksi kaupunkiin, minä analysoin tavaravuorten kantamista galleriaan tekona, en elämäntarinana.

Kiinnostavahan se teko on. Muut gallerian näyttelyt jäävät helposti sen varjoon, että yhdessä huoneessa istuu taiteilija selaamassa kirjojaan ja miettimässä, mitkä niistä säilyttäisi.

–

Yhdessä Kapriisin huoneessa on Pirjo Aaltosen ja Björgvin Björgvinssonin teoksia. Björgvinssonin valokuvissa näkyy ihmisen jälki luonnossa: rantahiekkaan piirretty sydän vertautuu sulavaan jäätikköön (no en minä tiedä, sulaako se jäätikkö siinä valokuvassa, mutta näin minä sen tulkitsin). Ihmisen tekoja, sumusta paljastuvia katukiviä.

Aaltosen grafiikassa näen syksyn, vaikka ruusut vielä kukkivat. Kurpitsat ovat kypsiä ja lehdet putoavat puista.

Aaltosen kädenjälki on miellyttävällä tavalla ornamenttimainen. En tiedä, mistä vaikutelma syntyy, ehkä kuvan yli kurottavian lehtien toistosta (pahoittelen heikkoa kuvaa, lasi kiiltää ynnä muita tekosyitä).

–

Alakerran Galleria Katkossa on neljän tekijän animaatioita. Katselin Hinni Huttusen 10 katastrofia, kymmenen lyhyttä animaatiota, joissa tapahtuu kaikkea mahdollista pehmokissan tyhjenemisestä siihen, että äiti kertoo lapselleen, ettei rakasta tätä enää.

Ihanan lempeän kuvamateriaalin alta paha olo puskee tehokkaasti läpi. Tykkäsin näistä katastrofeista, vaikken enkä tahtoisi nähdä niitä uudestaan. Selittelemätön, varoittamatta mukaansa tempaava kuvien virta on vaikuttava.

(Ja vähän järkytettynä jatkoin matkaa sen sijaan, että olisin katsellut lisää animaatioita. Ajallisena taiteena animaatiot ovat vähän hankalia, jos on mentävä jonnekin tiettyyn aikaan, ja galleriakäynti vain osuu matkan varrelle.)

Tapaus Banksy

Areenasta voi katsella Docventuresin esittämän dokkarin Exit Through The Gift Shop lokakuun loppuun asti. Docventuresiin liittyy kaikenlaista vuorovaikutteista, mutta koska se tulee niin myöhään, en koskaan katso sitä telkkarista vaan aina seuraavana päivänä (ja vähemmän vuorovaikutteisesti) Areenasta. Nyt tosin katselin Areenasta myös dokumenttiin liittyvän keskustelun, jossa vieraana oli Terike Haapoja.

Dokumentti on kertovinaan pakkomielteisestä videokuvaajasta, joka alkaa seurata katutaiteilijoita, tapaa Space Invaderin ja Banskyn ja muita näitä tunnettuja nimiä, ja ryhtyy loputa itse suuren rahan poptaiteilijaksi. Päähenkilö – Mr. Brainwash – ei ole kovin todentuntuinen (pahoittelen, jos hän on oikea ihminen), eivätkä Banksyn ja muiden kommentit päähenkilöstä ole kovin spontaanin oloisia. Toisin sanoen dokkari vaikuttaa käsikirjoitetulta mukadokkarilta. Tätä luentaa tukevat Mr. Brainwashin nettisivut, jotka ovat ”under construction” – mitään infoa sieltä ei löydy.

Enkä usko, että dokumentissa esiintyvä Banksykään on Banksy. Enkä usko, että Banksy on koskaan ollut yksi ihminen muutenkaan. (Oikeastaan ajattelen, että dokumentin on tehnyt Banksy-kollektiivi, ja joku heistä esiintyy Banksynä. Mutta se minusta ja uskomuksistani.)

Dokumentti onnistuu kertomaan katutaiteen öisestä maailmasta tosi hyvin. Katsoisin mielelläni koko dokumentillisen siitä, miten kuvaaja seuraa katutaiteilijoita. Loppuosa, jossa Mr. Brainwash alkaa tehdä itse liukuhihnalta poptaidetta kopioiduista kuvista ja myy niitä kymmenientuhansien dollarien kappalehintaan, tuntuu vähän, no, päälleliimatulta. Tokihan se hyvin kritisoi taidemaailman tapaa kaupallistaa kaikki, mikä on alkanut vastakulttuurina, ja varmasti tapahtumissa on mukana totuutta. Taidekauppa vaikuttaa olevan taannoisen IT-kuplan kaltainen ilmiö, jossa rahaa puskee ovista ja ikkunoista niin että asianosaisten pää menee sekaisin (tai ainakin ennen lamaa oli).

Olen itse päätynyt vähän sattumankauppaa seuraamaan erästä katutaiteilijaa neljässä maassa, kun hän on tehnyt projektiaan. Öiset kaupungit ovat leikkikenttiä, joissa voi vain valita, mitä tekee minnekin – päivätodellisuus on jossain muualla. Ja on huumaavaa (vaikkei itse taiteilija olekaan, vaan vain katselee vierestä) nähdä teokset seuraavana päivänä, kun ne rikkovat yön ja päivän todellisuuksien rajan.

Katutaiteesta on vaikea kirjoittaa tai tehdä dokumenttia, koska tekijät haluavat yleensä pysyä anonyymeinä. Siinä on jotain mahtavaakin: että joku käyttää suunnattomasti rahaansa matkustaakseen tekemään teoksia moneen maahan, eikä sitten edes kerro nimeään. Eivätkä teokset kadulla ole koskaan pysyviä (paitsi ehkä Banksyn teokset nykyään). 

Ai niin, se dokumentti. Pidän siitä, vaikka Mr. Brainwash vaikuttaakin karikatyyriltä. Nykytaiteesta puhuttaessa käytetään aina tätä keisarin uudet vaattet -argumenttia, että oikeasti taide on pelkkää tyhjää pintaa, josta hölmöt sitten maksavat vaikka mitä. Pinnan alla voi olla jotakin, kun sinne kurkistaa. Vaikka yllättävä kohtaaminen Banksyn kanssa, ja siitä alkanut taiteentekemisen vimma.

Tampereen taidemessut 4.-6.10.2013

Kävin Taidemessuilla heti tänään, messuille ehtii vielä huomenna ja ylihuomenna. Messujen ohjelma ynnä muuta löytyy Taidemessujen sivuilta.

En tiedä, ehkä se johtui suuremmasta hallista tai kovaäänisistä pursuvista myyntipuheista, mutta jotenkin nämä messut tuntuivat kolkommilta kuin ne ensimmäiset messut (2011). Siellä oli kotoisaa.

Tai ehkä vika oli siinä, etä menin messuille yksin. Yksin on aina kolkkoa kaikkialla (paitsi museoissa, joissa yksin on oikeinkin mukavaa).

Messuilla oli kuitenkin kivaa. Kuuntelin keskustelua Sara Hildénin elämästä ja Mesenaatti-dokumentista (tuli taas palava vimma päästä Sara Hildénin taidemuseon kahvilaan! rakastan sitä museota; se on oleellinen osa sitä, mitä kutsun kotikaupungikseni, tunnetta, että täällä on juuri minun paikkojani). Tsekkailin gallerioiden ja taiteilijoiden lokeroita. Messuthan käyvät taidenäyttelystä, jos niitä lähestyy ihan itsekkäistä tarkoitusperistä katsojana, ei ostajana. Ei sillä, ettenkö mielelläni olisi ostanutkin kaikenlaista, mutta, tiedättehän.

Sieluani sykähdyttivät eniten Paula Puikkosen kirjoihin maalaamat teokset (kuvassa). Jonkin sellaisen voisin joskus liittää suunnattomaan taidekokoelmaani. Myös Petri Nuutisen omituisenmuotoisissa, peilin näköisissä teoksissa oli salaperäistä hohtoa (minut saa aina puolelleen salaperäisyydellä!). Hannu Palosuon maalauksetkin miellyttivät minua, viherkasvit varjoineen saavat maalaukset näyttämään veistoksilta (se peikonlehtimaalaus sopisi hyvin kotiini, joka on täynnä peikonlehtiä).

(Kuten huomaatte, messuilla tulee omituinen ostamisen tarve. Että tämähän sopisi kotiin, ja tuo. Se johtuu niistä kovaääniskuulutuksista, joissa hoetaan sitä, miten taide tekee kodin ja niistä osastoista, joissa taidetta on asetettu sohvien ja tapettien kanssa vilkkaaseen vuoropuheluun (’vuoropuhelu’ on taidekieltä, toim. huom.).)

Eräältä taiteilijalta ostin yhden grafiikantyön, mutten voi mainostaa sitä tässä, koska ostin sen lahjaksi. Yritän säilyttää salaisuuden jouluun (olen todella huono tässä; meinasin heti lähettää lahjan saajalle viestin, että ostin sinulle joululahjan, ja yritän pitää sen salassa).

Messuilla meni yksinkin vaellellessa pari tuntia, joten oikein hyvä viikonlopunviettopaikka se on, suosittelen. Vaikka taide tällaisissa paikoissa aika perinteisenä kuva seinällä -tyyppisenä formaattina esittäytyykin, niin eiköhän meistä useimmat haluakin kotiinsa nimenomaan kuvia seinille. Tamkin lakkautettavat kuvataideopinnot ovat esillä videoteosseinän muodossa, ja oli siellä myös videoituja performansseja MUU-gallerian osastolla. Ja tietysti hyväksi havaittu veistoskatu.

Huomenna & sunnuntaina ohjelmassa olisi näköjään taidekaraoke, joka voisi olla mielenkiintoista seurattavaa.

 

Kolumni: Supernormaali fossiili

Jatkoin supernormaalin pohtimista Keskisuomalaisen kolumnissa Supernormaali fossiili.