Posts Tagged ‘hannetuuli’

Melua ja sitten Elintila (Näyttely: Niemelä & hannetuuli)

Kanerva Niemelä (www.kanervaniemela.net) ja hannetuuli (www.hannetuuli.fi). Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 23.9.2010 saakka.

Minulla oli kesällä visio, että nytpä käyn ahkerasti gallerioissa ja kirjoitan kaiken sitten tänne. Kesällä kuitenkin yritin kokea taidetta kirjoittamatta siitä mitään (vaikeaa!), etsiä takaisin jonkin sellaisen näyttelyssä käymisen muodon, jonka olen elämästäni kokonaan siivonnut pois. Kauheasti teki mieli kirjoittaa. En tiedä, opinko kokemuksesta mitään, mutta jäinpä pohtimaan ainakin sitä, joutuukoo kriitikko luopumaan jostakin, sanattomasta taiteen vastaanottamisen kyvystä, tehdäkseen työtään. Tjaah. Onko tätä nyt edes mielenkiintoista pohtia?

Asiaan! Galleria Ronga on Tampereella oivassa paikassa, koska se on niitä harvinaisia gallerioita, joihin voi ohikävellessään poiketa (eikä tarvitse tehdä erillistä lenkkiä mihinkään suuntaan). Ja siitähän kävelee ohi usein, koska, niin, usein juon teetä samalla kadulla kahvilassa.

Mutta asiaan! Nyt Rongassa oli yhteisnäyttely, Kanerva Niemelän ja hannetuulin (joka ilmeisesti haluaa nimensä kirjoitettavan pienellä) maalauksia ja installaatioita ja valokuvaa hyväksi käyttävää sekatekniikkaa. Näyttely oli niin yhteinen, että osa teoksista oli ripustettu jopa päällekkäin. Pidin ripustuksesta tosi paljon, oli kivaa kun kaikki ei ollut suorassa ja irrallisina kappaleina valkoista taustaa vasten. Näyttely näytti siltä, miltä ajatustyökin näyttää: kaoottiselta, mutta jotenkin hahmottuvalta.

Itse teoksista on vaikea sanoa mitään. Niemelän maalauksista tuli mieleeni, että juuri luin jostain blogista, että muodissa on jo pitkään ollut (suora lainaus): ”’huonomaalaus’ (joka muistuttaa lapsen tekemää vesivärimaalausta)”. Ah, tuoltahan se löytyi, Julia Prusin blogista. Vaikkei Niemelän tyyli nyt lapsen tekemältä vaikuttanut, siinä oli sellaista suttuisuutta ja viimeistelemättömän tunnetta, josta en oikein ikinä saa kiinni (enkä nyt tarkoita, ettäkö taide pitäisi aina hioa tyhjäksi kaikesta suttuisuudesta vaan että kun muoto on liian epäselvän ja keskeneräisen näköinen, en saa sisällöstäkään irti mitään, en jaksa katsoa, en jää kiinni teokseen).

Ehkä kuvaisin näyttelyä parhaiten sanomalla, että se tuntui visuaaliselta melulta. En saanut kiinni siitä, mitä melun seassa sanottiin.

Paitsi että sitten tulin hienoon installaatiohuoneeseen (Elintila II), jossa molempien taiteilijoiden piirrokset ja maalaukset sekoittuivat ja taustalla kuului sähköistä suhinaa ja piippauksia. Seinillä oli mm. kalenteri, johon oli piirusteltu sekä sarja piirroksia ilmeisesti julkisista tiloista, ja papereilla oli kahvikupin jättämiä pyöreitä jälkiä. Siinä huoneessa taiteilijoiden yhteinen ajatus oli kirkas ja selvä. Viihdyin! Nautin! (Ja minusta on aina bonusta, kun taiteilija päästää katsojan ikään kuin liian lähelle, näyttää kalenteriin piirtämiään juttuja ja sen sellaisia.)

Niin että poistuin näyttelystä hyvillä mielin.

(Tänään mietin koko ajan, että käytän huomaamattani liian vaikeaa taidekieltä. Siksi arvostelussa on ilmaisuja kuten ’kiva’ ja ’pidin tosi paljon’ ja ’juttu’. Pahoittelen lukijoiden jouduttua nyt tahtomattaan kärsimään akateemisten sivistyssanojen puutteesta. Toivottavasti ’visuaalinen melu’ oli kuitenkin epämääräisyydessään palkitseva ilmaus. Niin, ja onneksi sentään kamerani on lainassa, joten taide ei pääse kuvana lainkaan osalliseksi tästä taidekielenkäytöstä.)

Mainokset