Elävän valon oikkuja (Näyttely: Demeter)

ZSUZSA DEMETER. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 3.4.2013 saakka.

–

Faunin iltapäivä

Zsuzsa Demeterin nimestä mieleeni tulee Faunin iltapäivä. Ja onneksi sellainen on mukana näyttelyssä. Pidän siitä niin, etten saa silmiäni irti. En oikein edes muista, missä törmäsin siihen (ah, tietenkin Tampereen taiteilijaseuran kesänäyttelyssä 2011!) Vuonna 2011 teos oli toinen, faunin asento eri, mutta tunnelma sama. Minä niin pidän fauneista.

Näyttelyssä on toki muutakin. Demeter on katsonut patsaita juuri oikealla hetkellä ja ovelasti paljastanut niiden sielun. Ne elävät, liikahtelevat kun emme huomaa! Siellä ne nytkin naureskelevat omille jutuilleen, pikkuenkelit ja gargoilit.

Pidän erityisesti kuvista, joista jokin veistos on juuri astumassa ulos. Rajauksella kiven saa elämään.

Taiteilijan kädenjälki on tunnusteleva. Viivan pyörteet lisäävät hetkellisyyden tunnetta – jos nyt räpäytän silmiäni, tämä näky katoaa edestäni iäksi.

Näyttely sopii häikäisevän aurinkoiseen kevätpäivään. Kun valo pistelee silmiä, ei koskaan voi olla ihan varma siitä, minkä näki silmäkulmassaan vilahtavan.

(Jäin jumiin tulkintaani elävistä patsaista. Näyttelyn voi varmasti nähdä toisinkin. Vielä on muutama päivä aikaa!)

 

Reunalla

 

Kotiin (Näyttelyt: Oja & Wright)

Milla-Kariina Oja — HOME-PROJECT. Timo Wright — Pitkä Matka Kotiin. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 2.4.2013 saakka.

–

Kodin raameja, telttamaisia väliaikaisia tiloja, muoto vailla sisältöä. Milla-Kariina Ojan valokuvissa on rajatu tila kodille, harjakattoiselle huoneelle, milloin mistäkin.

Pelkkä aavistus rakennuksesta riittää. Tunnen tuntevani ihmisen, joka asuu keskellä metsää tai on etsinyt itselleen tilan valtavien kerrostalojen välistä.

Tätähän me toivomme: omaa ilmaa, omaa tilaa, joka on rikkomaton. Ja samalla kun me luomme tilan itsellemme, me peitämme itsemme muilta. Olemme sisällä, emme näy ulospäin. (Edes läpinäkyvissä rakennuksissa ei Ojan kuvissa näy ketään.)

Kodin henki on sulkeutumisen henki. Vaikka kodin läpi kävisi tuuli.

(Pahoittelen valokuvan heijastuksia.)

Rajatilan kellarissa on Timo Wrightin ääniteos, jossa erilaiset ihmiset kertovat lähtemisen ja kodin etsimisen tarinoita. Teoksen seuraamista haittasi kaksi seikkaa:

1) Sain alakerrassa hillittömän yskimiskohtauksen, enkä kuullut mitään.

2) Vaikka teoksen ideana on, että kuulija kuulee monia tarinoita, en saanut korviini kuin yhden tarinan yhdestä suunnasta.

Tarinassa, jota kuuntelin, toisteltiin evakkoon lähtemisen tuttuja lauseita, kuten ”vain sen sai mukaan, minkä jaksoi kantaa”. Ajattelin, olenko koskaan kuullut evakkotarinaa ilman tätä lausetta (en varmaan). Ja sitten ymmärsin, että vaikka ihmiset liikkuvat erilaisista syistä, tarinoita on lopulta hyvin vähän. Me olemme niin samanlaisia, että me kerromme omat yksityiset kokemuksemme ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin kertovat omat kokemuksensa.

Kuinka yhtä me olemmekaan, vaikkemme tiedä toisistamme mitään.

Puhekuplia kotoa (Näyttely: Korhonen, Korhonen, Nurmi & Rastas)

Kerttu Korhonen, Urpu-Elina Korhonen, Birgitta Nurmi ja Marja Rastas: JAETTUA. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere)14.4.2013 saakka.

–

Kerttu Korhonen

Jos taiteella on jumalansa, anon heiltä anteeksiantoa: olen joutunut jättämään muutaman näyttelyn väliin, koska sain koko maaliskuun mittaisen flunssan (varmaan suoraa seurausta eksistentiaalisesta kriisistäni, josta kerroin taannoin). Niin ja myös työ tulee toisinaan harrastusten tielle (joskin myönnän, että on ihan oma valintani mennä tekemään töitä ja jättää Nokkonen rehottamaan kuin rikkaruoho. tiedä sitten, kumpaa pitäisi tehdä, työtä vai blogikirjoittamista). Mutta nyt olen palannut ruotuun, jossa pyrin pysymäänkin. Aloitetaan:

Galleria Rongassa on neljän kuvataideopettajan yhteinen näyttely, jossa taiteilijat jakavat aikaansa, energiaansa ja ajatuksiaan kuvien kautta.

Näyttely alkaa Kerttu Korhosen Taidekriitikot-kuvilla, joissa koirat tutkivat taiteilijan maalaamia muotokuviaan. Kriitikoiden tuomio jää kuvan ulkopuolelle. Koirat ovat läsnä muissakin Kerttu Korhosen teoksissa. Hän maalaa koiramuotokuvia, koiria ihmisinä ja koirina, koiria makaamassa sohvalla.

Urpu-Elina Korhonen

Pidän maalausten tyylitellystä taustasta, mutta muotokuvien vivahteista on vaikea sanoa mitään. Tiedättehän: koira on koira, kun sitä ei tunne, ja oma erillinen persoonansa, kun sen tuntee. Vieraan koiran kuva voi siis yhtä hyvin olla täydellinen luonteen kuvaus tai ei, en minä voi sitä tietää.

Urpu-Elina Korhosen maisemat ovat paksuja siveltimenvetoja. Niissä on kiinnostavaa pintaa, kuin taiteilija olisi etsinyt kuva-aihetta luomalla vedenpinnan, josta kuva sitten lopulta alkaa heijastua. Pinta pääsee oikeuksiinsa, kun kuva ei yritä esittää liikaa. Heti, kun maalauksesta tulee mieleen fantasiaromaanin kuvitus (kirkkaanvihreät vuoret oranssia taivasta vasten), hukkaan tuon hienon pinnan ja kuvan välisen väreilyn. En tahdo saada näin suoraa viestiä.

Marja Rastas

Urpu-Elina Korhosen tekniikka on parhaimmillaan kesäisissä pihamaalauksissa. Talot
ja puut suorastaan hyppäävät irti kankaasta.

Eniten kokonaisuudesta poikkeaa Marja Rastas, jonka maalaukset ovat pieniä ja pyöreitä. Yhden universumi on eräänlainen sarjakuvapäiväkirja, jonka voi koota haluamaansa muotoon. Palasissa on mielenkiintoisia piirrosmaisia maalauksia ja tekstejä. Puhekuplia.

Teossarja on ongelmanratkaisua. Entä, jos ei ole aikaa tai tilaa tehdä valtavia maalauksia? Voi ottaa kasan pieniä alustoja ja maalata niille. Lopputulos on kiinnostava pelilauta, jossa ollaan aina nopanheiton päässä uudesta käänteestä.

Rastaan maalauksissa on miellyttävää surrealismia. Ihan kuin pienessä koossa uskaltaisi antaa kuvan viedä niin pitkälle kuin se vie (tai ehkä taiteilija on onnistunut säilyttämään teoksissaan luonnostelun vapaata assosiaatiota).

Birgitta Nurmi

Birgitta Nurmen Monologi/Dialogi on kiinnostava pari maalauksia puhekuplanmuotoisille alustoille. Kyllä, puhekuplassa voi olla maisema – tähänhän me sanoilla pyrimme, vaikkemme yleensä pääse.

Kokonaisuutena näyttelystä jää jotensakin kotoinen olo. Aiheissa ja malleissa (maisemat, koirat) pysytellään lähellä omaa elinpiiriä. Ei ole tarkoituskaan kurottaa sen ulkopuolelle, mitä itse näkee, pitää arvokkaana ja haluaa kuvata.

Tämä on kurkistus näiden neljän taiteilijan arkeen.

Maagista, vaiteliasta (Näyttelyt: Hämäläinen; Kömmistö)

Enni Kömmistö — Puuveistoksia; Tommi Hämäläinen — Rannan tapahtumat/Coastal Events. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, TAMPERE) 5.3.2013 saakka.

–

Tommi Hämäläisen näyttelyteokset eivät lainkaan muistuta toisiaan. Tuolla on kummallisia eläinkuva-sisäelinkollaaseja, tuossa jokseenkin pophenkinen maalaus autonromusta ja tässä veistoksia sängyssä makaavista pikkuotuksista.

En tiedä, mikä yhteinen nimittäjä näillä on (Rannan tapahtumat, ilmeisesti). Ehkä ei mitään. Ei kai näyttelyssä minkään tarvitse liittyä mihinkään muuhun.

Pidän Kuolema-diptyykistä yli kaiken (kuvassa). En ehkä ymmärrä sitäkään, mutta pidän siitä. Ensimmäisessä kuvassa jotakin, toisessa ei mitään.

Alhaalla on Enni Kömmistön koiraveistoksia. Suurehkot koirat ovat kuin näyttelijöitä teatterin lavalla. Yhdellä on punainen viitta, toisella kultainen side silmillä.

Tunnelma on mahtavan maaginen. Koirat eivät piittaa minusta, mutta eivät ne myöskään suhtaudu epäluuloisesti. Niitä uskaltaa mennä ihan lähelle.

 

 

Vaaleanpunaista (Näyttelyt: Isotalo; Kortelainen; Mattila)

Mari Isotalo: Prinssejä ja prinsessoita; Krista Kortelainen: Talo ilman osoitetta; Nina Mattila: White – Valkoinen. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 24.3.2013 saakka.

–

Mari Isotalo on maalannut varsin aidon oloisia lapsikuvia näyttelyynsä Prinssejä ja prinsessoita. Enimmäkseen tyttöjä. Tytöt juoksevat, tanssivat ja tuuli tarttuu heidän hiuksiinsa.

Erityisen hieno on laatikoista koostuva Mistä on pienet tytöt tehty. Varsinkin, koska kuvan tyttö ei ole liian söpö. Jokseenkin paljon vaaleanpunaista näyttelyssä on, en sitten tiedä kertooko se vain siitä, ettei vaatekaupassa myydä tytöille muunvärisiä vaatteita vai onko valinta ollut tarkoituksellinen. Mutta vaaleanpunainenkin tyttö voi irvistellä! (Ja voi hitsi, miten hieno teos olisikaan ollut, jos palikoiden kaikilla sivuilla olisi ollut kuva!)

Pidän siitä, että maalausten lapset juoksentelevat sukkasillaan. Se on jotenkin kaikenkattava lapsuusmuisto; juosta sukkasillaan, vähän luistella. Ja kuva, jossa poika nojaa käsillään ikkunalasiin on sekin yleismaailmallinen kevään merkki, ainakin jos jotain voi päätellä Facebookiin ilmestyvistä ystävien lasten kuvista. Puuskia-sarjan tytön hiukset lennähtelevät ihanasti.

Eihän tässä oikein ole mitään, mikä saisi minut tuhahtamaan tuomitsevasti (ehkä tietty särön puuttuminen kuitenkin; lapsuuskuvina nämä jäävät katsomaan enemmän pinnalta kuin sisäpuolelta). 

Nina Mattila on maalannut abstrakteilta vaikuttavia, mutta maisemiksi paljastuvia teoksiaan metallilevylle. Pidän siitä, miten maalia voi näkyvästi kaapia metallilla. Maalista tulee kiinnostava pinta.

Metalli on kuitenkin peitetty maalilla niin kokonaan, että vain reunoista voi nähdä kunnolla metallinkiiltoa. Sitä toivoisin näkeväni enemmänkin.

Maisemat ovat onnistuneita. Vain se, jossa on mukana ihmisiä (Unohdetut), on vähän kliseinen; ihmishahmojen selkiä ja puunoksat, jotka muodostavat sydämenmuotoisen aukon. Liian nuorisoa minulle.

Kokeilut geometrisempaan suuntaan jäävät vähän puolitiehen. Kunnolla kulmikkuutta tai sitten kunnolla ei – en tahtoisi nähdä empimistä sellaisella materiaalilla kuin metalli!

Entä Krista Kortelainen? Hän on maalannut autioilta vaikuttavia taloja ja kuvia, jotka lienevät kuvitelmia siitä, mitä talojen sisällä on/on joskus ollut. Kristallikruunuja! Tanssiaismekkoja (ja lisää vaaleanpunaista)!

En tiedä, miksi talot näyttävät hylätyiltä, vaikka ne ovat ihan värikkäitä. Ehkä sulkeutuneisuus tulee siitä, ettei ikkunoista näy mitään. Ja tanssiaistytön kasvot on peitetty vaaleanpunaiseen. Kaikki voi olla pelkkää kuvitelmaa.

Jostain syystä vaaleanpunainen häiritsee minua tänään. Sitä on taloissa, mekossa, kristallikruunuissa. Kristallikruunujen kaksoisvalotus on kyllä mielenkiintoinen (ja muistuttaa hauskasti, värejä myöten, Ipi Kärjen kukkia, joista kirjoitin viimeksi).

Rakennukset ovat vähän liikaakin omassa maailmassaan. Minulle ei jää tilaa, josta astua sisään kuvien maailmaan. Edessä on vain seinä.

Ymmärrän kyllä, että tämä näyttely on kokonaisuus, tarina. Sellaisena se toimii, utuisena kertomuksena kaukaisista ihmisistä, joita en tunne.

–

Sitten tulin kotiin ja luin gallerian nettisivuilta, että Kapriisin kellarissa on uusi galleria, Katko, sekä Kellaristudio, jossa on taidetta. Koska yleensä kellarissa ei ole ollut mitään uutta, en ole käynyt siellä pitkään aikaan. Eikä siellä nyt ollut (ainakaan tarpeeksi näkyviä) opasteita alas, joten jäipä sitten nämä näyttelyt näkemättä. Hittolainen! Tuo mediataidegalleria kiinnostaa!