Posts Tagged ‘Sari Palosaari’

Toisten tiloja (Näyttely: Kaupunki)

Kaupunki, yhdestoista valtakunnallinen teemanäyttely. Haiharan taidekeskus, päärakennus ja talli (Haiharankatu 30, Tampere). 5.8.–3.9.2017.

20170813_125939539

Sari Palosaari: Split stone with the sound of it splitting.

Puunlehtien havina suorastaan huumaa korvia, kun saavun tuulisena päivänä Haiharaan.

Taidekeskusksessa on Kaupunki-niminen näyttely. Se on ripustettu mukavan väljästi: päärakennuksessa on 10 teosta ja tallissa suunnilleen saman verran lisää. Pidän siitä, että teosten kanssa voi viettää aikaa, eikä silti tarvitse varata näyttelylle koko päivää.

(Kyllä, minimalismi on alkanut kiehtoa minua. Yksi teos/huone olisi tällä hetkellä minulle melko sopiva määrä taidetta näyttelyssä.)

Näyttely alkaa Thomas Nyqvistin maalauksella Koulun loppu II. Kuinka ollakaan, lähiympäristöstäni on tänä kesänä romutettu koulu, ja maalauksen maailmanlopunmaisema näyttää hyvin tutulta. Mikä voisi olla kiehtovampaa kuin kiivetä työmaa-aitojen yli ja kuljeskella elinvoimaisten vuosien raunioilla?

Kouluja romutetaan, koska niissä ei pysty hengittämään. Koulun murskaaminen voi olla joillekuille aika helpottava kokemus, jos kouluaika ei ole ollut yhtä kultaa.

Kimmo & Noora Schroderuksen Maailman olen nähnyt ennenkin erilaisina kokoonpanoina. Teos koostuu yli kahdestasadasta osasta, joista taiteilijat rakentavat maailman aina tarpeen mukaan.

Nyt maailmassa on kuitenkin elementti, johon en ennen muistaakseni ole törmännyt: suuri, sininen ukkeli. Se on kuin tavaasta tipahtanut (epä)jumala, jonka ympärillä kaikki on mustaa ja harmaata. Ainoa todellinen väri, ainoa esteettinen pelastus.

Kiven ääntä voi kuunnella Sari Palosaaren teoksessa, johon on äänitetty kiven halkeamista hitaalla, äänettömällä dynamiitilla. Kivi on kuin hyönteinen, joka sirahtelee. Ääni ei kuulosta kivuliaalta, mutta muistuttaa kallioon työntymisen lopullisuudesta: kun kiveen vangittu ääni kerran päästetään ilmoille, sitä ei enää voida sulkea uudelleen kiven sisään. Kerran rikottu on aina rikki.

IMG_20170813_161501

Minna Sjöholm: Katu 1.

Näyttely alkaa näillä kolmella, voimakkaalla teoksella. Niiden jälkeen on orientoiduttava pienempään mittakaavaan: arkiseen kaupunkiin, kaupunkilaisiin.

Minna Sjöholm on maalannut syksyisen pimeitä ja märkiä kaupunkimaisemia, joissa valot kiiltävät asvalttipinnassa. Maalaaminen on yhdenlaista hellyyttä: aihetta on lähestytty hitaasti, sen kanssa on oltu kauan, sitä on hoivattu, sivelty, silitelty. Alan kaivata syksyä, mikä on vähän hassua (yleensä vuodenaikakaipuu kukee toiseen suuntaan: syksyllä kaivataan kesää).

Salla Myllylän Saari-video on erakoituneen ihmisen kurkistus ulkomaailmaan. Ikkunaan on raaputettu saaren muotoinen kirkas kohta, josta kaupungin elämää voi seurata. Elina Oikarin videoteoksessa Pariisin päiväkirjat on dokumentaarisia katkelmia, joissa puhutaan Pariisin vessoista tai rakkaudesta tai taiteesta.

Mieltäni jää kiehtomaan ranskalaisen taiteilijan lause: ”When you’re an artist, your body doesn’t belong to you.” Mietin sen heittäytyvää logiikkaa. Vastuuttomuuteen kiinnittymistä. Jos ihmisellä ei ole vastuuta edes itsestään, mistä hänellä sitten on (taiteesta, luulisin)?

Jos en olisi saanut näyttelyluetteloa (sain sen, koska näyttelyvalvoja tunnisti minut, mikä oli ihmeellistä, koska kukaan ei koskaan tunnista minua), en tietäisi, että Hanna Oinosen Postikortteja unohtuneesta kaupungista on myös teos. En nähnyt sitä teosluettelossa.

Teos on sarja postikortteja. Niitä saa ottaa mukaan, ja otinkin; niissä on samaistuttavaa Suomi-kuvaa. Mikään ihannoitu turistikortti ei koskaan tarjoa sitä, millaista elämä oikeasti on: ruohoa kasvaa asvaltin raoista, Matkahuolto on viikonloppuisin suljettu.

Tallin puolella näyttelyn sävy vaihtuu. Estetiikka on rosoisempaa, myös humoristisempaa.

Juhani Tuomen karut maalaukset kertovat tamperelaisesta mielenmaisemasta. Teemu Mäenpää on maalannut eräänlaisen päiväkirjan kaakeleille – on osia, joista en oikein saa kiinni ja osia, joissa on rytmi ja järjestys. Anna-Kaisa Hartikaisen maalauksissa kaupunkilaiset näyttäytyvät hetkellisine ilmeineen ja eleineen.

Yassine Khaledin Monitor Man on video performanssista, jossa mies kantaa päässään videoyhteyttä toiseen maahan. Ihmiset puhuvat hänen kauttaan toisilleen, kaukaisille ja ventovieraille. Video on hassu. Humalainen mies ihastuu monitorilla näkyvään naiseen ja päätyy halailemaan monitoria kantavaa miestä. Kommunikaatio on kummallista, suoraa ja iloisen helppoa, koska ihmiset tietävät, etteivät enää koskaan näe toisiaan, puhu toisilleen. On vain yksi kohtaaminen.

IMG_20170813_161340

Lauri Astala: Transit.

Olen ennenkin nähnyt Lauri Astalan videoteoksen Transit. Se on kaunis, epätodellinen matka kaupunkiin ja sieltä pois. Kaupunkia lähestytään ylösalaisin kuin planeetta olisi juuri käännähtänyt yöasentoon (me kaikki olemme jostakin katsottuna nurin). Lentolaite piippaa tasaisesti. Ihmisasumukset ovat hyönteisten pesiä, joissa on valot. Kun utelias lentolaite on nähnyt kaiken, se loittonee, hitaasti ja elegantisti, kunnes on poissa.

Vaikka näyttelyssä on paljon sellaista, mitä olen ennenkin nähnyt, yhdessä teokset muodostavat uudenlaisen ympäristön. Kuljen kaupungissa, jonka muut ovat tehneet, ja josta toisinaan löydän paikkani, toisinaan en.

Elämä on muiden suunnittelemiin tiloihin sopeutumista.

Kaupunki-näyttelyn on kuratoinut Jarno Vesala.

 

Mainokset

Vieras planeetta (Näyttely: Palosaari)

Sari Palosaari: Momo City galleria Huoltamolla (Suvantokatu 4, Tampere) 13.12.2009 saakka.

Huoltamon näyteikkunassa näkyy valkoisia rakenteita, kuin pikkuisia kirjahyllyjä. Teos osoittautuu Sari Palosaaren installaatioksi Momo City (momo=modest modernism), joka on pieni, kalusteiden osista rakennettu kaupunki. Kaikki on valkoista, siistiä ja nelikulmaista, ja jostain kaupungin kujilta loistaa sinisiä ja oransseja valoja.

Päivälläkin teos on kiehtova, mutta kuvittelen sen yöllä: valot luovat elementteihin varjoja, kolmiulotteinen teos kasvaa yhden ulottuvuuden lisää. Jostain syystä ajattelen Gotham Cityä – vitivalkoisenakin kaupungissa on jotain häiritsevää synkkyyttä. Ehkä se johtuu tästä kliinisestä autiudesta, jossa ei näytä olevan tilaa millekään niin normaalille kuin elämälle.

Huoltamo sijaitsee vanhassa jugend-talossa Tampereen linja-autoaseman vieressä. Sijainti saa ajattelemaan arkkitehtuuria ylipäätään, miten vanhaa poistetaan uuden tieltä, miten vanhassa tuntuu olevan aina enemmän sielua (vaikka siinä, kuten uudessakin, on kyse vain oman aikansa estetiikasta). Vanhaa kyllä arvostetaan ja säilytetään, mutta harvoin enempää kuin yksittäisiä taloja. Huoltamon korttelissa olisi vielä jäljellä jugendia kunnostettavaksi. Korttelin säilyttäminen tuntuisi jo paljon paremmalta kuin vain yhden maamerkkitalon siistiminen kaupungin kunniaksi. (Ei kai tämänkin talon paikalle joskus nouse jotain tällaista, valkoista, sileää, sielutonta?)

Jotain hyvin 1960-lukuistakin installaatiokaupungissa on: suoriin linjoihin perustuvat variaatiot, kulmikkuus. Kun teosta saa katsella vain ikkunan läpi, se elää kummallisesti omaa elämäänsä, ameebana, vieraana planeettana, jonka talojen yllä silloin tällöin aivan varmasti vilahtaa pieni lentävä lautanen (juuri kun katson muualle).