Titta Valla
Nykyajan Raunioilla: Valokuvakeskus Nykyaika ry 30 vuotta. TR1 (Väinö Linnan aukio 13, Tampere) 9.12.2012 saakka.
–
Minulla on jokin ongelma TR1:n kanssa. Siellä on aina sellainen valaistus, etten näe mitään (lamput suunnattu suoraan silmiin, mihin suuntaan ikinä yritänkään liikkua) ja ripustus vain lisää disorientoituneisuuttani. Videoteosten äänet kaikuvat kaikkialta. Ensi kerralla laitan lippalakin päähän, pääsen edes niitä katosta häikiviä valoja pakoon!
No, nyt TR1:ssä on vielä muutaman päivän Valokuvakeskus Nykyajan 30-vuotisnäyttely. Jostain syystä näyttelyn nimi on Nykyajan raunioilla, mistä tulee mieleen, että Nykyaika on tuhoutunut ja sieltä raunioista yritetään jotakin kaivaa esiin. Näyttelyssä on kuitenkin odotetunkaltainen kooste valokuvia erilaisissa muodoissa (oi, miten ihastuinkaan sinne tänne piilotettuihin Titta Vallan kuviin! Erityisesti vesipisaroihin upotetut kuvat tuovat mieleen M. C. Escherin grafiikan illuusiot.) ja videokuvaakin runsaasti (en oikein tiedä, miksi yllätyin videoista; ajattelin kai jotenkin pedanttisesti, että valokuva on aina valokuvaa).
Pirilä & Nuutinen
Mitähän tästä nostaisi esiin? Henni Alftanin pienoismallikuvat arkkitehtuurista jotenkin kiehtovat mieltäni. Niissä on lavasteen tuntua, lavastettua arkipäivää. Marja Pirilän ja Petri Nuutisen kirjakamera hellyttää ja on muutenkin toteutusta myöten hyvä idea.
Rita Jokirannan kuvakoosteista, joissa pienet, toistuvat kuvat luovat suurta kuvapintaa, tulee mieleen joku saksalaistaiteilija, joka teki samalla tekniikalla kuvia (niissä oli myös autoja, niin kuin Jokirannankin kuvissa, mikä voimistaa viittausta). Kertoisin oitis, kuka taiteilija, mutta olen juuri muuttamassa, ja kaikki kirjani ovat laatikoissa ja disorientoidun kotonani yhtä hienosti kuin TR1:ssä.
Valokuvassa meitä kiehtoo sen kyky vangita hetkellinen mutta myös sen kyky toistaa loputtomiin, kyllästymiseen asti, tuota vangitsemaansa hetkeä. Jokiranta toistaa. Ja toistaa. Ja toistaa. Lopputulos on kuin koru.
Jan Ijäs on liittänyt yhteen kuvia kodeista ja erilaisia nettikeskusteluja seksistä. Pää ja ruumis voivat tosiaan olla ainakin hetkellisesti täysin eri todellisuuksissa, ja tämä todellisuuksien törmäyttäminen saa vähän naureskelemaan inhimillisyydelle (meinasin kirjoittaa inhimilliselle heikkoudelle, mutta en sittenkään tahdo ajatella, että inhimillisyys olisi heikkoutta).
Nuutinen
Yläkerrassa aivan aavemaisen tunnelman luo Petri Nuutinen teoksessaan Nuutinen katsoo Helaakoskea – seinänkokoisessa valokuvassa silmä näkee vain kiviä, mutta pieni kaukoputki on astettu kuvan eteen siten, että kaukoputkeen ilmestyy miehen pää. Ja sitten vain etsimään sitä valokuvasta (kyllä se siellä on, koko mies).
Näin me tosiaankin näemme: emme sitä, mikä on edessämme vaan sen, minkä ennustamme olevan edessämme. Äh, pelkkää soraa! toteamme, ja näemme pelkkää soraa.
Pöyliö
TR1:ssä kävi siten hassusti, että löysin rakennuksen alueelta katutaideteoksen, jossa lukee ”Take me and give me a new home”. Tuijottelin sitä pitkään, koska mietin, onko se jokin hyvin piilotettu näyttelyesine. Mutta sitä ei ollut kiinnitetty mitenkään ja se tosiaan kaikin puolin vaikutti viattomalta: ota minut mukaan, se aneli. Ja niinpä otin.
(Vähän oli kyllä rikollinen olo. On itse asiassa vieläkin.)
Kotona tutkailin teokseen kirjoitettua blogiosoitetta, ja löysin Okko Pöyliön, joka kerää blogiinsa kuvia vauvoistaan uusissa kodeissaan. Minähän, kuten totesin, olen muuttamassa, joten teos vasta matkaa uuteen kotiinsa.
(En edes tajunnut, että TR1:n näyttelyt olisivat jatkuneet jossakin sellaisessa kuin Vooninki-salissa, joten missasin Pentti Pilven graafista suunnittelua esittelevän näyttelyn kokonaan. Äh.)
Nokkonen 