Posts Tagged ‘Teemu Mäenpää’

Näyttelyt kansien välissä (eli kolme viimeaikaista näyttelykirjaa)

Kirjat:

Kaupunki. Haiharan taidekeskus 5.8.-3.9.2017. Tampereen kaupungin kulttuuripalvelut.

Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017. Tampereen taidemuseo. Aboa Vetus & Ars Nova.

Backlight ’17. Valokuvakeskus Nykyaika ja Tampereen taidemuseo.

IMG_20170925_175704

Haiharan taidekeskuksen Kaupunki-näyttely päättyi tämän kuun alussa. Näyttelykirja on odotellut kirjapinoni päällimmäisenä, että ehdin lukea muutamaan muun tamperelaisen näyttelykirjan ja niputtaa ne teille yhteen. Tässä tulee:

Kaupunki-kirja alkaa Elina Alatalon tekstillä taiteilijoiden ja kaupunkien suhteesta. Hän kysyy, ovatko taiteilijat purkamassa ja vastustamassa vai myös ehdottamassa uutta. Hän nostaa myös esiin sen tosiasian, että ne kaupunginosat, joita taiteilijat ottavat omikseen, keräävät yleensä muutakin elämää. Kaupungeille on hyötyä taiteilijoistaan.

Kaupunki-näyttely ei niinkään käsitellyt taiteilijoiden kaupunkisuhdetta vaan laajemmin koko kaupunkiteemaa. Kirjassa on kunkin näyttelyn taiteilijan perustiedot, hyvä teoskuva sekä enemmistöltä myös vastaus kysymykseen tulevaisuuden kaupungista ja unelmien kaupungeista. Nämä lyhyet kaupunkiajatukset poikkeavat perinteisestä näyttelykirjan sisällöstä, ja avaavat yllättävän ikkunan kunkin taiteilijan arvoihin ja maaimankuvaan.

Vastaukset jakautuvat kahtia: osa unelmoi, osa toteaa, että ei tässä hyvin käy. Unelmissa kaupungit ovat täynnä puita ja ihmiset tasa-arvoisia. Dystooppisemmissa tulevaisuuskuvissa vain rikkailla on varaa puhtaisiin kaupunkien keskustoihin, ja köyhien kaupungit hukkuvat rikkaampien roskaan.

Teemu Mäenpää toteaa: ”Kaupunkilaisuus on mielestäni tietynlaista pelkuruutta, jossa koetetaan nojata ja turvata johonkin suurempaan, kuin itse.” Tätä jään pohtimaan.

Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017 -näyttely oli Tampereen taidemuseossa kesällä. Kävin näyttelyssä kaksi kertaa, toisen ”huvikseni” ja toisen, koska minulta tilattiin näyttelystä kritiikki Keskisuomalaiseen.

Kritiikkejä kirjoittaessani käytän apuna paljon teoskuvia. Tiina Pyykkisen maalaukset eivät kuitenkaan suostuneet kuvattaviksi. Ne kiiltävät ja heijastavat ja valokuviin tallentui vain omia kuviani teosten pinnassa. Niinpä (jouduin vähän kerjäämään) sain näyttelykirjan taidemuseosta työn puolesta. Onhan kriitikolla oltava kotonakin kuvia, joita katsella.

Näyttelykirja on siis toiminut minulle kuvakirjana. Sellaisena se onkin loistava: isoja hyvälaatuisia kuvia vaikeasti kuvattavista teoksista. Toki Pyykkisen teosten luonteeseen kuuluu se, että niitä pitää katsella livenä hankalasti heijastuksia väistellen, joten kirjan kuvat antavat maalauksista liian helpon käsityksen (vaikka on niitä heijastuksiakin saatu upeasti kuvissa esiin).

Kirjan pääasiallinen tekstisisältö on Silja Rantasen artikkeli, joka antaa kuvan määrätietoisesta, tekemisessään varmasta, nuoresta taiteilijasta. Rantasen mukaan taiteilija keskittyy mitä minun tulisi tehdä -kysymyksen sijasta kysymään miten tämän esitän.

Backlight ’17 -näyttelykatalogi on hieno kirja. Kuvia on paljon, ja jokainen taiteilija on esitelty sekä lyhyellä henkilöinfolaatikolla että teosten tiedotetekstillä. Kuvasivuja on jokaiselle taiteilijalle varattu kolme. Koska näyttelyssä on esillä nimenomaan kuvasarjoja, on mielenkiintoista nähdä, mitkä kuvat kirjaan on valittu. Mikä on kunkin kuvasarjan ydin?

Kirja toimii niin kuin näyttelykirjat perinteisesti toimivat. Se kokoaa yhteen näyttelyn ytimen niin, että kirjaa selaillessa voi näyttelyä muistella vielä vuosienkin kuluttua. Kuvavalinnat ovat siksikin tärkeitä: kirjaan valitut kuvat muodostuvat ajan myötä kuvaksi koko näyttelystä. Muu helposti unohtuu.

Kirja on samalla Backlight-näyttelyn 30-vuotisjulkaisu. Tämän ominaisuuden se kantaa loppusivuillaan: siellä on useamman sivun mittainen (englanninkielinen) keskustelu, jossa muutama vuosien mittaan mukana ollut näyttelytoimija keskustelee Backlightin historiasta. On kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, miten kansainvälinen näyttely pyöräytettiin käyntiin aikana, jolloin kommunikoitiin kirjeillä eikä sähköposteilla.

Sain Kaupunki-näyttelyn kirjan maksutta, kun kävin näyttelyssä. Näyttelytyöntekijä tunnisti minut (!!) ja ojensi kirjan minulle. Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017 -kirjan sain Tampereen taidemuseosta, kun kirjoitin näyttelystä sanomalehtikritiikin. Backlight 2017 -näyttelykirjan sain Tampereen taidemuseosta, jonka lehdistötilaisuudessa kävin kirjoittaakseni näyttelystä tätä kirjoittaessani vielä julkaisemattoman arvostelun.

 

Mainokset

Toisten tiloja (Näyttely: Kaupunki)

Kaupunki, yhdestoista valtakunnallinen teemanäyttely. Haiharan taidekeskus, päärakennus ja talli (Haiharankatu 30, Tampere). 5.8.–3.9.2017.

20170813_125939539

Sari Palosaari: Split stone with the sound of it splitting.

Puunlehtien havina suorastaan huumaa korvia, kun saavun tuulisena päivänä Haiharaan.

Taidekeskusksessa on Kaupunki-niminen näyttely. Se on ripustettu mukavan väljästi: päärakennuksessa on 10 teosta ja tallissa suunnilleen saman verran lisää. Pidän siitä, että teosten kanssa voi viettää aikaa, eikä silti tarvitse varata näyttelylle koko päivää.

(Kyllä, minimalismi on alkanut kiehtoa minua. Yksi teos/huone olisi tällä hetkellä minulle melko sopiva määrä taidetta näyttelyssä.)

Näyttely alkaa Thomas Nyqvistin maalauksella Koulun loppu II. Kuinka ollakaan, lähiympäristöstäni on tänä kesänä romutettu koulu, ja maalauksen maailmanlopunmaisema näyttää hyvin tutulta. Mikä voisi olla kiehtovampaa kuin kiivetä työmaa-aitojen yli ja kuljeskella elinvoimaisten vuosien raunioilla?

Kouluja romutetaan, koska niissä ei pysty hengittämään. Koulun murskaaminen voi olla joillekuille aika helpottava kokemus, jos kouluaika ei ole ollut yhtä kultaa.

Kimmo & Noora Schroderuksen Maailman olen nähnyt ennenkin erilaisina kokoonpanoina. Teos koostuu yli kahdestasadasta osasta, joista taiteilijat rakentavat maailman aina tarpeen mukaan.

Nyt maailmassa on kuitenkin elementti, johon en ennen muistaakseni ole törmännyt: suuri, sininen ukkeli. Se on kuin tavaasta tipahtanut (epä)jumala, jonka ympärillä kaikki on mustaa ja harmaata. Ainoa todellinen väri, ainoa esteettinen pelastus.

Kiven ääntä voi kuunnella Sari Palosaaren teoksessa, johon on äänitetty kiven halkeamista hitaalla, äänettömällä dynamiitilla. Kivi on kuin hyönteinen, joka sirahtelee. Ääni ei kuulosta kivuliaalta, mutta muistuttaa kallioon työntymisen lopullisuudesta: kun kiveen vangittu ääni kerran päästetään ilmoille, sitä ei enää voida sulkea uudelleen kiven sisään. Kerran rikottu on aina rikki.

IMG_20170813_161501

Minna Sjöholm: Katu 1.

Näyttely alkaa näillä kolmella, voimakkaalla teoksella. Niiden jälkeen on orientoiduttava pienempään mittakaavaan: arkiseen kaupunkiin, kaupunkilaisiin.

Minna Sjöholm on maalannut syksyisen pimeitä ja märkiä kaupunkimaisemia, joissa valot kiiltävät asvalttipinnassa. Maalaaminen on yhdenlaista hellyyttä: aihetta on lähestytty hitaasti, sen kanssa on oltu kauan, sitä on hoivattu, sivelty, silitelty. Alan kaivata syksyä, mikä on vähän hassua (yleensä vuodenaikakaipuu kukee toiseen suuntaan: syksyllä kaivataan kesää).

Salla Myllylän Saari-video on erakoituneen ihmisen kurkistus ulkomaailmaan. Ikkunaan on raaputettu saaren muotoinen kirkas kohta, josta kaupungin elämää voi seurata. Elina Oikarin videoteoksessa Pariisin päiväkirjat on dokumentaarisia katkelmia, joissa puhutaan Pariisin vessoista tai rakkaudesta tai taiteesta.

Mieltäni jää kiehtomaan ranskalaisen taiteilijan lause: ”When you’re an artist, your body doesn’t belong to you.” Mietin sen heittäytyvää logiikkaa. Vastuuttomuuteen kiinnittymistä. Jos ihmisellä ei ole vastuuta edes itsestään, mistä hänellä sitten on (taiteesta, luulisin)?

Jos en olisi saanut näyttelyluetteloa (sain sen, koska näyttelyvalvoja tunnisti minut, mikä oli ihmeellistä, koska kukaan ei koskaan tunnista minua), en tietäisi, että Hanna Oinosen Postikortteja unohtuneesta kaupungista on myös teos. En nähnyt sitä teosluettelossa.

Teos on sarja postikortteja. Niitä saa ottaa mukaan, ja otinkin; niissä on samaistuttavaa Suomi-kuvaa. Mikään ihannoitu turistikortti ei koskaan tarjoa sitä, millaista elämä oikeasti on: ruohoa kasvaa asvaltin raoista, Matkahuolto on viikonloppuisin suljettu.

Tallin puolella näyttelyn sävy vaihtuu. Estetiikka on rosoisempaa, myös humoristisempaa.

Juhani Tuomen karut maalaukset kertovat tamperelaisesta mielenmaisemasta. Teemu Mäenpää on maalannut eräänlaisen päiväkirjan kaakeleille – on osia, joista en oikein saa kiinni ja osia, joissa on rytmi ja järjestys. Anna-Kaisa Hartikaisen maalauksissa kaupunkilaiset näyttäytyvät hetkellisine ilmeineen ja eleineen.

Yassine Khaledin Monitor Man on video performanssista, jossa mies kantaa päässään videoyhteyttä toiseen maahan. Ihmiset puhuvat hänen kauttaan toisilleen, kaukaisille ja ventovieraille. Video on hassu. Humalainen mies ihastuu monitorilla näkyvään naiseen ja päätyy halailemaan monitoria kantavaa miestä. Kommunikaatio on kummallista, suoraa ja iloisen helppoa, koska ihmiset tietävät, etteivät enää koskaan näe toisiaan, puhu toisilleen. On vain yksi kohtaaminen.

IMG_20170813_161340

Lauri Astala: Transit.

Olen ennenkin nähnyt Lauri Astalan videoteoksen Transit. Se on kaunis, epätodellinen matka kaupunkiin ja sieltä pois. Kaupunkia lähestytään ylösalaisin kuin planeetta olisi juuri käännähtänyt yöasentoon (me kaikki olemme jostakin katsottuna nurin). Lentolaite piippaa tasaisesti. Ihmisasumukset ovat hyönteisten pesiä, joissa on valot. Kun utelias lentolaite on nähnyt kaiken, se loittonee, hitaasti ja elegantisti, kunnes on poissa.

Vaikka näyttelyssä on paljon sellaista, mitä olen ennenkin nähnyt, yhdessä teokset muodostavat uudenlaisen ympäristön. Kuljen kaupungissa, jonka muut ovat tehneet, ja josta toisinaan löydän paikkani, toisinaan en.

Elämä on muiden suunnittelemiin tiloihin sopeutumista.

Kaupunki-näyttelyn on kuratoinut Jarno Vesala.