Fyysinen kokemus (Näyttely: Paul Osipow)

Paul Osipow. Helsingin Taidehalli (Nervanderinkatu 3, Helsinki) 26.1.–24.3.2019.

–

Paul Osipowin maalaukset tuntuvat hohtavan vuoroin valoa, vuoroin niin syvää pimeyttä, että se törmää minuun kankaan läpi. Näyttelykierros on fyysinen kokemus.

Osipow on täydellinen värin ja rymin asiantuntija. Häneen voi luottaa: aina löytyy jokin, joka tasapainottaa kokonaisuuden ja luo siihen yllättävän kulman. Se voi olla sininen utu kankaan yläosassa tai vihreä raita alareunassa. Se voi olla tasaisen ja epätasaisen pinnan yhdistelmä.

Maalaukset esittävät valoa. Alaston nainen on valon taustasta irtilohkaisema, elävä olento. Päärynä on valoa, joka purkautuu hedelmästä ulos, ja virtaa maailmaan.

Teos teokselta tunnen värien painon rintakehässäni. Iloitsen, innostun, otan askelia taaksepäin, kun maalaus työntää voimalla minua vasten.

Taiteilija on räjäyttänyt jokaiselle kankaalle ainutlaatuisen hengen. Kierros oli mahtava kokemus Amos Rexin Magritte-näyttelyn jälkeen: kurinalaisen Magritten katsomiseen tottuneet silmät avautuivat Osipowin teoksille uudelleen ja uudelleen.

Teosten valo on niin omansa, etten voinut ostaa näyttelykirjaa. Halusin sen, selasin sitä. Mutta kun katselin kuvia, en nähnyt niissä sitä kädenjäljen voimaa, joka minuun erityisesti vaikutti. En halunnut kuvia maalauksista, halusin maalaukset itsensä.

(Näyttelyn mediakuvat on salasanasuojattu, joten ohjaan teidät katsomaan tarjolla olevia kuvia Taidehallin sivuilta.)

 

Ulottumattomissa (Näyttely: David Hockney)

David Hockney. Taidehalli (Nervanderinkatu 3, Helsinki) 18.8.2018 – 18.11.2018.

–

Oli hauskaa katsella David Hockneyn haastattelua Taidehallissa. Videolla taiteilija kertoo, kuinka hän suunnitteli erään näyttelynsä ripustuksen siten, että katsoja näkee pitkän käytävän eri päissä olevat teokset samaan aikaan, kun vain kääntää päätään. Lopputuloksena museossa oli aina niin paljon väkeä, ettei kukaan koskaan voinut nähdä näitä teoksia taiteilijan tarkoittamalla tavalla. Tätä ajattelin käydessäni Taidehallin jälkeen Amos Rexissä, jossa teokset jäivät ihmismäärän alle.

Hockneyn näyttely on raikas, värikäs ja hellä. Hänen tavassaan piirtää ihminen on sekä lempeyttä että huumoria, eikä hän päästä mallejaan helpolla. Toisaalta kaikki esillä olevat teokset ovat osoituksia hellyydestä, halusta toteuttaa kaksiulotteinen maailma, joka edes jossakin määrin kunnioittaisi kolmiulotteista esikuvaansa.

Kaksi- ja kolmiulotteisen suhde onkin yksi taiteilijan pysyvistä teemoista. Hän piirtää kukkia ja nimeää teoksen sitten paperista valmistetuiksi kukiksi. Tai hän luo yltiöpäisiä perspektiivejä maalauksiinsa tiloista, yrittää tuoda tilan kaksiulotteiselle pinnalle.

Erityisen vahvasti minuun vaikuttivat puhelimella piirretyt kuvat. Niissä on yhtä aikaa nähtävissä ihmisen kädenjälki ja teknologinen etäännyttäminen. Sivellintä tai väripalettia ei tarvita, kun kaiken voi tehdä tietokoneella. Värin valitseminen on klikkauksen päässä, ei fyysisen maalin sekoittamisen lopputulos. Näissä puhelinmaalauksissa on myös hämmentävää valoa, sitä kummallista epäaitoa hohdetta, jonka paisteessa meistä suurin osa päivänsä viettää.

Näyttelyssä ei saa valokuvata, ja museon lehdistökuvat on suojattu salasanoin, joten joudutte tyytymään näihin kahteen museon sivuilta löytyvään kuvaan.

 

Lavastajalintu (Näyttely: Männikkö)

Esko Männikkö: Time Flies. Helsingin Taidehalli (Nervanderinkatu 3, Helsinki) 18.1.-2.3.2014.

–

Tein ihmiskokeen: menin katsomaan Esko Männikön näyttelyä ilman muistikirjaa. Kun ei ollut paikkaa, johon purkaa kokemuksia teoksista, valokuva rikkuneista linnunmunista puolivalmiine poikasineen sai minut melkein oksentamaan. Se sulanalkujen sinisyys, se oli kuin muovia.

Sitten menin hakemaan muistikirjani alakerran lokerosta.

Kuvien runsaus kertoo keräilijän luonteesta: Männikkö keräilee värejä ja muotoja, ovia, ihmisiä. Äkkiä ajattelen Esko Männikkö on lavastajalintu ja tajuan, että me, yleisö, olemme ne lajitoverit, jotka tulevat katsomaan linnun keräämää kokoelmaa ja päättämään, kelpaako se. Jotenkin villiä, jotenkin surullista, jotenkin ikuista silmukkaa.

Männiköllä on vimma analogioihin. Hän näyttää sen ripustuksellaan: tämän eläimen hampaat ja tuon tuolinselkänojan koristeet ovat ihan samanlaiset! Välillä osoittamista on liikaa (kyllä minä oivallaan itsekin, kiitos vain), mutta toisaalta tällainen ohje katsojalle on ihan hyväkin idea. Kun on nähnyt muutaman samankaltaisuuden, on etsittävä niitä lisää. Kuvien katselusta tulee kilpailua kuvaajan kanssa. Hän on luonut arvoituksen, minä yritän selvittää sen. Ja sitten siirryn seuraavan kuvan eteen, ja yritän selvittää sen.

Myös kuvien usein melko tasa-arvoinen pinta (ei ole selvää, mihin huomio kiinnittyy) ja kehykset (joskus kuva suorastaan hilseilee osaksi kehystä) tekevät katsomisesta pelin. Silmät eivät saa pysähtyä. On kuin juoksisi urheilukenttää ympäri, ja jokaisella kierroksella löytäisi jotain uutta.

On vaikea katsoa jokaista kuvaa yhtä kauan ja yhtä intohimoisesti. Kuvia on paljon. Alkaa löytyä suosikkeja (tyttö ja helmikorvakoru!) Alkaa mietityttää, katsonko elävää vai kuollutta eläintä (kun kuvassa on pelkkää karvaa). Alkaa pyörryttää kieppuessani panoraamojen sisällä.

Näyttely on hyvä osoittamaan katsomisen sokeita pisteitä (seksi, kuolema). Kuinka kaikki ohittavat sen yhden kuvan, josta seksi tunkeutuu tajuntaan (paitsi teinitytöt, he kuvaavat teosta kännyköillään).

Männikkö on lavastajalintu, ja minä ihastun hänen kokoelmaansa. Oviin, erityisesti oviin ja muotoihin vailla selkeää liikuttavaa persoonaa.

–

(Pahoittelen kuvitusta; minulla on käsitys, ettei näyttelyssä saanut kuvata.)

 

 

Hengittävä verkko (Näyttelyt: Saraceno & Rossi)

Tomás Saraceno/Vappu Rossi. Helsingin Taidehalli (Nervanderinkatu 3) 3.10.2012 saakka.

–

Mitähän uutta tästä Tomás Saracenon hämähäkkinäyttelystä voisi vielä sanoa? Taidehallissa on tunne, että on tullut luonnontieteelliseen museoon, ei taide-. Onko sillä mitään merkitystä, missä museossa olen, mietin. Jos minulle on tarjolla kiinnostavaa ja visuaalisesti yllättävää tietoa, en piittaa, miksi se minulle tarjotaan juuri taiteen nimissä.

Saracenon taide on esimerkki siitä, että idea on oleellisempi kuin toteutus. Taiteilija itsehän ei varsinaisesti edes toteuta suurta osaa näistä teoksista. Näyttelyssä on hämähäkkejä, jotka kutovat verkkonsa ihan ilman taiteilijan apua. Verkkoja on sitten mallinnettu ja rakennettu niistä 16-kertainen suurennos yhteen Taidehallin huoneista. (Suurennoksen langat ovat kyllä ihan liian paksut ollakseen muka vain 16 kertaa hämähäkinseittiä vahvemmat.)

Esillä on tutkimuksen eri vaiheita. Voin lueskella matemaattisia kaavoja, jos haluan, tai seurata tutkimuksta tehneen taiteilijan ajatuksenjuoksua maailmankaikkeuden verkkomaisesta rakenteesta. Näissä huoneissa olen vähän että plääh, varsinkin kun vitriininen yläpuolelle on asennettu lamput niin, ettei lasin alla olevia tekstejä oikeasti edes voi lukea. Ainakaan minun mittaiseni henkilö ei näe kirjoista muuta kuin vitriinin lasin suoraan silmiin heijastamat lamput.

Miksi näyttelyissä sorrutaan aina tällaiseen? Eivätkö näyttelynrakentajat itse katso valmista näyttelyä? Vai olenko minä muka niin epätavallisen pituinen ihminen (168 cm), että on ihan mahdotonta ennustaa, että lampun asentaminen tähän häikäisee minut?

No, sitten tulee sali, jossa hämähäkit kutovat. Tai enimmäkseen eivät kudo vaan istua kököttävät keskellä verkkojaan vaanimassa. Tai ehkä nukkumassa, mutta minusta hämähäkit vaanivat unissaankin.

Ensin pikkuisen huolestun siitä, että osa hämähäkeistä on vailla pleksilasin suojaa. Nehän voivat lähteä vaikka minne! Ne näyttävät kuitenkin tyytyväisiltä ja museohenkilö kertoo, että hämähäkkejä ruokitaankin parin päivän välein hedelmäkärpäsillä. (Yksi kärpänen pörrää seittien välistä ihmepelastukseen kohti lamppua. Miten epäreilua onkaan tuoda kärpäsiä huoneeseen, jossa hämähäkit ovat ihan rauhassa, parhaissa mahdollisissa olosuhteissa, kutoneet niille ansoja!)

Seitit ovat hienon pölyn peitossa. Ne hengittävät ilmavirtausten mukana. Kaikki on hyvin hiljaista ja liikkumatonta. Surullinen pöly; hämähäkeistä on tehty samanlaisia neljän seinän vankeja kuin me itse olemme.

Oikeasti vaaralliset hämähäkit ovat pleksikuutioissa. Verkko näyttää tarttuneen lasiin kuin ihmeellä. Kun verkkoja saa tutkia näin, lasin läpi joka suunnasta, esteettä, niiden loistavuus erottuu tietenkin paljon selvemmin kuin vaikkapa luontodokumenteista tai valokuvista. Erityisesti kudotussa luolassaan vaaniva (tai nukkuva) mustaleski teki vaikutuksen.

Mustanlesken verkko onkin juuri se, jonka taiteilija työryhmineen on suurentanut. Verkko on pingotettu mustasta köydestä vitivalkoiseen huoneeseen, ja tunne on kuin olisi astunut valkoisen hämähäkinseitin negatiivikuvaan. Mihinkään ei saa koskea, joten miksi yleisö edes päästetään huoneeseen, jossa verkko on? Huoneessa voi suunnilleen vain istua yhdessä kohdassa, jos ei halua vahingossakaan osua minnekään.

Kaksi ideaa: 1) Verkko, johon saisi koskea. Sen sisään uskaltaisi täten mennä vähän konttailemaan. 2) Verkko, joka olisi suhteessa ihmiseen saman kokoinen kuin hämähäkinseitti suhteessa sen tehneeseen hämähäkkiin. Saattaisi tosin olla himppasen liian iso näyttelytilaan.

Vietin pitkään myös esillä olevan videoteoksen edessä. En oikein ymmärtänyt sitä – siinä taiteilija lähtee lentämään ilmapalloihin viritetyssä teltassa – mutta tunnistan sen surullisuuden. En usko, että Saraceno on ajatellut tekevänsä surullista teosta, mutta mieleeni hiipivät kuvat Bas Jan Aderista, joka lähti seilaamaan merelle pienessä veneessään, eikä koskaan palannut. Samassa hengessä Saracenon olisi toki pitänyt katkaista turvaköytensä, mitä hän ei tehnyt (taiteilijat ovat niin kovin itsesuojelullisia nykyään).

–

Hupaisaa oli, että ajattelin Saracenon näyttelyssä, että tänne samaan tilaan olisi ehdottomasti pitänyt tuoda Vappu Rossin verisuonimaisia seinämaalauksia, ja sitten poistuessani museosta huomasin, että alakerrassa on esillä Rossin teoksia. Huomasin myös, että vaikka pidän Rossin seinämaalauksista, minua jotenkin häiritsivät hänen luonnonolentonsa, niiden pinnallinen naiivius. Vaikka en minä tiedä, miten puunrungosta kasvavat menninkäiset sitten pitäisi kuvata.