Teksti on julkastu puolilehti.fi:ssä 2015.
Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski. Tammi, 2013. Suom. Ilona Nykyri
Carl-Johan Vallgren: Herra Bachmannin esite. Tammi, 2004. Suom. Tarja Teva.
–
”Häikäilemätön ja itsekeskeinen taidekriitikko”, alkaa Daniel Kehlmannin Minä ja Kaminski -kirjan esittelyteksti, eikä pidemmälle oikeastaan tarvitse edes lukea. Vaikka taidekriitikon esittäminen itseriittoisena ja julmana on jonkinlainen klisee, näitä hahmoja on silti aina ikävä.
Ehkä Kehlmannin kirjan kriitikkohahmo Sebastian Zöllner on saanut alkunsa jostakin kliseiden universaalista alkumudasta, mutta kirjailija vie hahmon tavallista pidemmälle. Zöllnerillä lienee jonkinlainen neurologinen ongelma, jonka vuoksi hän on rajattoman itsekeskeinen. Hän ei osaa tulkita muiden ilmeitä tai äänensävyjä, hän tuottaa ympärilleen tasan sellaisen todellisuuden kuin tahtoo, muista piittaamatta.
Kirjan tarina on herkullinen: Zöllner lähtee tapaamaan taiteilijaa nimeltä Kaminski, ajatuksena on kirjoittaa Kaminskin elämäkerta ja tulla tällä tavalla kuuluisaksi. Ja kun Zöllner sitten löytää Kaminskin nuoruudenrakastetun, hän lähtee viemään sokeutunutta taiteilijaa tämän nuoruudenheilan luo. Odotettavissa on loistavia käänteitä elämäkertaan, lisää kirjan myyntiä ja entistä enemmän mainetta kriitikolle itselleen.
Vanha, sokeutunut taiteilija joutuu kriitikon pelinappulaksi. Kriitikko haluaa näyttäytyä kuuluisan taiteilijan kanssa ja raahaa tätä näyttelyavajaisiin. Kilpailu on tosin kovaa, ja välittömästi paikalle kertyy lauma muitakin, jotka tahtovat taiteilijan kuuluisuudesta hyötyä. Itsekorostus on taidekentän toimijoiden päällimmäinen piirre. Kriitikko tietää, että tällaiset tempaukset eivät tee vanhukselle hyvää, mutta toisaalta – mitä nopeammin taiteilija kuolee, sitä paremmin elämäkerta tulee myymään.
Pilaamatta kirjan tarinaa ja ratkaisuja sen kummemmin voin varmaankin siteerata joitakin taidekeskustelua parodioivia kohtia:
Kun Zöllner ensi kerran tapaa taiteilija Kaminskin, hän esittäytyy taiteilijan suureksi ihailijaksi. ”Hänen työnsä ovat muuttaneet minun… tapaani nähdä maailma.” hän sanoo. ”Tuo nyt ei kyllä ole totta”, vastaa taiteilija. Kriitikko hikoilee ja yrittää keksiä realistisempia imartelun muotoja. Se ei oikein onnistu.
Taiteesta puhuminen on kriitikolle muutenkin hankalaa. Kun hän katselee yhtä Kaminskin teosta, hän miettii, mitä siitä sanoisi. ”Mieleeni tuli, että Komenew oli puhunut tuosta kuvasta. Vai oliko se Mehring? En muistanut, mitä siitä oli sanottu ja kuuluiko minun pitää siitä vai ei.” Nuoren taideopiskelijan tavatessaan kriitikko huomaa, etteivät he tunne ainuttakaan samaa taiteilijaa. Keskustelu on mahdotonta, kun eri sukupolvet pätevät tuntemalla täysin eri taiteilijoita.
Itsensä nolaamisen pelko menee niinkin pitkälle, että kun kriitikko ajautuu hengenvaaralliseen tilanteeseen, hän pohtii, onko hän oikeasti vaarassa vai onko tilanne vain nolo. Hävettääkö avun huutaminen, jos selviää, ettei vaaraa ollutkaan?
Kirjan loppupuolella selviää, miten päähenkilö on luonut uransa taidekriitikkona. Hän ei ole mennyt siihen lankaan, johon monet nuoret menevät: alkanut haukkua jokaista näyttelyä. Sen sijaan hän on ollut kaikesta samaa mieltä kuin muutkin kriitikot ja käynyt aktiivisesti avajaisissa verkostoitumassa. Hänelle on tarjottu aina uusia ja uusia töitä.
(Pohdin, miten kritiikin väheneminen toimii tällaisen kriitikon elämässä. Jos ei ole, mihin verrata, mitä mieltä kriitikko voi olla? Toisaalta Zöllner tuntuu tietävän, kuka on hyvä ja kuka ei. Hän toteaakin parista taiteiijasta: ”Walrat oli parempi kuin Quilling, sen tiesi jokainen. Walrat tiesi sen, ja Quillingkin tiesi sen. Eikä Walrat silti olisi ikinä saanut yksityisnäyttelyä Hochgartin galleriaan” (jossa siis parhaillaan oli Quillingin näyttely).)
En kerro, kuinka kriitikon kirjassa käy. Pohdin lukemisen aikana omaa suhdettani kritiikkiin ja sitä, miksen ole yhtä kylmähermoinen kuin päähenkilö Zöllner. Kriitikon vastuuta, jos sen niin haluaa sanoiksi pukea. (Jos ihminen ei normaalissa elämässään halua kävellä kenenkään yli, hän ei ehkä halua tehdä sitä myöskään kirjoituksillaan. Jotenkin helpottavaa on, että meillä on yhä kuitenkin useita kriitikkoja, eikä kenenkään tarvitse yksin ottaa vastuuta siitä, mitä taiteesta sanotaan.)
–
Minä ja Kaminski toi mieleeni toisen kulttuurikriittisen kirjan, Carl-Johan Vallgrenin Herra Bachmannin esitteen. Lähtökohta on erilainen, mutta jotakin hyvin samaa näissä teoksissa on.
Vallgrenin kirjan päähenkilö on kirjailija, joka ei ole kahteen vuoteen kirjoittanut mitään (hänet on teilattu kotimaassaan, joka rivien välistä paljastuu Ruotsiksi, ja hän asuu nyt maassa, jonka nimeä ei myöskään mainita, mutta joka on Saksa). Herra Bachmann pyytää kirjailijaa osallistumaan esitteen kirjoittamiseen kotimaastaan, Ruotsista. Kirjailija alkaa kirjoittaa, ja esitteeseen tarkoitetusta tekstistä kasvaa kirjailijan ensimmäinen teos moneen vuoteen. Valkoisen paperin kammo väistyy.
Ja millainen teos esitteestä syntyykään! Kirjailija latoo paperille joka ikisen yksityiskohdan, joka hänen kotimaassaan on pielessä. Koska Suomi on henkisesti hyvin lähellä Ruotsia, tämä ongelmakohtien vyöry on riemastuttavan tuttu.
”Siinä maassa on arvostelukyvyttömyys arvossaan, lisäsin, keskinkertaisuus on kohotettu normiksi, kateellisuutta ja vahingoniloa pidetään enemmän tai vähemmän päähyveinä, joita opetetaan jo ala-asteella ja joiden sääntöihin lapsia koulutetaan, kunnes he ovat aikuisena saavuttaneet kultamitalin kyseisissä kansallislajeissamme: keskinkertaisuudessa, kateudessa ja vahingonilossa, kirjoitin Bachmannille.”
Kirjailija haukkuu maansa kirjallisuuden, kirjallisuuskriitikot, keskusteluohjelmat, joiden juontajat vierailevat toistensa keskusteluohjelmissa, kaiken. Hänen kielensä on herkullista. Hän kirjoittaa sivukaupalla eräästä maansa kirjallisuuskriitikosta, mainiten esimerkiksi, että erään kirjailijan teoksen ”tämä hirviö, tämä apina, tämä matelija mestasi tavalla, jonka hänen tapauksessaan täytyy olla sydämettömyyden henkilökohtainen ennätys.”
Huomaatteko? Ensin meillä on taidekriitikko Zöllner, joka ei piittaa kenenkään tunteista, sitten meillä on tämä ruotsalainen kirjailija, joka elää maanpaossa, koska juuri zöllnerinkaltaiset kriitikot ovat teilanneet hänen tuotantonsa kotimaassa. Ja kuitenkin kirjailija on pääsemättömissä kotimaansa kanssa, ”Kirjailijana olen täysin tämän kielen armoilla, ainoan jonka hallitsen täydellisesti, se on kammottava totuus, lisäsin, ja kohtaloani voi lähinnä verrata niiden ihmisparkojen kohtaloon, jotka syntyvät väärässä ruumiissa – – ”.
Katkeruus on valtava. Muiden kirjailijoiden teokset ovat sontaa, jota löyhkäävät tulostimet suoltavat, kansa on sikamaisesti ryyppäävää kuvottavaa massaa ja kaikki hyvä, mitä maassa on koskaan tehty, on vain itsekorostusta ja valheellista pintaa. Kirjailija kirjoittaa ja hämmästelee sitä, miten nopeasti tekstiä syntyy. Hän ei ole kirjoittanut vuosiin, ja nyt hän kirjoittaa, ohimennen hän eroaa vaimostaan kirjoittaessaan ja hetkeksi hän poistuu kotoaan jonkinlaisen tunneryöpyn vallassa. Mutta hän palaa kotiin kirjoittamaan esitteen loppuun.
Inho leviää kaikkeen: musiikkiin, toimittajiin typerine pressikortteineen, tasapäistävään ideologiaan, jonka varaan maa on rakennettu, kaupunkien rumiin keskustoihin. Ja kun inhoa purkautuu näin paljon, sen tulisi kai olla koomista. Minun pitäisi lukijana nauraa tälle. Vähän naurankin, paikoin, mutta enemmän pelkään. Tämä on ihan todennäköinen tulevaisuus niin minulle kuin monelle muullekin. Jos ihminen ei ajoissa käsittele katkeruuttaan, kriittisyyttään, tuomitsevuuttaan, se saattaa syödä koko ihmisen.
Lopussa kirjailija vetoaa Bachmanniin, ettei tämä julkaisisi mitään esitettä kirjailijan kotimaasta vaan tajuaisi tehdä sovinnon omantuntonsa kanssa tällaisen kaamean virhearvioinnin jälkeen ja ryhtyisi vaikkapa pommittamaan kirjailijan kotimaata, ”tehnyt sen mikä minun olisi pitänyt aikoja sitten tehdä, mutta jota en ole tajunnut ennen kuin nyt kun istun tässä miltei kuristuneena vihamielisiin kouristuksiini, kirjoituskoneeni ääressä, joka miltei vaiennettiin vainojen seurauksena, nimittäin aloittaa sota tätä maailman ehdottomasti pahinta maata kohtaan, pudottaa aluksi pommeja sen konsulaatteihin, – – ”
Kauhea, vihainen kirja, joka kertoo, miten nopeasti pelkkä katkeruus voi vallata koko ihmisen vihana ja jopa väkivaltaisina suunnitelmina. Mutta koska kyseessä on kirjailija, hän vain kirjoittaa. Viha on luova voima, joka tarvitsee jonkin kanavan, ettei ihminen itse hajoa sen alle. Ja sitten tulevat kriitikot ja sanovat, miten se viha oikeastaan olisi kannattanut kanavoida. Ja sitten kaikki alkaa alusta.
Nokkonen 