Salatiedettä (Näyttely: Lautala, Liimatainen, Törönen-Ripatti)

Pirita Lautala, Mari Liimatainen, Kirsimaria E. Törönen-Ripatti: M o m e n t u m – joka uniinsa uskoo se varjoaan pelkää. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 16.9. – 11.10.2015.

–

 

Mari Liimatainen: Take away.

Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyy jäniksiin. Ne seisovat kahdella jalalla ja näyttävät uhkaavilta. Lauman edessä on tyttö, kasvot varjossa, ja jänikset näyttävät kävelevän hänen ylitseen.

Pirita Lautala: Pieni kuolema ja Pieni kuolema II.

Teos on Mari Liimataisen Explain yourself, versio 3. Vähän aikaa jäniksiä katseltuani näen niiden asennoissa jotakin tanssillista. Ehkä kuva ei olekaan niin uhkaava kuin ensinäkemältä luulin.

Kapriisin ryhmänäyttelyssä on paljon eläimiä, erityisesti näitä jäniksiä ja suuria varislintuja. Näyttelyssä on myös maalaksia vanhoista taloista, joiden pinnalta muistot valuvat kuin maali. Talot, joihin kaikki tämä ajatteleva ja kokeva ihmisluonto on paketoitu. Ne katselevat minua gallerian seiniltä.

Täällä ihmiset ovat pieniä paperipusseja, jotka täyttyvät kuka milläkin. Liimataisen Take away on levittäytynyt ikkunalaudoille. Paperipussien väleistä voi katsella katua, jolla nämä ihmiset, tyhjät ja täydet, kävelevät ohi.

Pidän kartan teemasta, joka toistuu Kirsimaria E. Törönen-Ripatin teoksissa. Karttoja on kaiverrettu ja piirretty ja löydetty. Osa erottuu selvästi, osa tuskin lainkaan taustastaan. Kartat ja vanhat talot, loputtomia tapoja yrittää hallita kaoottista elämää, luokitella sitä.

Tiettyä karttamaisuutta on myös Liimataisen jäniksissä silloin, kun niiden sydämet ja verisuonet on piirretty pintaan. Eläimistä tulee vanhoja anatomian opetuskuvia, tiedettä turkkinsa alla.

Kirsimaria E. Törönen-Ripatti: City of Lights 4.

Ehkä parasta koko näyttelyssä onkin seinä, jolla teoksia ei ole nimetty erikseen eri taiteilijoille. Pienet, salaperäiset maalaukset ja piirrokset ovat kuin lasin alle prässättyjä kasveja, joita taiteilijat ovat poimineet mukaansa. Näyttelyssä kummallisesti leijuva vanhanaikaisuus, tieteellisyys, salaperäisten asioiden avaaminen ja perinpohjaisuus saavat vallan. Tunnen katselevani vanhaa, vieraskielistä tietosanakirjaa.

Pirita Lautalan linnut kantavat raskasta taakkaa: enteitä ja viestejä jostakin, mitä emme näe. Ne kertovat kuolemasta, ne kannattelevat ihmisiä ohuilla langoilla. Ne tietävät enemmän kuin me. Niistä tulee turvallinen olo.

 

 

 

 

 

Viileää, kuumaa (Näyttelyt: Lautala, Salmi, Tornberg)

Pirita Lautala: maalauksia; Harri Salmi: maalauksia; Oili Tornberg: grafiikkaa ja sekatekniikkateoksia. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 16.6.2013 saakka.

–

Jo Pirita Lautalan teosten näkeminen galleria Kapriisin ikkunasta (taannoin kun kävelin siitä ohi) sai minut kiinnostumaan näyttelystä. Maalaukset ovat selkeitä kaukaakin katsottuna, mutta niissä piilee jotakin – ne haluaa nähdä myös läheltä.

Lautala maalaa eräänlaisia kaupunkikuvia, ruutukaavoja tai minimalistisia arkkitehtonisia elementtejä, joihin hän sijoittaa ikään kuin sabluunalla tehtyjä, samanlaisia ihmishahmoja. Kuvissa seikkailee lisäksi lintujen ja esineiden varjoja. Lintujen ja ihmisten varjot toivat mieleeni elävästi Azerbaidzanin Euroviisuesityksen, jossa tanssija on laulajan varjona (anteeksi, mutta en pääse yli siitä tanssijasta!).

Maalaukset ovat kuin rapattua seinää tai tuulessa värisevien koivunlehtien varjoja. Maalattua liikkuvaa kuvaa. Teosten tunnelma on hyvin anonyymi ja viileä. Pidän siitä, ettei minulle tyrkytetä väkisin suuria tunteita (ei sellaisten kohteena aina jaksa olla).

Oili Tornbergin näyttelyssä suru saa kuvakseen mustavalkoiset, naamioitumisvaatteita muistuttavat ihmishahmot. Mielettömän kaunis, monesta kasvottomasta kuvasta koostuva Surun kasvot jäi vaivaamaan minua pitkäksi ajaksi (se on juuri sellainen teos, jonka hankkisin kotiini, jos minulla sattuisi olemaan 800 €. vähän tuskallista oli ajatella, että joku muu saisi sen teoksen).

Vaikken yleensä innostu mekkokuvista, Tornbergin surukuvien joukossa punamustat mekot ovat hienosti kotonaan. Valumisen jäljet tekevät ihmisjoukosta viidakkoa.

Harri Salmi leikkii jazzilla – lähes jokaisesta teoksesta löytyy etsimällä jotakin jazzia. Sulaneista kirjaimista koostuvat veistokset toimivat avaimena maalauksiin – samat muodot löytyvät maalauksista, kun niitä osaa etsiä.

Näyttely on joka suuntaan tempova, yllättävä ja käänteinen. Sellainen jazzahteleva. Surrealistiset pandat ja toisten planeettojen kasvit solahtavat yhteen. Minua häiritsivät ainoastaan lehdistä leikatut puolialastomat naiset muutamassa työssä, ne veivät mielen ihan muualle (mutta eihän kukaan voi minun mieleni suuntia etukäteen tietää, joten en voi pitää taiteilijaa vastuussa tästä).

Tykkäsin näiden maalausten kuumuudesta. Niissä on todella jotain hyvin, hyvin lämmintä.