Archive for syyskuu 2010

Uudelleensyntynyt ja tuttu (Näyttely: Väätti)

Ilkka Väätti: AbhoIlkka Väätti taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 5.10.2010 saakka.

www.ilkkavaatti.net

Ilkka Väätin näyttelyissä tulee aina viivyteltyä. Vaikka tuntuu kiusalliselta hiippailla hiljaisessa galleriassa ja norkoilla joka nurkalla, maalaukset on pakko nauttia hitaasti. Sitä paitsi Väätin vuodesta 1993 asti kasvanut Mundus-sarja on älyllisestikin parhaita ideoita, joita kukaan on saanut pitkiin aikoihin. Miten mielenkiintoista onkaan nähdä uudelleenvisualisoituja taide- ja kulttuurihistoriallisia kuvia!

Haluan väittää, että uudelleen tulkituissa eri kulttuurien kuvissa on jotain niin syvästi meille ominaista, että kuvista tulee juuri siksi jotenkin pyhä olo. Tai ei, ei voi sanoa pyhä; pyhää olisi pelottavaa lähestyä, mutta Väätin maalaukset tuovat galleriaan jonkinlaisen vanhemman, minua pidempään olemassa olleen ihmisen kunnioitettavan ja turvallisen läsnäolon. Ja kuitenkin raikkaan. Ja kiehtovan.

Kirkkaat värit ja vahvat kontrastit saavat silmät täyteen ilmassa leijuvia jälkikuvia. Ikään kuin uusi tulkinta kuvista olisi jo tuloillaan, leijuisi ilmassa aaveena teosten edessä.

Mitä minä tässä tätä enempää kirjoittamaan. Menkää itse katsomaan!

Mältinrannassa on vielä se mukava puoli, että siellä voi taidelainaamon puolella katsella lisää Väätin teoksia ja potea ikuista ostanko-enkö osta -dilemmaa (joka taidelainaamoissa valtaa mielen aina, poikkeuksetta) (olen vieraillut Mältinrannassa jo pari vuotta saman vedoksen äärellä oikeastaan edes tajuamatta, että se voi hävitä sieltä milloin tahansa jonkun muun matkaan. Kiintymyssuhde on jo syntynyt, lienee välttämätöntä käydä hankkimassa teos lähipäivinä).

Mainokset

Melua ja sitten Elintila (Näyttely: Niemelä & hannetuuli)

Kanerva Niemelä (www.kanervaniemela.net) ja hannetuuli (www.hannetuuli.fi). Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 23.9.2010 saakka.

Minulla oli kesällä visio, että nytpä käyn ahkerasti gallerioissa ja kirjoitan kaiken sitten tänne. Kesällä kuitenkin yritin kokea taidetta kirjoittamatta siitä mitään (vaikeaa!), etsiä takaisin jonkin sellaisen näyttelyssä käymisen muodon, jonka olen elämästäni kokonaan siivonnut pois. Kauheasti teki mieli kirjoittaa. En tiedä, opinko kokemuksesta mitään, mutta jäinpä pohtimaan ainakin sitä, joutuukoo kriitikko luopumaan jostakin, sanattomasta taiteen vastaanottamisen kyvystä, tehdäkseen työtään. Tjaah. Onko tätä nyt edes mielenkiintoista pohtia?

Asiaan! Galleria Ronga on Tampereella oivassa paikassa, koska se on niitä harvinaisia gallerioita, joihin voi ohikävellessään poiketa (eikä tarvitse tehdä erillistä lenkkiä mihinkään suuntaan). Ja siitähän kävelee ohi usein, koska, niin, usein juon teetä samalla kadulla kahvilassa.

Mutta asiaan! Nyt Rongassa oli yhteisnäyttely, Kanerva Niemelän ja hannetuulin (joka ilmeisesti haluaa nimensä kirjoitettavan pienellä) maalauksia ja installaatioita ja valokuvaa hyväksi käyttävää sekatekniikkaa. Näyttely oli niin yhteinen, että osa teoksista oli ripustettu jopa päällekkäin. Pidin ripustuksesta tosi paljon, oli kivaa kun kaikki ei ollut suorassa ja irrallisina kappaleina valkoista taustaa vasten. Näyttely näytti siltä, miltä ajatustyökin näyttää: kaoottiselta, mutta jotenkin hahmottuvalta.

Itse teoksista on vaikea sanoa mitään. Niemelän maalauksista tuli mieleeni, että juuri luin jostain blogista, että muodissa on jo pitkään ollut (suora lainaus): ”’huonomaalaus’ (joka muistuttaa lapsen tekemää vesivärimaalausta)”. Ah, tuoltahan se löytyi, Julia Prusin blogista. Vaikkei Niemelän tyyli nyt lapsen tekemältä vaikuttanut, siinä oli sellaista suttuisuutta ja viimeistelemättömän tunnetta, josta en oikein ikinä saa kiinni (enkä nyt tarkoita, ettäkö taide pitäisi aina hioa tyhjäksi kaikesta suttuisuudesta vaan että kun muoto on liian epäselvän ja keskeneräisen näköinen, en saa sisällöstäkään irti mitään, en jaksa katsoa, en jää kiinni teokseen).

Ehkä kuvaisin näyttelyä parhaiten sanomalla, että se tuntui visuaaliselta melulta. En saanut kiinni siitä, mitä melun seassa sanottiin.

Paitsi että sitten tulin hienoon installaatiohuoneeseen (Elintila II), jossa molempien taiteilijoiden piirrokset ja maalaukset sekoittuivat ja taustalla kuului sähköistä suhinaa ja piippauksia. Seinillä oli mm. kalenteri, johon oli piirusteltu sekä sarja piirroksia ilmeisesti julkisista tiloista, ja papereilla oli kahvikupin jättämiä pyöreitä jälkiä. Siinä huoneessa taiteilijoiden yhteinen ajatus oli kirkas ja selvä. Viihdyin! Nautin! (Ja minusta on aina bonusta, kun taiteilija päästää katsojan ikään kuin liian lähelle, näyttää kalenteriin piirtämiään juttuja ja sen sellaisia.)

Niin että poistuin näyttelystä hyvillä mielin.

(Tänään mietin koko ajan, että käytän huomaamattani liian vaikeaa taidekieltä. Siksi arvostelussa on ilmaisuja kuten ’kiva’ ja ’pidin tosi paljon’ ja ’juttu’. Pahoittelen lukijoiden jouduttua nyt tahtomattaan kärsimään akateemisten sivistyssanojen puutteesta. Toivottavasti ’visuaalinen melu’ oli kuitenkin epämääräisyydessään palkitseva ilmaus. Niin, ja onneksi sentään kamerani on lainassa, joten taide ei pääse kuvana lainkaan osalliseksi tästä taidekielenkäytöstä.)

Linkki Olotila OK! -näyttelyn arvosteluun

Sara Hildénin Olotila OK! ja muuta uutta taidetta -näyttelyn arvosteluni löytyy Keskisuomalaisen nettivuilta.

Popularisoitu kommentti taidekieleen

Ystävä oli leikannut minulle Hesarista jutun Taidepuhe on usein höpöhöpöä (HS 7.9.2010). Kiintoisa aihe ja tottahan tuo on. Mutta vain paikoin, väittäisin. Lehdistötiedotteet ovat usein tuollaista vaikeaa taidekieltä (olen lopettanut lehdistötiedotteiden lukemisen lähes kokonaan, koska ärsyynnyin niistä ja totesin, että näyttelyihin on parempi mennä ilman etukäteisärsyyntymistä).

Mutta luen aika suurta määrää suomalasten taiteilijoiden ja muiden taidealan toimijoiden blogeja, enkä törmää niissä useinkaan höpöhöpöön. Liekö sitten niin, että ne, jotka kirjoittavat blogia, ovat jo alun perin suuntautuneet kirjoittamiseen, ja osaavat tuoda ajatuksensa selvästi sanoin esiin? Vai kouliiko taiteesta kirjoittaminen (bloggaaminen) sujuvaksi taidekielenkäyttäjäksi?

Luen enemmän taidekirjoja englanniksi kuin suomeksi, eikä syynä ole ainoastaan se, että niitä kirjoja ei suomenneta, jotka haluan lukea (vaikka eihän niitä kyllä suomennetakaan). Olen ihastunut englanninkielisen maailman tuottamaan journalistiseen taidekirjallisuuteen, jossa (välillä tosin suorastaan puuduttavan pitkällisesti) kerrotaan ilmiöiden taustoja varsin osallistuvasti. Onkohan sitten popularisointi tässä oikea sana; kun taidekenttä on Suomea suurempi, taideteoriaakin uskalletaan popularisoida ilman, että elitismistä luopuminen pelottaa. Tai ehkä suuressa maailmassa on enemmän taiteen lähelle menemisen malleja? Kun on lukenut taiteesta ymmärrettäviä kirjoja, uskaltaa itsekin kirjoittaa sellaisia.

Ei tätä näin voi yleistää kuitenkaan. On selkeitä suomenkielisiäkin kirjoja ja auta armias kuinka vaikeita engalanninkielisiä. Mutta väittäisin, että usein kirjoittajan asenne on erilainen. Jos lähtökohtana on, että taide pitää ottaa vakavasti tieteellisen tutkimuksen yhtenä alueena, syntyy tekstiä, jota ei ole edes tarkoitettu ns. tavalliselle ihmiselle. Minusta kuitenkaan minkäänlainen pönkittäminen ei kuulu taiteeseen. Taide on kommunikaatiota siinä missä vaikkapa kaunokirjallisuuskin, eikä kommunikaatiota kannata varta vasten sumentaa ja hämmentää.

Vai toivooko joku, ettei tule ymmärretyksi?