Posts Tagged ‘Petri Nuutinen’

Muualla

Tässä viimeaikoina muualla julkaistuja juttujani:

Huulipunaa, kyyneleitä, silmiä ja kieliä

eli Pitäisikö näistä kaikista teoksista nyt etsiä jotakin naiseuteen liittyvää?

kritiikki näyttelyistä Aseina huulipuna ja kyyneleet? (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere, 4.10.2015–17.1.2016) ja Carol Rama: Polte (EMMA, Espoo, 14.10.2015–10.1.2016), Taide-lehti 6/2015.

Kaupunki on orgaaninen prosessi

Petri Nuutisen haastattelu, Petri Nuutinen: Roma (Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere), 4. – 23.12.2015), puolilehti.fi.

sekä kritiikkejä puolilehti.fi:ssä:

Uuden museon tuoksu

Kimmo Pyykkö -taidemuseo
Pitkän matkan ateljee (pysyvä näyttely) ja Jokin meissä. Teoksia vuosilta 1971–2014 (1.2.2015–10.1.2016) Kangasala-talo (Kuohunharjuntie 6, Kangasala).

Galleria joka otti hoitaakseen museon työn

Axel Gallén. Tyrväältä Pariisiin. Galleria Akselissa (Asemakatu 16, Sastamala) 15.8.-4.10.2015.

Aina uusia ideoita, kunnes

Koko kansan rakastama piirustusdialogi. Noora Federley, Arsi Fennica, Emilia Mäkelä, Ville Pirinen, Kaija Papu ja Sanni Seppä. Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 3.10.2015 – 20.10.2015.

Väkivaltaisen kritiikin kuvauksia

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski. Tammi, 2013. Suom. Ilona Nykyri

Carl-Johan Vallgren: Herra Bachmannin esite. Tammi, 2004. Suom. Tarja Teva.

Mobiilia ja sarjoittaista

Mobile Nordic
Galleria Ratamo (Veturitallinkatu 6, Jyväskylä)
5.–29.11.2015.

 

Mainokset

Tampereen taidemessut 4.-6.10.2013

4TKävin Taidemessuilla heti tänään, messuille ehtii vielä huomenna ja ylihuomenna. Messujen ohjelma ynnä muuta löytyy Taidemessujen sivuilta.

En tiedä, ehkä se johtui suuremmasta hallista tai kovaäänisistä pursuvista myyntipuheista, mutta jotenkin nämä messut tuntuivat kolkommilta kuin ne ensimmäiset messut (2011). Siellä oli kotoisaa.

Tai ehkä vika oli siinä, etä menin messuille yksin. Yksin on aina kolkkoa kaikkialla (paitsi museoissa, joissa yksin on oikeinkin mukavaa).

Messuilla oli kuitenkin kivaa. Kuuntelin keskustelua Sara Hildénin elämästä ja Mesenaatti-dokumentista (tuli taas palava vimma päästä Sara Hildénin taidemuseon kahvilaan! rakastan sitä museota; se on oleellinen osa sitä, mitä kutsun kotikaupungikseni, tunnetta, että täällä on juuri minun paikkojani). Tsekkailin gallerioiden ja taiteilijoiden lokeroita. Messuthan käyvät taidenäyttelystä, jos niitä lähestyy ihan itsekkäistä tarkoitusperistä katsojana, ei ostajana. Ei sillä, ettenkö mielelläni olisi ostanutkin kaikenlaista, mutta, tiedättehän.

Sieluani sykähdyttivät eniten Paula Puikkosen kirjoihin maalaamat teokset (kuvassa). Jonkin sellaisen voisin joskus liittää suunnattomaan taidekokoelmaani. Myös Petri Nuutisen omituisenmuotoisissa, peilin näköisissä teoksissa oli salaperäistä hohtoa (minut saa aina puolelleen salaperäisyydellä!). Hannu Palosuon maalauksetkin miellyttivät minua, viherkasvit varjoineen saavat maalaukset näyttämään veistoksilta (se peikonlehtimaalaus sopisi hyvin kotiini, joka on täynnä peikonlehtiä).Puikkonen

(Kuten huomaatte, messuilla tulee omituinen ostamisen tarve. Että tämähän sopisi kotiin, ja tuo. Se johtuu niistä kovaääniskuulutuksista, joissa hoetaan sitä, miten taide tekee kodin ja niistä osastoista, joissa taidetta on asetettu sohvien ja tapettien kanssa vilkkaaseen vuoropuheluun (’vuoropuhelu’ on taidekieltä, toim. huom.).)

Eräältä taiteilijalta ostin yhden grafiikantyön, mutten voi mainostaa sitä tässä, koska ostin sen lahjaksi. Yritän säilyttää salaisuuden jouluun (olen todella huono tässä; meinasin heti lähettää lahjan saajalle viestin, että ostin sinulle joululahjan, ja yritän pitää sen salassa).

Messuilla meni yksinkin vaellellessa pari tuntia, joten oikein hyvä viikonlopunviettopaikka se on, suosittelen. Vaikka taide tällaisissa paikoissa aika perinteisenä kuva seinällä -tyyppisenä formaattina esittäytyykin, niin eiköhän meistä useimmat haluakin kotiinsa nimenomaan kuvia seinille. Tamkin lakkautettavat kuvataideopinnot ovat esillä videoteosseinän muodossa, ja oli siellä myös videoituja performansseja MUU-gallerian osastolla. Ja tietysti hyväksi havaittu veistoskatu.

Huomenna & sunnuntaina ohjelmassa olisi näköjään taidekaraoke, joka voisi olla mielenkiintoista seurattavaa.

 

Valokuvaa hajanaisesti (Näyttely: Nykyajan raunioilla)

Ttta Valla

Titta Valla

Nykyajan Raunioilla: Valokuvakeskus Nykyaika ry 30 vuotta. TR1 (Väinö Linnan aukio 13, Tampere) 9.12.2012 saakka.

Minulla on jokin ongelma TR1:n kanssa. Siellä on aina sellainen valaistus, etten näe mitään (lamput suunnattu suoraan silmiin, mihin suuntaan ikinä yritänkään liikkua) ja ripustus vain lisää disorientoituneisuuttani. Videoteosten äänet kaikuvat kaikkialta. Ensi kerralla laitan lippalakin päähän, pääsen edes niitä katosta häikiviä valoja pakoon!

No, nyt TR1:ssä on vielä muutaman päivän Valokuvakeskus Nykyajan 30-vuotisnäyttely. Jostain syystä näyttelyn nimi on Nykyajan raunioilla, mistä tulee mieleen, että Nykyaika on tuhoutunut ja sieltä raunioista yritetään jotakin kaivaa esiin. Näyttelyssä on kuitenkin odotetunkaltainen kooste valokuvia erilaisissa muodoissa (oi, miten ihastuinkaan sinne tänne piilotettuihin Titta Vallan kuviin! Erityisesti vesipisaroihin upotetut kuvat tuovat mieleen M. C. Escherin grafiikan illuusiot.) ja videokuvaakin runsaasti (en oikein tiedä, miksi yllätyin videoista; ajattelin kai jotenkin pedanttisesti, että valokuva on aina valokuvaa).

Pirila_Nuutinen

Pirilä & Nuutinen

Mitähän tästä nostaisi esiin? Henni Alftanin pienoismallikuvat arkkitehtuurista jotenkin kiehtovat mieltäni. Niissä on lavasteen tuntua, lavastettua arkipäivää. Marja Pirilän ja Petri Nuutisen kirjakamera hellyttää ja on muutenkin toteutusta myöten hyvä idea.

Rita Jokirannan kuvakoosteista, joissa pienet, toistuvat kuvat luovat suurta kuvapintaa, tulee mieleen joku saksalaistaiteilija, joka teki samalla tekniikalla kuvia (niissä oli myös autoja, niin kuin Jokirannankin kuvissa, mikä voimistaa viittausta). Kertoisin oitis, kuka taiteilija, mutta olen juuri muuttamassa, ja kaikki kirjani ovat laatikoissa ja disorientoidun kotonani yhtä hienosti kuin TR1:ssä.

Valokuvassa meitä kiehtoo sen kyky vangita hetkellinen mutta myös sen kyky toistaa loputtomiin, kyllästymiseen asti, tuota vangitsemaansa hetkeä. Jokiranta toistaa. Ja toistaa. Ja toistaa. Lopputulos on kuin koru.

Jan Ijäs on liittänyt yhteen kuvia kodeista ja erilaisia nettikeskusteluja seksistä. Pää ja ruumis voivat tosiaan olla ainakin hetkellisesti täysin eri todellisuuksissa, ja tämä todellisuuksien törmäyttäminen saa vähän naureskelemaan inhimillisyydelle (meinasin kirjoittaa inhimilliselle heikkoudelle, mutta en sittenkään tahdo ajatella, että inhimillisyys olisi heikkoutta).

Nuutinen

Nuutinen

Yläkerrassa aivan aavemaisen tunnelman luo Petri Nuutinen teoksessaan Nuutinen katsoo Helaakoskea – seinänkokoisessa valokuvassa silmä näkee vain kiviä, mutta pieni kaukoputki on astettu kuvan eteen siten, että kaukoputkeen ilmestyy miehen pää. Ja sitten vain etsimään sitä valokuvasta (kyllä se siellä on, koko mies).

Näin me tosiaankin näemme: emme sitä, mikä on edessämme vaan sen, minkä ennustamme olevan edessämme. Äh, pelkkää soraa! toteamme, ja näemme pelkkää soraa.

OkkoPoylio

Pöyliö

TR1:ssä kävi siten hassusti, että löysin rakennuksen alueelta katutaideteoksen, jossa lukee ”Take me and give me a new home”. Tuijottelin sitä pitkään, koska mietin, onko se jokin hyvin piilotettu näyttelyesine. Mutta sitä ei ollut kiinnitetty mitenkään ja se tosiaan kaikin puolin vaikutti viattomalta: ota minut mukaan, se aneli. Ja niinpä otin.

(Vähän oli kyllä rikollinen olo. On itse asiassa vieläkin.)

Kotona tutkailin teokseen kirjoitettua blogiosoitetta, ja löysin Okko Pöyliön, joka kerää blogiinsa kuvia vauvoistaan uusissa kodeissaan. Minähän, kuten totesin, olen muuttamassa, joten teos vasta matkaa uuteen kotiinsa.

(En edes tajunnut, että TR1:n näyttelyt olisivat jatkuneet jossakin sellaisessa kuin Vooninki-salissa, joten missasin Pentti Pilven graafista suunnittelua esittelevän näyttelyn kokonaan. Äh.)