Pylväitä, luolia, kallioita, katse (Näyttely: Henry Moore)

Henry Moore: Taidegrafiikkaa 1931-1984. Pappilan kivinavetta (Jaatsinkatu 2, Sastamala) 30.5.-18.8.2019.

–

Elephant Skull Plate XX 1969 (CGM 133). Printed caption: Doric column and underground dungeons.

Vammalan vanhan pappilan kivinavetassa (tämä kuulostaa joltakin sanaleikiltä, mutta oikeasti siellä!) on koko kesän ajan pääsymaksuton Henry Mooren grafiikkaa esittelevä näyttely. Navetta oli aikoinaan Vammalan museon hallussa, joten tila oli minulle tuttu, mutten silti osannut odottaa, miten hyvin kivinavetta sopii taiteen tilaksi. Huoneet ovat suuria, seinät ovat paksut, ja sisällä on viileää helteisenäkin päivänä.

Henry Moore on tunnetumpi veistoksistaan kuin grafiikastaan. Nyt esillä on todella laaja kooste taiteilijan grafiikkaa (ja muutama pienoisveistos). Ripustus seurailee kronologiaa, joten taiteilijan ajatuksia pääsee seurailemaan vuosikymmenestä ja aihepiiristä toiseen.

Mooren uralla näyttää käyneen vähän päin vastoin kuin monelle muulle taiteilijalle: hän on aloittanut abstraktioista ja edennyt kohti esittävää kuvaa. Yläkerrassa, uusimpien teosten joukossa, on esittäviä ihmisten muotokuvia. Näyttelyn alkupuolella voi nauttia esimerkiksi norsun pääkallon abstraktioista, joihin Moore on liittänyt ajatuksia mm. doorilaisista pylväistä ja luolista.

Näyttelyssä on paljon hyvää. Huippuhetkiä ovat norsun pääkallon lisäksi esimerkiksi monet luonnokset veistoksiin sekä abstraktioltaan jopa kirjoitusmerkkejä lähestyvät maakavien hahmojen luonnostelmat.

Näyttely on laajempi kuin odotin. Navetan ihana rauha antaa hienon mahdollisuuden syventyä Mooren grafiikkaan. Toivon kesältä lisää tällaisia yllättäviä elämyksiä.

 

Runokeikkoja ja -videoita

Esiinnyn kesäkuussa Annikin runofestareilla lauantaina 11.6.2016 klo 13:45.

Sitä ennen olen mukana myös perjantaina 10.6. Esikoisrunoilija tavattavissa -illassa Galleria Koppelossa (Kauppakatu 14, Tre) klo 18.00 alkaen.

Annikin ohjelma on täällä.

–

Sastamalassa esiinnyn Vanhan kirjallisuuden päivillä lauantaina 2.7.2016 klo 13.00–13.30. Kyseessä on Annikin Runofestivaalin Pedagoginen runoklubi, joka paikallistuu Sylvään koulun mediateekkiin.

Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelma on täällä.

–

Tässä on vielä iloksenne uusi runovideoni yhdestä Läpilyöntikivun runosta (tai sen osasta): olen menettänyt niin vähän.

(Kuva on kaappaus Youtubesta.)

Muualla

Tässä viimeaikoina muualla julkaistuja juttujani:

–

Huulipunaa, kyyneleitä, silmiä ja kieliä

eli Pitäisikö näistä kaikista teoksista nyt etsiä jotakin naiseuteen liittyvää?

kritiikki näyttelyistä Aseina huulipuna ja kyyneleet? (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere, 4.10.2015–17.1.2016) ja Carol Rama: Polte (EMMA, Espoo, 14.10.2015–10.1.2016), Taide-lehti 6/2015.

–

Kaupunki on orgaaninen prosessi

Petri Nuutisen haastattelu, Petri Nuutinen: Roma (Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere), 4. – 23.12.2015), puolilehti.fi.

–

sekä kritiikkejä puolilehti.fi:ssä:

Uuden museon tuoksu

Kimmo Pyykkö -taidemuseo
Pitkän matkan ateljee (pysyvä näyttely) ja Jokin meissä. Teoksia vuosilta 1971–2014 (1.2.2015–10.1.2016) Kangasala-talo (Kuohunharjuntie 6, Kangasala).

–

Galleria joka otti hoitaakseen museon työn

Axel Gallén. Tyrväältä Pariisiin. Galleria Akselissa (Asemakatu 16, Sastamala) 15.8.-4.10.2015.

–

Aina uusia ideoita, kunnes

Koko kansan rakastama piirustusdialogi. Noora Federley, Arsi Fennica, Emilia Mäkelä, Ville Pirinen, Kaija Papu ja Sanni Seppä. Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 3.10.2015 – 20.10.2015.

–

Väkivaltaisen kritiikin kuvauksia

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski. Tammi, 2013. Suom. Ilona Nykyri

Carl-Johan Vallgren: Herra Bachmannin esite. Tammi, 2004. Suom. Tarja Teva.

–

Mobiilia ja sarjoittaista

Mobile Nordic
Galleria Ratamo (Veturitallinkatu 6, Jyväskylä)
5.–29.11.2015.

 

Kaksoispiste (eli vihdoinkin Tyrvään Pyhän Olavin kirkossa)

Olen käynyt Tyrvään Pyhän Olavin kirkon pihassa ehkä kymmenen kertaa, mutta kirkko on aina ollut kiinni. Nelisen kesää meni ovea kolkutellessa (oli aina joko liian myöhäinen ilta tai lauantai (ja kirkko varattu häille) tai jo syyskuu (jolloin kirkko on auki vain sunnuntaisin) tai juhannus/muu juhlapyhä tai mitä nyt milloinkin), mutta viimein, nyt elokuussa, pääsin kirkkoon sisälle. Ja mikä sattuma: juuri, kun astuin sisään, kirkossa alkoi opastus. Vuosien hinku päästä näkemään kirkon kuuluisia maalauksia palkittiin tehokkaalla infopaketilla.

Minulla on muutenkin hassu suhde tuohon kirkkoon. Ikään kuin se olisi, minusta riippumattomista syistä, aina tunkemassa elämääni.

Esimerkiksi kun hain Jyväskylän yliopistoon lukemaan taidehistoriaa 11 vuotta sitten, pääsykokeessa piti kertoa minkä tahansa suomalaisen paikkakunnan kulttuurille tärkeistä kohteista (en muista tarkempaa kysymyksenasettelua enää). Kirjoitin tästä kirkosta, koska kulttuurillinen yleissivistykseni oli kehno (kai tämän saa nyt jo tunnustaa, kun valmistumisestanikin on 6 vuotta?) enkä keksinyt mitään muutakaan.

Olen nimittäin viettänyt kirkossa joulujuhlaa vuonna 2000, kun siellä ei ollut vielä edes penkkejä. Silloin en ajatellut mitään muuta kuin että kirkossa oli jäätävää, mutta kokemuksesta intoutuneena kirjoitin tuon pääsykoevastauksen ja elämäni sai taiteentäyteisen suunnan. 

Muutama vuosi sitten olin hautajaisissa, joissa pappi viittasi kirkon pylvääseen maalatun kaksoispisteen ajatukseen: Kuolema ei ole piste vaan kaksoispiste. (Sen jälkeen yritin taas päästä kirkkoon katsomaan maalauksia, mutten päässyt.) Nyt, opaskierroksella, kuulin jonkun sanovan: ”Olen käyttänyt tuota kaksoispistettä joskus hautajaispuheessani” ja uskonpa, että aika moni on, ajatushan on mitä hienoin. Tai ehkä oli kyse juuri niistä hautajaisista, joissa olin (elämähän on näitä sattumia täynnä).

Tämä kaikki kertoo siitä, millainen kulttuurillinen arvo kirkolla lähiseudulle on. Kun sen seinämaalauksia tehtiin, taiteilijoita saattoi nähdä Vammalan keskustassa. Hämmästyttävää! (Jos nyt saisin uusia sen pääsykoevastaukseni, minulla olisi paljon kiinnostavampia näkökulmia aiheeseen.)

Kirkon seinämaalauksia ei varsinaisesti voi arvostella. Kuutti Lavosen maalaamat ihmiset ovat loistava vastapaino Osmo Rauhalan maalausten tietoisen ihmisettömälle maailmalle. Taiteilijoiden varsin vastakkaiset työskentelytavat ja teokset luovat kirkkoon liikettä; kaiken tahtoisi nähdä suhteessa kaikkeen muuhun. On vertailtava, liikuttava, katsottava uudelleen.

Erityisesti nautin Rauhalan selkeistä renkaista vedenpinnalla. Niin pieni asia, ja niin rauhoittava, upottava. Rauhalan sekasikiöt (narsissin ja merihevosen yhdistelmä, mersissi, esim.) ovat hupaisia, mutta hienoja.

Teoksista ja taiteilijoista löytyy hämmentävän vähän infoa kirkon nettisivuilta (tai sitten se on kätketty jotenkin). Ymmärrän kyllä, että paikallisille tuntuu arvokkaammalta kirjata historiaan talkoolaisten tekemä työ (loistava työ onkin!) kirkon sisätilojen ja katon rakentamisessa, mutta toivoisin vähän tietoa myös taiteesta kirkossa. Vai haetaanko tällä jonkinlaista anonyymiutta? Niin kuin taide olisi ollut kirkossa aina? (Mutta eihän se ole.)

Lähdin pois ajatellen, että toisen taiteilijan teokset näyttävät etsimiseltä, toisen annetuilta. Jotenkin kirkkoon sopiva ajatus elämän dualismista.