Tapahtumia, joihin en ehdi (Tampere, tänään)

Kaikki ne, jotka eivät ole tänään muualla/töissä/haaveilemassa toisenlaisesta elämästä (tai no, itse asiassa toisenlaisesta elämästä haaveilevat: te olette tämän tapahtuman sopivaa kohderyhmää!): vielä tänään Tampereella on Taidemessut! Viime vuonna siellä oli niin kivaa, että vähän poden tuskia siitä, etten tänä vuonna pääse paikalle. Uskallan silti suositella.

Tänään alkavat myös syksyn Mediataideiltapäivät Rupriikissa (tapahtuman sivu Facebookissa).

Elävä blogi

Olin eilen Porin taidemuseossa, jossa oli Elävä blogi -tapahtuma. Jussi Koitelan järjestämän tilaisuuden ideana oli, että taidebloggaajat esittelevät blogiaan yleisölle ja kameralle. Kuvattu materiaali päätynee joskus johonkin muotoon, jota voi katsella.

Ratkaisin asian siten, että tulostelin Nokkosta sieltä täältä ja luin sattumanvaraisesti lattialta nostamiani päivityksiä ääneen. Tekisin nyt toisin; laittaisin yleisön nostamaan päivitykset hatusta! Tilaisuus oli kiintoisa ja oli mukava kuunnella muiden bloggaajien ajatuksia (paikalla olivat Heikki Kastemaa ja Anni Venäläinen).

Elävässä blogissa oli se hauska puoli, että tekstistään sai välitöntä palautetta. Piristävää!

Toisaalta en koskaan ennen tilaisuutta ollut ajatellut, mihin tällä nokkostamisellani pyrin, joten nyt on vähän sellainen meta-ajattelun ongelma; paneelikeskustelussa ruodin omaa kirjoittamistani, enkä nyt tunnu pääsevän takaisin sitä edeltäneeseen viattomuuden tilaan.

Onneksi minulla on huono muisti ja kohta annan taas mennä niin kuin ennenkin.

(Anteeksi, että julkaisen omahyväisesti oman kuvani, mutten halua julkaista muidenkaan kuvia lupaa kysymättä.)

Sarjakuvan kuvailutulkkausta

Mainos, mainos! Kuvailutulkkaan sarjakuvia ensi viikolla Tampereella. Olen Tampere Kupliissa sekä torstain että sunnuntain ohjelmassa. Tulkaahan kuuntelemaan sarjakuvia!

 

Taidesuunnistus (eli läntisen Tampereen haltuunotto)

Eilen ja tänään oli taidesuunnistus, joka oli näköjään levinnyt Tampereelta jo kaikkialle maakuntaan. Koska kohteita oli sen sata, piti tehdä kriittinen rajaus. Sain seuralaisen mukaan harppomaan Pyynikinharjua edestakaisin, joten päädyin tutkimaan, mitä pitää sisällään mm. Hirvitalo, jossa en ollut koskaan käynyt.

Tosin Hirvitalon kohdalla merkittävintä lienee se, mitä se pitää ulkonaan: ihana piha täynnä tutkailtavaa! Minulle ei oikein vierailulla selvinnyt, ketkä Hirvitalolla majailevat, mutta siellä oli mahdollisuus osallistua esimerkiksi vaatekaappia koskeviin seinäkirjoituksiin. Vastapäätä taloa on Pispalan kirjastotalon galleria, jossa oli para-aiheinen näyttely (para-paroista en olekaan koskaan nähnyt taidetta tehtävän) ja aika viihtyisä tunnelma.

Seuraavaksi talsimme PauHouseen, Pispalan taidetyönyhteisöön. Hurmaava talo, josta poistuin pikaisesti sen jälkeen, kun huomasin, että vieraita kuvataan kahdellakin eri videokameralla. Jossakin talon arkistoissa on nyt siis liikkuvaa kuvaa minusta peittämässä kasvot käsilläni ja kirmaamassa ulos ovesta. Hienoa!

Ja koska reittimme oli määrä kulkea harjun yli niin monta kertaa kuin mahdollista (kevään ensimmäinen lämmin päivä – sekoittaahan se jo suuntavaistonkin) kävelimme taas portaita ja päädyimme Pyynikin Trikoon tiloihin. Tuollaiset taiteilijatyöhuone-esiintymät saavat minut aina haaveilemaan tilasta, jossa voisin kirjoittaa taiteilijoiden keskuudessa (siitä seuraisi varmasti jotain mahtavaa, annan itseni ajatella niin kauan kuin sellaista tilaa ei ole). Työtiloja Trikoolla riittää, ja niihin kurkisteleminen oli kuin joulukalenterin luukkuja olisi availlut.

Poistuessamme vastaantulija suositteli Juha Merran ateljeeta Mariankadulla, ja sitä kautta sitten. Taiteilija jaksoi kertoa työtavoistaan ja teoksistaan, vaikka tässä vaiheessa lienin unenomaisessa taideähkyssä, enkä tainnut vastailla hänelle mitään järkeenkäypää. (Kannattaisi ehkä suunnistaa polkupyörällä, jotta saisi käydyksi lyhemmässä ajassa vähän enemmän kohteita. Tosin suunnittelemisestakin voisi olla apua. Nyt päivä meni uusien paikkojen tutkailuun enemmän kuin taiteilijoiden kanssa juttelemiseen, mikä hiukan harmittaa.)

Päivän hankinta oli Aglaia Designin pähkinöistä tehty koru (ennen kuin järkeistän seinätilani, en hanki yhtään ripustettavaa teosta; en pidä järkevänä hankkia taidetta varastoon, kotona sen on näyttävä).

Sen pituinen se.

Puhetta mediataiteesta

Eilen Alkoivat Rupriikin mediataideillat, joissa mediataiteilijat luennoivat omasta työskentelystään. Sarjan aloitti Nuutti Koskinen (henkilö tuossa huonossa kuvassa!), joka puhui mytologioista, animismista ja myyttien kulkeutumisesta nykyaikaan. Ilahduttavasti hän myös esitteli teoksiaan, joten pelkäksi filosofiaksi luento ei jäänyt (vaikkei filosofiassa sinänsä mitään vikaa ole).

Tämä on vähän nyt huono mainos, mutta en viitsi referoida kenenkään luentoja. Mukavaa oli se, että yleisö sai keskustella mukana ihan niin paljon kuin kukin henkilökohtaisesti tunsi tarvetta, ja koska (kysymyksistä päätellen) yleisössä oli taiteilijoita, keskustelu johti suuntiin, joista itse en olisi osannut edes kysyä (esim. tekniikkaan teosten takana).

Kannattaa siis mennä kuuntelemaan seuraavia! Niitä on vielä kolme:
3. 4. 2012 klo 17-19 – Anna Nykyri
8. 5. 2012 klo 17-19- Break it! – videoscreening
5. 6. 2012 klo 17-19 – Jukka Hautamäki

Heräteostoksia ja puheensorinaa (Eli: kävin taidemessuilla)

Kuten eilen lupasin, kävin tänään Tampereen taidemessuilla. En tiennyt, mitä odottaa, joten sikäli en tiedä, vastasiko tapahtuma odotuksia. Se on kuitenkin sanottava, että oli tosi hauskaa. Taiteilijat olivat kauhean sosiaalisia, ja minulle tultiin juttelemaan jokaisella osastolla, jolle pysähdyin. Ei tullut tunnetta, että täällä minä harhailen yksin suuressa taidemaailmassa.

Taiteilijat tekivät taidettakin paikanpäällä. On aina hienoa päästä näkemään teosten taakse, syntyprosessiin. Jukka Rintalan työnäytöksen aikana tulin ajatelleeksi teoksen valmistumista. Mistä tietää, että teos on valmis? Minä kun olin jo tunnin verran katsellut yhtä Rintalan maalausta, että jopas on hieno, suuri teos, ja näytöksen aikana taiteilija maalasi sen ihan toisenlaiseksi. Tällaista tapahtunee työhuoneilla joka päivä, mutta minä olisin varovaisuudessani julistanut teoksen valmiiksi jo puolivälissä.

Ohjelmaa seurasin sen verran, että kuuntelin taideraadin kokonaan. Raadissa istuivat tänään Jukka Rintala (muotitaiteilija), Arto Rastas (keittiömestari), Sofia Vikman (kansanedustaja) ja Johanna Pirttilahti (tv-kuuluttaja). Raati oli leppoisan rento tapa keskustella taiteesta. Pidin erityisesti keskustelun vetäjästä, kuvanveistäjä Ilkka Virtasesta, joka ei malttanut olla kertomatta teoksista omia näkemyksiään raatilaisten puheenvuorojen välissä. Näin ollen taiteen edessä ei pönötetty eikä pelätty, että sanotaan jotain tyhmää, vaan Virtasen johdolla päästiin keskustelemaan ja vaihtamaan mielipiteitä. Puheenvuorot olivat hauskoja, mielipiteet kaikkea väliltä ”tämä ei anna sielulleni mitään” – ”Suomen marraskuussa tämä korvaisi kirkasvalolampun!” (Kuvassa raati arvioi Päivi Sompin teosta Appelsiinipuiden vartija, josta näkyy yksityiskohta valkokankaalla. Vaikka kuvassa näkyy tyhjiä penkkirivejä, vakuutan, että yleisöä oli paljon selkäni takana.)

En mennyt messuille lainkaan ostoaikeissa (edellinenkin taidelainaamon teos on vielä osittain maksamatta), joten yllätin itsenikin kun tartuin tiukasti Merja Tanhuan teokseen enkä suostunut poistumaan ostamatta sitä. Ja tajusin asian, jota ei taidelainaamosta ostaessaan tajua: taiteilijalta itseltään ostaminen on tosi hienoa. On hieno hetki, kun sanoo ”minä tykkään tästä niin paljon, että minun on pakko saada tämä” ja taiteilija näkee, millaiselle ihmiselle hänen teoksensa menee.

Nautin suuresti siitä, että tunnelma oli rento ja lämmin (vaikka messuhallissa oli tosi, tosi kylmä!) eikä tullut yhtään sellainen olo, että ollaan taiteen pyhäkössä. Kiitokset tunnelmasta kuuluvat kaikille taiteilijoille ja muille osastojen vahdeille, jotka jaksoivat puhua messuvieraille vielä viimeisenäkin messupäivänä. Messut oli myös rakennettu siten, että kolkko halli ei tuntunut kolkolta. Oli lapsille omia osastoja, veistoskatu jne. Tapahtuma saakoon jatkoa, tämä oli kivaa.

Kirjoja, kirjoja!

Huomenna alkavat Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivät (sehän on Sastamala nykyisin, mutta en mitenkään voi rikkoa tuota hienoa alkusointuista nimeä). Läjäpäinen kirjojen ostaminen Vammalasta on jokakesäinen perinteeni ensimmäisistä kirjapäivistä asti (ja voi, miten sielua kaivertaakaan se yksi ainut väliin jäänyt kesä, kun olin köyhä opiskelija enkä päässyt Vammalaan!) ja kannustankin kaikkia kynnelle kykeneviä nauttimaan ainutlaatuisesta… hikisestä tunnelmasta.

Tämä ei nyt tietenkään lupaa hyvää, koska syvennyn sitten taas lukemaan kirjoja enkä tajua käydä näyttelyissä. Kävin sentään Mäntässä (Kunnioita isääsi ja äitiäsi).

Limittäisiä aikoja (Näyttely: Lampi ja Pihlajamaa)

Marra Lampi – Suuria kertomuksia; Johanna Pihlajamaa – Vähitellen. Taidekeskus Mältinrannassa 24.5.2011 saakka.

—

Visiteerasin Tampereen museoiden yössä sen verran, että kävin Mältinrannassa. (Museoiden yössä häiritsee se ihmismäärä, mikä tietysti on tapahtuman tavoite, mutta käyn mieluummin museoissa rauhassa. Mutta sitten kuitenkaan omatunto ei salli jättää koko tapahtumaa väliin, joten galleriavierailu puhdisti minut kotiinjäämisen synnistä. Ja Mältinrannassa oli mahdollista tavata taiteilijoita! Se on aina hauskaa, ja siihen on aina liian vähän mahdollisuuksia.)

Mältinrannassa onkin nyt toisiinsa mitä mainioimmin sopivat näyttelyt: Marra Lammen ja Johanna Pihlajamaan tutkimuksissa ja löydöissä on kaikuja samasta todellisuudesta. Olen aiemminkin pitänyt kummankin näyttelyistä, joten lähdin matkaan suurin odotuksin (tai siis lähinnä helpottuneena siitä, että tulisin varmasti nauttimaan). Ja hyvin kävi.

Marra Lampi kertoi teostensa filosofisista taustoista. Olen aiemminkin keskustellut Lammen kanssa, ja mieleeni on jäänyt hänen ajatuksensa siitä, että abstrkatia Jumalaa voi kuvata vain abstraktilla taiteella (ehkä hän ei sanonut sitä noin jyrkästi? ajatus oli kuitenkin tuo). Nyt esillä on Danten Paratiisin innoittamaa sarjaa ja myös muita filosofioita. Esimerkiksi Tsim Tsum tarkoittaa sellaista Jumalan vetäytymistä, joka oli pakko tehdä, kun täydellinen Jumala loi epätäydellisen maailman. Maalauksessa on syvää avaruuden violettia ja keltainen, hehkuva pinta (kuin aurinko lähikuvassa). Jumaluus irtoilee ja varisee avaruuteen.

Olen reilu vuosi sitten kirjoittanut, että Marra Lammen teoksissa on ”näkemisen helppoutta ja tyyneyttä”. Juuri siksi hänen teoksistaan pidänkin; vaikka taustalla on pitkiä filosofisia pohdintoja (tai siis, ehkä juuri siksi), teokset ovat niin selkeitä, että niiden edessä saa antautua pelkälle katselemiselle. Taustan tietäminen tietysti on aina mukavaa ja lisää näkökulmia teoksiin, mutta ei ole mitenkään välttämätöntä tietää yhtään mitään.

Tällä kertaa huomioni varasti muista teoksista poikkeava Passio-sarja. Melkein tekisi mieli kutsua sitä romanttisen naiselliseksi; punainen, kehyksistä valuva veri, kimaltelevat kivet ja syvät värit ovat häpeämättömän dramaattisia. Erityisesti pidin vinoon ripustetusta taulusta, jonka alakulmaan punainen pakkautuu. Siinä on jotain niin… dekadenttia. Miellyttävää yltiöpäisyyttä. (Oheinen kuva ei tee oikeutta teoksen väreille.)

–

En voi olla näkemättä Johanna Pihlajamaan ympyröissä ja viivoissa luonnontieteen suuria mullistuksia. Auringon- ja kuunkiertoa kuvaavat kaaret, taivaankappaleiden liikkeistä lasketut kuviot, atomit. Kaikkea tällaista tulee mieleen.

Ja sitten huomaan pysähtyä katselemaan teosten pintoja. Niin kauniita!

En ollut aiemmin nähnyt Pihlajamaalta niin villejä teoksia kuin hänen Paikat ja reitit -sarjansa työt. Niissä geometrisuudesta on rönsyilty lähes kokonaan eroon, piirretty valkoisella valkoiselle ikään kuin orgaanisen hallitsematon viiva olisi yhtään tummempana liian pelottavaa.

Täytyy myöntää, että Pihlajamaan teosten parissa vähän harhauduin. Kiiltävät lasit heijastivat näyttelyssäkävijöitä, ja aloin katsella, millaisia kuvioita tilassa liikkuvat hahmot teoksiin tuovat. Taivaankappaleet jäivät paikoilleen, hitaaseen totuuteensa, kun ihmiset vilistivät kaiken ohi ihan omassa ajassaan. (Eikä tämäkään katsomisen tapa tuntunut sotivan teoksia vastaan.)

Tirkistys museovalvojan elämään

Ateneumissa on tällä viikolla museovalvoja-performansseja! En ole vielä onnistunut katsomaan ainuttakaan, mutta niitä voi seurata netissä osoitteessa http://www.storijapan.net/10huonetta.

Taiteen sankarit -niminen performanssia voi seurailla seuraavasti:
3.5. Aamuvuoro
5.5. Iltavuoro
6.5. Aamuvuoro
7.5. Aamuvuoro
8.5. Iltavuoro (ohjelma päättyy klo 17.00)

(Aamuvuoro klo 10.00-16.00, iltavuoro klo 12.00-20.00.)

Ai, miksi minä tätä mainostan, vaikken ole itse edes nähnyt koko juttua? Museovalvojan työhän on tunnetusti toiveammattini, johon en ole vielä onnistunut pääsemään, joten tällainen kurkistus museon ytimeen kutkuttelee. Kommentoin lisää sitten, kun olen nähnyt jotain, mitä kommentoida.

Kaikkialla vaanii haamuja

eli matka Vammalan vanhan kirjallisuuden päiville 2009

Herään, olen heräillyt koko yön ohi ajavien autojen tärinään, ne saavat koko talon tärisemään ja olen noussut sängystä pitämään kiinni ovista & peileistä etteivät ne kolise –

On aloitettava lukemalla. Luen ystävääni Kerouacia, kuinka hän ei tule isäksi, hiukset pystyssä olen jokin muinainen papitar: yöpaita jossa illalla näytin seksikkäältä on nyt vain ryhditön peite ryhdittömälle vartalolleni.

Jalassani on nykivä lihas jo neljättä päivää, en hiero sitä vaan kiusaan, se on tehokkaampi kuin muistutus kännykässä, se ei lopeta. Nousen, kiskon banaania kynsieni alle, ajattelen: tulen uudistamaan kaiken, millä on merkitystä, maailma on vanhentunut ja haisee mädälle.

Vaikka tiedän pääseväni tänään kulkuvälineisiin, ajattelen Amsterdamin Coffee Shopeja ja museoita, lihas sääressäni nykii kuin kiiruhtaisi minua lähtemään. Lähden kesyttämään levottomuuttani, juoksen rantatiellä yön kiduttamalla vartalollani, luoja, tämän täytyy olla tehokkaampaa kuin rukoileminen sillä tämä on kokovartalotuskaa, nojaan vanhoihin puihin saadakseni lihakset venymään, katson kateellisena niitä, jotka pyöräilevät ohi –

Paluumatkalla astun kauppaan mutta sielläkään ei ole viileää, Michael Jackson on kuollut, hän virnistää lööpissä ja järjestän kohtauksen, muistelen suureen ääneen kaikkia kohtaamisiani kuoleman kanssa, kuinka luin lööppiä silloinkin, kun George Harrison kuoli, kämppikseni nauroi kun aloin itkeä Siwan kassajonossa, taas kassalla jonottavat naiset katsovat pitkään (Jacksonin kuolema ei tunnu koskettavan minua, enkä arvaa että tulen etsimään kaikki hänen levynsä hämmästyttävän pian, näen hänen kasvonsa lööpeissä monta viikkoa ja kuuntelen yhä uudelleen: ”It’s slander” enkä tiedä mihin asti nuoruutta voi muistella ennen kuin se alkaa olla naurettavaa). Ostan vissyä –

juon sitä pullonsuusta ja röyhtäilen, äkkiä kerrostalon ikkunasta kuuluu lapsen itku kuin lokin rääkäisy. Kotipihassa heilautan kättä naapurin vanhukselle, joka on asunut täällä 20 vuotta ja joutuu nyt muuttamaan. Käyn suihkussa. Syön.

Kävelen kiehuvan kaupungin halki, iho tuntuu tapetilta joka käpristelee tulipalossa, tänään kuuluukin olla helle, juhannuksen jälkeen on aina helle. Yliopistolla nuori mies yrittää tasapainotella laukkuaan pyörän selkään muttei onnistu, haluaisin upottaa varpaani pesuveden kadulle muodostamiin lätäköihin, mutta niissä kelluu valkoisia siemenhahtuvia.

Taistelen vielä pankkiautomaatin kanssa ja lippuautomaatin kanssa ja näen kuuluisia ihmisiä, ulkomaalaisia ihmisiä ja sellaisia, joiden silmissä vedän vatsaani sisään –

Olen junassa.

Kaikki keskustelut vaikuttavat helteen pehmentämiltä, kukaan ei pysty enää muodostamaan sanoja, koko ajan kysytään ”mitä?”, puhelimet saavat ihmiset kiroilemaan kaikkialla ympärilläni. Tämä ei ole jännittävää niin kuin matkustaminen kauas, matkalla ei ehdi edes lopettaa olemista ja vaipua ihanaan liikkuvuuden transsiin. Käy tietenkin niin, että aurinko on juuri sillä puolella, jolla en kuvitellut sen olevan, edessä on korventava matka halki hikisten ihojen –

Saavun perille, peittelen neuroottisuuttani katsoessani junan penkille & sen alle & penkille ettei mitään jäänyt, portaissa olen astua tummanvihreän hameenhelman päälle. Asema on autioksi aika täynnä ihmisiä, taksi odottaa jo, ilmastoitu kapeapenkkinen taivas, olen varma etten tarvitse turvavyötä tällä matkalla.

Maisemat ovat tuttuja, mutta juuri sen verran vieraita että tiedän olleeni taas kauan poissa.

Olen viimein perillä, edessäni on kuuluisa kirjapäivien infernaalinen teltta joka sykkii ihmisiä, en mene sinne, tulin ostamaan kirjoja, mutta silmissäni sumenee enkä näe kirjojen selkiä, tummanvihreä hameenhelma taas –

Ja tervehdin kirjailijaa, kuvittelen kuinka esittelisin hänet veljelleni, ”jonka kirjallinen ilmaisukyky ylittää moninkertaisesti omani” –

Kuinka ironista, että halvimmat kirjat ovat täälläkin uusia! Ostan lisää Kerouacia koska Kerouacia kuuluu lukea helteessä, ensimmäiset kohtaamisemme olivat läkähdyttäviä päiviä puistossa, makasin nurmikolla vaikka maa oli kovaa ja sai kaikki luut tuntumaan suurilta ihon läpi, minua luultiin pojaksi kunnes käännyin, luin Tuuliajolla Big Surissa enkä koskaan selvinnyt sen hengästyttävästä rytmistä. Sen jälkeen olen hengittänyt eri tavalla, tarttunut kirjoihin erilaisella otteella.

On kuuma ja nälkä ja pakenen, varjoja ei ole, kävelen kauppaan jossa on vain vehnää ja lisäaineita, otan lusikan jäätelöaltaasta ja pujotan sen itsevarmasti taskuuni, ostan lisää vissyä ja istun torille, kuuntelen humalaisten kiroilua stereona.

Ja siinä on taas Amsterdam! Humalaiset vasemmalla puolellani puhuvat lähtemisestä sinne, ajattelen mitä heille pitäisi kaupungista kertoa, mutten kerro, koska he eivät kuitenkaan tule pääsemään sinne asti –

Toiseen korvaan kuulen tarinoita hautauksista, siinä on taas kuolema, kaikkialla vaaniva mahdollisuus erehtyä & hukata koko elämä jonkin kivun lievitykseen, tulla joksikin jota päin kukaan ei halua katsoa –

Viereeni istuu nainen, jonka seepranraitoihin piilotettu ryhti saa minut oikaisemaan selkääni, pelkään että 10 vuoden kuluttua minullakin on niskakyhmy ja raitapaita, ei lainkaan makua johon turvautua. Olen väsynyt humalaisiin juuri kun he päättävät lähteä, heittävät viimeiset pullonkorkkinsa kadulle.

Kaikkialla vaanii haamuja, joille en ole puhunut 10 vuoteen, jäätelökioski muistuttaa kuinka monta kertaa olen kävellyt sen ohi. Nousen ja menen ostamaan jäätelön, se sulaa heti sormille, tässä kaikessa on jotain kauhistuttavasti vialla. Istun tien varteen syömään & kuvittelen hajun tulevan jostain muualta kuin roskiksesta, illalla vastapestyn lakanan tuoksu tuo taas roskiksen mieleeni –

Tämä helle tekee minusta sian: juon vissyä ja röyhtäilen.

Kotimatkalla aloitan Maanalaiset, Tristessan jälkeen kieli tuntuu kulmikkaalta; miksi ihmeessä hän yhtäkkiä käyttää pisteitä? Ajattelen: onneksi kohta saan nukahtaa ja parantaa itseni unissani, talo on hiljainen kuin raatokärpäset olisivat juuri lakanneet pörräämästä.

Vanhan kirjallisuuden päivät 2009.

Kuva: gwen: Kerouac & co. Creative Commons -lisenssi.

http://www.flickr.com/photos/gwen/ / CC BY-NC-ND 2.0