Archive for joulukuu 2011

Lupasin teille esseen, sir!

(Olen kirjoittanut tämän pari vuotta sitten (lähden purkamaan vyyhteä kronologisesti kohti nykypäivää; näitä riittää iloksenne varmaan vuosiksi!) joten suokaa anteeksi mahdolliset viittaukset vähän vanhoihin asioihin.)

Lakanoita

Yksin asuessani en voinut viikata lakanoita. Tilanteen niin salliessa olen pakottanut asuinkumppanini mukaan rituaaliin: on seisty pienen olohuoneen eri päissä, kiskaistu lakanaa kerran napakasti ja vedetty sitä sitten muutaman kerran ristikkäisistä kulmista, on taitettu, käännetty, pudotettu yksi kulma ja taitettu taas, on kiskaistu viimeisen kerran ja sen jälkeen olen saanut käännellä lakanan siistiksi paketiksi.

On vaikea selittää, mihin kaikkia taitoksia tarvitaan. Yhtä hyvin lakanakaapin voisi pakata yksinkertaisemmin. Olenkin perustellut viikkaamisvimmaani sanomalla, etten aio olla se, johon tämä sukupolvia jatkunut perinne katkeaa.

Hyväksyn sen, ettei perinteen säilyttämisellä sinänsä ehkä ole mitään arvoa. Hyväksyn senkin, että minua pidetään typeränä, kun tartun perinteeseen näin sokeasti. Viikkaaminen on vielä harmitonta, mutta entä jos perustelisin syrjintää sillä, että tämä perinne ei saa katketa minuun? Pakotan mielelläni muutkin viikkaamaan, mutten tahtoisi, että minua pakotettaisiin ajattelemaan jotakin vain siksi että niin on ennenkin ajateltu.

Perinteen tehtävä on pitää maailmaa koossa. Perinteet menettäessämme menettäisimme pala kerrallaan koko nykyisen kulttuurimme. Perinteet saavat ihmiset toimimaan ennalta-arvattavasti. Voimme ennustaa asioita.

Muistellessaan ja tulevaisuutta kuvitellessaan ihminen käyttää tismalleen samoja aivojensa osia. Tulevaisuus muodostuu menneisyyden palasista ja kokemuksista. Vaikka kuvittelisimme marsilaisten hyökkäävän huomenna kauppakeskukseen, meillä on kuva siitä, mikä on kauppakeskus, millaisia ovat marsilaiset ja miten ihmismassat reagoivat yllättävän vaaran kohdatessaan. Mikään ei ole uutta.

Rajoittunut kykymme rakentaa tulevaisuus vain menneisyyden nojalle vaikuttaa myös siihen, miten näemme maailman tänään. Me haluamme nähdä tutun maailman, sellaisen, johon olemme tottuneet. Maailman pitää näyttää siltä kuin se näytti ala-asteen biologian tunnilla, siltä kuin se näytti eilen.

Vaatimus on asettanut dokumentaristit skitsofreeniseen tilanteeseen. Samalla kun pitäisi kuvata todellisuutta, se pitäisi saada näyttämään siltä maailmalta, joka on ihmisille tuttu. Liian vieras ei ole uskottavaa.

Katsellessani ilmastonmuutokseen herättävää dokumenttia näen jotain, mitä en tahtoisi: kamera siirtyy tutusta luontodokumenttien rajauksesta ja näyttää, ettei kaupungitonta tilaa ole. Kirahvi kävelee tutusti ruskealla, pölyisellä maalla, mutta sen selän takana kohoaa miljoonakaupunki, savusumuinen helvetinportti, jonka rinnalla eläin mahtavan kaulansa kanssakin näyttää pieneltä. Harmaassa betonissa on kylmää, sykkimätöntä kuoleman uhkaa. Se on näennäisen pysähtynyt, raskaasti maahan lukittu tila, joka lähempää katsottuna paljastuu kaikensyöväksi heinäsirkkaparveksi.

Tiedämme kyllä, että ihmisiä on paljon. Miksi asiaa kaunistellaan? Onko ihmisen kaikkialle tunkeutuvissa kaupungeissa jotain, mitä automaattisesti häpeämme? Dokumentaristit kääntävät kameransa häveliäästi muualle, kun turistibussi ilmestyy leijonalauman takana kulkevalle tielle. Vain rottien kerrotaan asuvan aina siellä, missä ihmisetkin.

Sama ilmiö on muuttunut pysyväksi käytännöksi myös kulttuuriympäristöjen kuvaamisessa. Rakennukset kuvataan aina ilman ihmisiä, ikään kuin arkkitehtuuri voisi olla jotain muuta kuin ihmistä koskettavaa ympäristöä. Muinaisten kulttuurien ihmeelliset saavutukset – Gizan pyramidialue, Kreikan ja Rooman temppelit – kuvataan sellaisista kulmista, ettei niitä ympäröivää kaupunkia näy. Sikstuksen kappelin kattomaalaukset näyttävät aina valtavan, kaikuvantyhjän kirkkosalin kruunulta, mutta paikanpäällä kulkee katkeamaton ihmisvirta, joka estää pysähtelemisen maalausten alle.

Ympäristöä jopa suunnitellaan turistikuviin sopivaksi. Gizan pyramidien taakse oli pitkään tarkoitus rakentaa moottoritie ratkaisemaan alueen liikenneongelmia, mutta tie olisi vienyt mukanaan viimeisen kaupungittoman kuvakulman pyramidialueelta. Tietä ei rakennettu.

Haluamme nähdä luonnon ja muinaisten kulttuurien luomat tilat ilman ihmistä, vaikka olemme itse ihmisiä. Olisi helpompi ymmärtää rajaus, jos se koskisi jotain toista – jos jokin vieras, älykäs laji avaruudesta tulisi kuvaamaan luontodokumenttia maapallosta, se saattaisi yrittää löytää rikkumattomat sademetsäkaistaleet ja rajata ihmisen ärsyttävän huomionhakuisuuden pois kuvista. Mutta miksi me emme kestä katsoa itseämme? Miksi meitä hävettää?

Ehkä luontodokumentin kuvaajalle tulee samanlainen olo kuin minulle esitellessäni kotiani vieraille: pöly nurkissa loistaa monen metrin päähän, pöydällä on murusia, lehtipino on kasvanut luvattoman korkeaksi. Oman kotinsa ja intohimojensa kohteet haluaisi esitellä muille mahdollisimman hienoina. Intohimon pitäisi olla muillekin ymmärrettävää. Autoja väistelevä dokumentaristi ei ehkä halua näyttää todellisuuden yllätyksetöntä laimeutta vaan ainoastaan ne loistavat, innostavat, hienot asiat, joita eläinmaailmassa kohtaa.

Onko dokumenttien edes tarkoitus kertoa meille todellisuudesta kokonaisena? Rajaukseen voi olla yksinkertainen syy: kun puhutaan leijonista, näytetään leijonia ja niiden kommunikointia toistensa kanssa. Ihminen ei tunnu kuuluvan niiden keskinäisiin suhteisiin, joten ihminen rajataan pois. Ihmiskulttuuri poikkeaa niin paljon muusta luonnosta, ettei se tunnu luontodokumentin rajoissa millään tavalla oleelliselta.

Eläinten rajaaminen omille alueilleen tai omiin kuviinsa kertoo siitä, mitä ajattelemme eläinten olevan. Ei ole mitenkään erikoista olettaa, että ihmisellä on valta tämä rajaus tehdä. Egyptiläisessä reliefissä noin 5000 vuoden takaa ihmiset kuljettavat lieassa valtavia petoja. Ihminen pystyy rajaamaan eläimen olemassaoloa.

Toisaalta eläimissä kiehtoo juuri se, että ne eivät ole ihmisiä. Miksi me haluaisimmekaan nähdä ihmisiä luonnossa, mehän näemme ihmisiä joka päivä kaikkialla! Lemmikkieläimet ja lintulaudalla piipahtavat talitiaiset muistuttavat meitä jostakin juuri siksi, että ne eivät ole ihmisiä eivätkä ne toimi niin kuin ihmiset. Ne eivät täytä tilaa jatkuvalla puheella. Ne eivät yritä (ainakaan meidän nähdäksemme) olla jotain muuta kuin ovat.

Samoin me voimme suhtautua kuolleisiin kulttuureihin. Vaikka ihmiset rakensivat kaupungin Andien huipulle ja valtavat pyramidit Egyptiin, me emme näe itseämme heissä. Koska minä en tiedä, kuinka valtavat monoliitit on koottu muuriksi, jonka jokainen sauma on täydellisen virheetön, näen rakentajat salaperäisinä olentoina, jollaisia ei nykyään enää ole. Ihmisten rajaaminen pois kuvista sekä asettaa rakentajat kummalliseen aikaan, josta emme tiedä tarpeeksi että konkreettisesti rajaa meidät sen ihmisryhmän ulkopuolelle, jolta tällainen arkkitehtuuri onnistui.

Todellisuudesta luoduista kuvista on vaikea päästää irti. Vaikka yhdellä googlauksella löydän kasoittain kuvia Gizan pyramidien juurille kurottuvasta miljoonakaupungista, näen pyramidit mielessäni tyhjällä aavikolla seisovina monumentteina. Vaikka kaupunki on ollut paikoillaan jo pitkään (ja vaikka tuskin koskaan tulen Gizassa käymään), kuvia katsellessa tuntuu kuin minulta olisi otettu jotain pois. Olen menettänyt illuusioni, tärkeän kuvan kaupungittomasta alueesta, vaikken edes osaa selittää, miksi tyhjyys olisi pyramideille parempi kehys kuin nykyaikainen kaupunki.

Sitä paitsi, miksi ihmiset eivät saisi olla kaikkialla? Ovathan ihmiset ennenkin asuneet pyramidien juurella, onhan ennenkin rakennettu kyliä sademetsään. Ihmiskunnalla ei ole varaa nirsoilla, jokaisen elinalueen on kelvattava. Maapalloa ei tule mistään lisää.

Autiuden ja koskemattoman luonnon vaatimus on aivojemme menneisyyttä tallentavien osien tuote, tulevaisuudenkuva ja haave, jota emme voi vastustaa. Meille on tuotettu kuva tyhjästä menneisyydestä, jossa aikamme voi vain vierailla. Siellä me haluamme yhä viikata lakanoita, ohuiksi kuluneita kankaita, jotka kiskaiseminen saa repeämään rikki.

Mainokset

Uudenvuoden kärvistely

Hei.

Mitä kuuluu? Olen pahoillani, etten ole kirjoittanut pitkään aikaan (miksi kaikki kirjeeni alkavat nykyään tällä samalla lauseella?) Voin selittää:

Opiskelin kuvailutulkiksi Näkövammaisten Kulttuuripalvelun ja Yleisradion järjestämässä koulutuksessa. Siinä meni syyskuusta joulukuuhun niin, etten edes huomannut. Opiskelu oli mahtavaa ja tunsin löytäneeni jotakin itselleni sopivaa. Tai ehkä niin päin, että tunsin löytäneeni jotakin, mihin minä sovin.

Samalla yritin opiskella sitä taidekasvatusta, josta kirjoitin aiemmin.

Niinpä syksystäni tuli kiireisempi kuin kuvittelin. Tiedän, ettet syyllistä minua siitä, mutta koska olen asettanut riman korkealle, olen todella pahoillani siitä, etten ole ehtinyt kirjoittaa. Olen nimittäin sitä tyyppiä, etten kirjoita lainkaan, jos en ehdi kirjoittaa kunnolla (vaikka jotkut päivityksistäni ehkä antavat olettaa jotakin muuta).

No, selitykset sikseen. Olen ajatellut sinua joka päivä, ja vuoden alusta aion panostaa suhteeseemme enemmän. En koskaan ole ajatellut jättää sinua.

Kiitos ymmärtämyksestä,

Raisa

PS Minulla on edelleen koneen kovalevyllä parikymmentä taideaiheista esseetä, joten voin julkaista jonkun niistä vielä tämän vuoden puolella. Älä välitä, vaikkeivät esseet kiinnostaisi sinua lainkaan; vuoden alun näyttelykalenteri näyttää jo aika täydeltä!

Suomalaisen sielun luonnontiede (Näyttely: Suomäki)

Pekka Suomäki: Suomi-filmit. Galleria Harmoniassa (Hannikaisenkatu 39, Jyväskylä) 11.12. saakka.

Pekka_SuomakiPekka Suomäen valokuvanäyttelyssä voi hyvällä omatunnolla keskittyä välillä katselemaan kuvien sijasta kehyksiä. Erilaiset vanhat, kuluneet, löydetyt ja ties miten kuviin päätyneet kehykset ovat konkreettisia todisteita kuvien maailmasta (jonka olemassaoloon meidän muuten pitää uskoa vain kuvien itsensä tarjoaman todistusaineiston perusteella).

Suomäki on kuvannut Suomea, joka on meille kaikille tuttu. Toisia tämä osa suomalaisuutta hävettää ja ahdistaa, toisille se on maamme syvin sielu. On rikkaruohojen peittämiä autonraatoja, tikkatauluja, joista ei ole enää mitään jäljellä, ryijyjä, joiden värit ovat vuosikymmenten auringonpaisteessa virttyneet kokonaan pois.

Valokuvaaja on nimennyt teoksensa paikkakuntien mukaan. Näyttely on kuin luonnontieteellinen tutkimus. Kylmästi kuva toteaa, millainen tikkataulu löytyy Viitasaarelta, millainen Petäjävedeltä.

Tosiasiassa kaikki kuvien paikat, pihat ja huoneet ovat läsnä meissä jokaisessa koko ajan. Mitä enemmän me yritämme peittää itseämme kosketusnäytöillä ja uusimmilla trendipeleillä, sitä enemmän meissä kuplii homeista, vettynyttä tikkataulua. Vapautta pukea päälle reikäiset verkkarit ja olla vain.

Tämä on kesä, tämä on mummola johon mennään rentoutumaan, tämä on tyhjentyvä Suomi, jota kaupunkeihin muuttaneet sukupolvet pitävät hengissä, koska on tärkeää joskus ihan vain olla ja möllöttää tukka likaisena, vetämättä vatsaa sisään.

Vaikka voisi olla todella ahdistavaa katsella näitä kuvia (monestakin syystä; kuolevat kylät, ihmiset joiden elämä ei ole kiiltävää lehtikuvaa, rahattomuus tai haluttomuus muuttaa omaa elämäänsä), kuvia katselee ilokseen. Ryppäisiin ripustettuina kuvat muodostavat jonkinlaisia ikonikokoelmia, joita katsellessa saa imeä itseensä jotakin turmeltumatonta.

Tämä on se, mitä minulle tulee mieleen sanasta Suomi. Kun katselen puheohjelmaa, jonka isännät/emännät ja vieraat on viimeisen päälle sliipattu, parrat ja hiukset värjätty, jokainen nokkela vitsi käsikirjoitettu etukäteen, en näe Suomea. Näen suomalaisuuden päälle liimatun kaunistelun, jotta meitä hävettäisi vähemmän se, mitä me olemme.

Se, mitä näissä kuvissa on, katoaa lopulta meistä kokonaan. Tuttuus, jonka mukana taitaa kadota se, mikä meissä on parasta: mutkaton suhde omaan ruumiiseemme ja luontoon (en tiedä, miten sanoisin tämän välttämällä kliseitä. ehkä se on klisee, mutta näin minä ajattelen).

Pullotettuja leikkejä (Näyttely: Hintsanen)

Päivi Hintsanen: Kuvituksia olemattomiin kertomuksiin. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 14.12.2011 saakka.

Hintsanen_Kadonnut_sotilasOkei, teen heti alkuun selväksi, että olen jo vuosia rakastanut Päivi Hintsasen taidetta. Niin että älkää nyt odottakokaan, että ryhtyisin tässä mihinkään muuhun kuin avoimeen fanittamiseen. (Itse asiassa näin kiireisenä syksynä olen tainnut raportoida muutenkin vain näyttelyitä, joita avoimesti fanitan. Koettakaa kestää; kyllä minä vielä monipuolisemmaksikin ehdin.)

Hintsasella on hieno taito tehdä mystisiä, surumielisiä ja kauniita teoksia, joissa on huumoria. Kuvat eivät ole liian kauniita tai kliseisen haikeita, koska huumori pelastaa ne. Hintsanen tekee taidetta, joka saa minut kadehtimaan kuvantekijöitä. Kuvan kieli on parhaimmillaan ymmärrettävää kaikkialla maailmassa. Olen lähettänyt Hintsasen postikortteja Postcrossingin kautta moniin maihin, ja vastaanottajat pitävät niistä aina.

Kuvituksia olemattomiin kertomuksiin on teemallinen näyttely. Nimikin sen kertoo: teokset ovat kuvitusta kirjoihin, joita olisi ihan mahtava lukea, jos ne olisivat olemassa. Erityisesti tahtoisin lukea kirjan Taivaanhoidon tietokirja – osa II: Pilvet ja niiden hallinta, laatu & paksuus erilaisissa ilmastollisissa tilanteissa. Siihen kuvituksena on erilaisia säätiloja pulloissa. Näissäkin kuvissa jokin kumma sai minut liikuttumaan, vaikka sisäisesti hihittelin.

Missä se surumielisyys teoksissa piilee? Onko se tämä sinivoittoinen maailma? Tämä tunne, että kuvat ovat jäänteitä ajasta, johon emme koskaan enää pääse takaisin? Jokin vaikeasti määriteltävä vanhanaikaisuus, maailma, jonne lapset mielikuvituksellaan pakenevat julmia, kylmiä aikuisia. (Tästä tulee nyt mieleen jokin elokuva, jossa lasten huoltaja yrittää murhata lapset vähän väliä. Mikä sen nimi on?)

HintsanenIrrottaakseni jotakin kokonaisuudesta:

Kadonnut sotilas -teoksessa tyttö esittelee kuvaa leikissä kadonneesta nallestaan. Mutta millainen tyttö! Hintsasen monien teosten tapaan tämäkään tyttö ei ole kiltteyttään hiljaa. Hänellä on lentäjänlakki ja tuimat silmät. Ihan taatusti hän kiipeilee kallioilla ja puissa siinä missä pojatkin. Häntä ei ole määritelty mihinkään rooliin. Katseen kapinallisuus saa jopa vähän kuvittelemaan, että tyttö itse on tehnyt nallelle jotakin.

Toinen teos, jota jäin pohtimaan on Pitkä odotus, jossa hämähäkinseitti peittää kelloa katsomaan unohtuneen miehen käden. Joskus tuntuu, että näin elämässä uhkaa käydä. Odotan ja odotan jotakin sen sijaan, että tuuppaisin asiat tapahtumaan. Unohdun odotukseen ja peityn hämähäkinseitteihin, joista kukaan ei tule minua etsimään esiin.