Suljetut: Liisa Hietanen (Galleria Saskia)

Liisa Hietanen: Kyläläisiä. Galleria Saskia (Tampere) 13.3. – 1.4.2020.

–

Suljetuista näyttelyistä kertominen on vaikeutunut, kun moni taidemuseo on poistanut sivuiltaan tiedot tämänhetkisistä näyttelyistä. Ymmärrän kyllä miksi, ja kiroan itseäni, etten tajunnut ottaa näyttelytietoja talteen, kun niitä vielä oli saatavilla.

No, galleriakenttä on laaja ja heiltä tietoja löytyy (löytyy toki osasta museoitakin, eivät ne kaikki ole sivujaan tyhjentäneet). Tänään teen mielikuvitusmatkan tamperelaiseen Galleria Saskiaan, jossa on Liisa Hietasen Kyläläisiä-näyttely.

Liisa Hietanen virkkaa arkisia asiota, kuten ruokalautasia, jatkojohtoja ja lämpöpattereita. Niiden lisäksi hän virkkaa kokonaisia ihmisiä. Näillä virkatuilla tyypeillä on esikuvansa, eli ne ovat kolmiulotteisia muotokuvia oikeista ihmisistä.

Hietasen teoksiin voi tutustua taiteilijan omilla sivuilla olevien kuvien kautta. Olen myös ilokseni saanut nähdä teoksia näytteyissä vuosien mittaan; olen kirjoittanut tähän blogiin mm. vuoden 2011 näyttelystä Galleria Rajatilassa.

Virkkaaminen on hidasta ja siitä tulee rakkoja sormiin – tämä on ensimmäinen ajatukseni. Käsityötekniikat ovat olevinaan jotenkin pehmeitä ja kotoisia, mutta oikeasti käsitöiden tekeminen on – kuten sansta voi päätellä – työtä. Villasukkien neulomisesta tulee jännetuppitulehdus, virkkaamisesta rakkoja.

Mutta koska käsityöt liitetään kotiin, niistä tulee myös lämmin olo. Hietasen virkkaamiin ihmisiin ei voi kuvitella pahuutta. Heidän näkemisestään tulee hyvälle tuulelle, ja heitä tekee mieli halata.

Ihmisten ja heidän vaatteidensa virkkaaminen kuljettaa meidät kummalliseen metatodellisuuteen. Kun taiteilija virkkaa toisinnon mallinsa neulepuserosta, syntyy madonreikä, josta voi nähdä nurinkuriseen maailmaan. Miksi virkata neule? Ja onko virkattu vaate oikeasti vaate vai onko se osa virkatun ihmisen rakennetta ja ruumista? Mitä vaatteen alla on?

Tekemisen päättäväinen kerroksesta toiseen eteneminen tuo mieleen kirjoittamisen, koodaamisen ja muut kommunikaation välineet. Virkkaaminen on tiedon tallentamista. Tällainen maailma on; näin sen voi koodata silmukka silmukalta talteen.

Näiden teosten katseleminen tuottaa iloa ja ihmetystä. Samalla se synnyttää minussa valtavan arvostuksen toistoa kohtaan. Yksi silmukka on kovin pieni, eikä kerro vielä juuri mitään, mutta entä kymmenentuhatta silmukkaa? Miljoona? Tämän kun muistaisi omassakin arjessaan, kun asiat eivät tunnu etenevän riittävän nopeasti. Tekoja toistamalla maailma muuttuu, sillä sen on pakko.

*

Kirjoitan koronapandemian takia suljetuissa museoissa ja gallerioissa tällä hetkellä vailla yleisöä olevista näyttelyistä. Myös yleisö on suljettu nyt väliaikaisesti ulos taidenäyttelyjen maailmasta. Tavoittelen taidekokemusta ilman, että pääsen näkemään teoksia; yritän täyttää tyhjyyttä, kun meiltä juuri nyt puuttuu niin paljon.

Yleisen ylistys (Näyttely: Lemettinen & Hietanen)

Johanna Lemettinen: Riittämättömyydestä & Liisa Hietanen: Vapaa. Galleria Rajatilassa (Hämeenpuisto 10, Tre) 27.2.2011 saakka.

—

Pakkanen puraisi eilen niin vimmaisesti, että poikkesin useammassakin galleriassa lämpimikseni. Erityisen lämmin olo tuli Rajatilan alakerrassa, jonne Liisa Hietanen on virkannut ja neulonut vessan! Kuinka hurmaavaa taide saa olla? Olin ihan huumaantunut nähdessäni virkatun WC-ankka-putelin!

Työhön on käytetty niin paljon aikaa, että huimaa ajatellakin. Jonkin niin tavanomaisen kuin yleisen vessan (paperikorin ohi heitettyine roskineen) tallentaminen tällaisella vaivalla on kaunis teko. Me käymme sentään aika monta kertaa päivässä vessassa, julkisissa ja yksityisissä (voidaanko edes laskea montako kertaa koko elämämme aikana ja muistatteko kuinka kamalaa on, kun vessaa ei löydy kun sitä tarvitsisi, lapsena luokkaretkellä, on pidäteltävä 6 tuntia kun opettaja ei ymmärrä osoittaa vessaa koko päivänä, kuinka ihanaa on löytää vessa, nykyään se on sitä että onpa ihanaa löytää maksuton vessa kun lompakossa ei satu olemaan euroa eikä mihinkään pääse sisään).

Tunteja, kilometreittäin lankaa -> vessa. Vessan kotoisa lempeys. Vessan julkisuus, kaikkien käytettävissä olevan vessan kammottavuus ja kuitenkin, ihanuus. (Me sentään luotamme toisiimme niin paljon, että käytämme julkisia vessoja ilman että vaadimme niihin desinfiointiaineita ja pöntönsuojuksia. Ajatelkaa nyt, miten paljon me luotamme toisiimme!)

Virkkaaminen on hieno tapa käsitellä maailmaa, aktiivinen tapa. Se rasittaa peukaloniveliä ja ranteita (siksi se ei ole intohimoisen kirjoittajan tapa, ellei sitten keksi keinoa virkata varpailla). Se on tekemistä. Loputonta, ikuiselta tuntuvaa tekemistä. Lanka ei lopu, virkkaaminen ei lopu.

Eikä lopu siivoaminenkaan. Että tässä virkatussakin vessassa on roskiksen ohi heitettyjä papereita! Jonkun on siivottava ne. Saako tässä tehdä jonkin sillan virkkaamisen ja siivoamisen väliin ”naisten töinä”? Vai saako tässä nyt ajatella, että sellaiset ajat ovat jo ohi?

Yläkerrassa ainakin saa puhua naisista: Johanna Lemettisen maalauksissa on naisia. Hyvin, hyvin vaaleanpunaisia naisia (palaneen näköisiä, kiiltävän rasvaisia ja sianihoisia). Vaaleanpunaisuudesta päästyäni alan nähdä naisissa muutakin kuin värinsä. Heissä on myös lihaa.

Näyttelyn nimi, Riittämättömyydestä, ohjaa tulkintaa. Naisen ruumis on aina riittämätön, täydellisimmässäkin ruumiissa asustava nainen tuntee, ettei riitä. Jotain pitäisi olla enemmän, jotain vähemmän, aina voisi olla parempi ihminen ja kelvata suuremmalle joukolle kanssaihmisiä. (Mutta katsokaa nyt tuota käpertynyttä naista tuossa – eikö hänen ruumiinsa olekin täydellinen?)

Vaikka pidän Lemettisen suurista muotokuvista (meikit kasvoille valuneena nainen katsoo meitä, peiliä?), jokin töissä jää shokin asteelle. Johtuuko se siitä, että olen nainen itsekin; olen ajatellut ainakin 20 vuotta sitä, millainen ruumiini tulee olemaan, millainen se on, miten siihen pitäisi suhtautua ja onko epäkohteliasta olla meikkamatta, minkämuotoiset silmälasit sopivat minkäkinmuotoisiin kasvoihin jne.? Minua ei järkytä nainen, jonka meikit valuvat poskille, olen nähnyt sellaisia naisia.

Pidän siitä, että Lemettinen antaa naisten olla sellaisia kuin ovat. Mutta sitten tuo nimi, Riittämättömyydestä. Olenko minä tavallista sallivampi, kun näen nämä naiset vapautuneina, omina itsenään? Pitäiskö minun nähdä heissä riittämättömyys? (Haluan valita ja nähdä heissä sisäistä voimaa.) En tiedä. Naisen riittämättömyys on niin paljon enemmän kuin ruumis. Jotain siitä kuplii noiden kiristävien, pinkkien ihojen alla, mutta haluaisin nähdä siitä enemmän, enemmän myös pinnan ulkopuolella. Murtumista.