Tampereen taiteilijaseuran luentosarja naistaiteilijoista, osa 2

Luulin, että kirjoittaisin teille tänään luennolla käsitellystä Artemisia Gentileschistä (hänestä on jostain syystä erittäin niukka Wikipedia-artikkeli suomeksi), joka on suuri rakkauteni jo jostain 2000-luvun alusta, kun opiskelin yhtä aikaa taidehistoriaa ja naistutkimusta ja kirjoitin hänestä tutkielmaa. Luennolta tarttui päällimmäisenä mukaan kuitenkin jotain muuta: kukkamaalauksia.

Pohjois-Euroopassa 1600-luvulla rakastettiin kukkamaalauksia. Niitä oli kiva ostaa kotiin, joten niitä maalaavat taiteiijat tienasivat niillä ihan hyvin. Samaan aikaan kun vielä alettiin käyttää laajasti mikroskooppia kasvien ja hyönteisten tutkimiseen (siis taiteilijat myös) ja löydettiin Amerikka (mantere täynnä vieraita kasveja!), kukkamaalauksiin alettiin liittää niin paljon tieteellistä faktaa kuin mahdollista. Kasvit olivat oikeita ja näyttivät juuri siltä kuin pitikin.

Luennolla esiteltiin sellainen saksalainen nainen kuin Maria Sibylla Merian. Hän suuntautui heti alkuunsa taiteessaan tieteeseen: hän tutki ja maalasi kasveja ja hyönteisiä. Hän lähti jopa Surinamiin tutkimaan alueen hyönteisiä ja maalaamaan niistä tieteellisesti päteviä kuvia.

Miksi juuri Merian tuntui tänään minusta niin hienolta tuttavuudelta? Koska rakastan tieteen ja taiteen kohtaamisia. Olen esimerkiksi täysin ihastunut Andreas Vesaliuksen anatomianpiirroksiin. Siinä on jotain mahtavaa, että ennen kameran keksimistä taiteilijoiden oli kuvattava ihan kaikki se, mihin tiede perustui (ja perustuu yhä): kasvit, ihmisen sisäelimet, koko maailma.

 

Kerroksittain (Näyttely: Lauri Nykopp)

Lauri Nykopp: Silmänkantamattomiin. Mikkelin taidemuseossa (Ristimäenkatu 5, Mikkeli) 23.9. – 6.11.2016.

–

Mikkelin taidemuseossa saa valokuvata vain omaan käyttöön, joten ajattelin, että heillä on varmaan kattavasti lehdistökuvia nettisivuillaan. Ei muuten ole. Olisi taas pitänyt kysyä, eikä olettaa.

(Taideteoksen edessä otetun selfien julkaiseminen olisi sallittua, joten harmittaa, etten ottanut jokaisen teoksen edessä itsestäni kuvaa. Kuinka kivaa teidän olisikaan niitä katsella.)

No, asiaan.

Museossa on laaja Lauri Nykoppin näyttely. Esillä on valokuvadokumentointia Nykoppin performansseista, hauskasti portaikkoon ripustettu valokuvasarja Beninistä, maalauksia, teltanmallinen installaatio, jonne pääse sisälle jne.

Aloitetaan sieltä teltasta: äänet olivat vähän liian kovalla, jotta kokemus olisi ollut rentouttava. Sellaiseksi se ei ehkä ole tarkoitettukaan. Istuin pimeässä ilman silmälaseja, ja kattoon ripustetut pistevalot näyttivät oikeasti tähdiltä. Keskellä telttaa oleva tähdenmuotoinen, punainen valopesä näytti sopivasti sumentuneena oikeasti tulipesältä. (Likinäköisyys on toisinaan siunaus!) Alkupisteenä näyttelylle teltta toimii hyvin: siellä voi hetken orientoitua katselemaan taidetta.

Teltan jälkeen edessä oli teoksia, joita osasin parin vuoden takaisen kohtaamisen perusteella odottaakin: kaleidoskooppimaisia, valokuvaa monistavia, upottavia, suuria kuvia. Nautin suuresti teoksista, joissa kuvatasoja on kaksi tai useampia. Taustalle jäävän arkkitehtonisen kuvatulvan päällä on esimerkiksi suuri kristallikruunu. Tai koko valokuvapinta on maalattu peittoon, ja näkyy läpi vain maalamatta jääneestä kohdasta.

Tekstiä sisältävät teokset eivät ole helppoja. Niiden täytyy taistella sitä vastaan, että ne vain luetaan ja ohitetaan. Esimerkiksi: kun syvänsinisessä viisikulmiossa lukee ”Taivaassa”, on olettettava, että juuri viisikulmiolla ja sinisellä on tärkeä merkitys teoksen tulkinnassa. Siitä huolimatta tekstin vain helposti lukee ja ohittaa.

Tekstiteoksia näyttelyssä on jonkin verran. Mitä monikerroksisempia ne ovat, sitä helpompi niitä on katsoa muuten kuin vain sanoina. Upeasti maalattu musta As far as the eye can see paljastaa valossa mustan maalipinnan hurjat muodot.

Yläkerrasta vaikuttavimpina jäivät mieleen oranssit teokset, joiden alkuperä piiloutuu. Valokuvia jäidenlähdöstä? Kokonaan itse luotuja muotoja? Lämpimän oranssin yhdistäminen teräviin, jäämäisiin muotoihin tuo mieleen ne talven hetket, joissa, uskomatonta kyllä, on aurinkoa.

Yhden elementin lisää näyttelyyn tuo Taiteesta-teos, joka on infotekstin mukaan tehty kaalista ja pommista. Se odottelee siellä viimeisessä huoneessa. Kun sinne asti on ajatellut olevansa turvassa katselemassa taidetta, koko museokierros saa uuden sävyn. Olenkin koko ajan ollut samassa tilassa pommin kanssa. Taide saattaa räjähtää milloin tahansa.

Kokonaisuus on monipuolinen ja siitä sekä ymmärsin osia että jäin ymmärtämättä joitakin osia. Teosten nimet johdattelevat maailmoihin, joita taiteilija on teosten taustalla pohtinut. Joskus viittaukset selventävät, joskus hämärtävät ymmärtämistä. Yleissivistyksellä kuitenkin pärjää pitkälle.

 

Tampereen taiteilijaseuran luentosarja naistaiteilijoista, osa 1

Elisabetta Siranin maalaus luentodiassa.

 

En tiedä miten, mutta olen onnistunut välttämään tiedon siitä, että Tampereen taiteilijaseura järjestää luentosarjoja taiteesta. Nyt bongasin tällaisen luentosarjan naistaiteilijoista juuri ennen sen alkamista, ja koska mikään ei ole parempaa tekemistä kuin tuijotella diakuvia hämärässä huoneessa, ilmoittauduin mukaan.

Ajattelin tarjota teille ajatuksia luennoilta (en toki ala referoida luentoja mitenkään sen kummemmin, mutta kirjoitan jotakin itselleni muistiin). Tämä toimii samalla kiitoksena Taiken kahden kuukauden apurahasta, jonka turvin kirjoitin keväällä teille kritiikkejä ja haastatteluja (Erno Peltonen, Samuli Laurinolli, Sanni Seppä) – olen odotellut jotakin bonustapahtumaa, josta kirjoittaa vielä tämän onnellisten apurahatähtien alla alkaneen vuoden aikana. Naistaiteilijat tulivat vastaan kuin tilattuna.

–

Ensimmäisen luennon aiheena oli Nainen taiteilijana renessanssin ja barokin ajan Italiassa. Tässä muutama kiinnostava teema luennolta (ja yrittäkääpä olla puhkeamatta feministiseen raivoon tätä lukiessanne):

• Kun nainen osasi maalata, häntä ei pidetty ihan naisena vaan eräänlaisen kolmannen sukupuolen edustajana. Nainenhan ei voi osata tehdä taidetta.
• Naisen tekemän taideteoksen kehuminen tarkoitti käytännössä, että ”tää on sulta jo tosi hyvä, ei sun tarvi yrittää tehdä tän parempaa, kun sä oot nainen”.
• Renessanssin ajan naisten tekemästä taiteesta on tuhoutunut paljon, koska naiset usein saivat käyttöönsä huonompia materiaaleja kuin aikansa miehet.

Erityisen kiinnostava henkilö kaikista eilen kohtaamistani oli Sofonisba Anguissola (n. 1532–1625). Wikipediakin tuntee hänet, mutta taidehistorian opinnoissani en koskaan ole kuullut tätä nimeä.

Anguissolan elämäntarina poikkeaa joka kohdassa muiden aikakauden naistaiteilijoiden tarinasta. Hänen isänsä ei ollut taiteilija; hän sai kouluttautua; Roomassa hän tutustui Michelangeloon ja sai tältä neuvoja työskentelyynsä; hän pääsi hovimaalariksi; hän työskenteli niin aktiivisesti, että ehti naimisiin vasta yli 40-vuotiaana; avioliittokaan ei keskeyttänyt hänen uraansa; hän ei kuollut lapsivuoteeseen tai muutenkaan nuorena vaan eli 93-vuotiaaksi; ensimmäisen miehensä kuoltua hän rakastui merikapteeniin ja meni uudelleen naimisiin.

Pohdin Anguissolan tarinaa kuunnellessani, miten moderni hänen elämänsä oli. Samalla siihen sisältyi ajan ennakkoluulojen vuoksi esteitä: naiset eivät saaneet opiskella anatomiaa tai matematiikkaa (siis käytännössä perspektiiviä), joten ne oli vain opittava jotenkin itse. Tätä koulutuksen onttoa kohtaa ei Anguissolan maalauksista kuitenkaan huomaa. Hän on ollut lahjakas, kunnianhimoinen, sinnikäs, tavoitteellinen.

On toki sattumaakin, että elää vanhaksi ja ehtii luoda pitkän uran. Silti jokin Anguissolan pitkässä elämässä tuntuu tarkoituksenmukaiselta: hän ei antanut periksi missään vaiheessa.

 

Pitkäniemen sairaalamuseo

Pitkäniemen sairaalamuseo, Linna-rakennuksessa, avoinna sopimuksen mukaan. Pitkäniemen Linna, 33800 Pitkäniemi.

–

Pääsin tutustumaan Pitkäniemen sairaalamuseoon eli vuonna 1900 rakennetun mielisairaalan historiaan. Tuolloin sairaalaa onkin rakennettu runsaasti: Pitkäniemeen valmistui 28 rakennusta neljässä vuodessa. Alueella oli rakennusvaiheessa jopa oma tiilitehdas ja 700 työntekijää. Museo on perustettu, kun sairaala täytti 75 vuotta.

Rakennukset ovat arkkitehti Magnus Schjerfbeckin toimiston käsialaa. Ulkoapäin kaikki on samankaltaista, vaaleaa ja klassista. Museo toimii Linnassa, entisessä sairaalan ylilääkärien asunnossa, joten se on ainoa rakennus, jonka sisäpuolella kävin. Opaskierros oli kattava ja informatiivinen, vaikka arkkitehtuuri- ja taidepuoli jäikin ymmärrettävästi sairaalahistoriaa vähemmälle.

Linnassa kyllä on taidetta. Enimmäkseen seinillä on ylilääkärien muotokuvia, mutta muutakin taidetta on. Sairaalassa hoidettavana olleilla tateilijoilla kun ei aina ollut rahaa maksaa hoidostaan, ja tällöin maksuksi kelpuutettiin taideteos. Varsin kiinnostava tapa kerätä taidekokoelmaa (sen kun pääsisi joskus penkomaan läpikotaisin!)

Kauniita yksityiskohtia rakennuksessa ovat art deco -tyyliset kattomaalaukset ja yhä toimivat, ylelliset kaakeliuunit. Itse sairaalamuseossa hilpeyttä (ja kauhua) herätti mm. päänmittauslaite, jolla on tutkittu, sopivatko potilaan päänmuodot jonkin mielisairauden mittoihin.

Alue on kaunis ja täynnä erikoisiakin kasveja. Ainut idylliä rikkova nykyajan turhake on ohi paahtava moottoritie, jonka äänet kuuluvat paikoin puutarhaan.

Sairaalamuseoon on pääsy vain sopimalla käynnistä etukäteen.

Kissankorvat (Näyttely: Katriina Oja)

Katriina Oja: Tuoleista ja kissoista. Sampolan kirjasto (Sammonkatu 2, Tampere) 1.-30.9.2016.

–

Kirjastovisiitillä huomasin Sampolan kirjaston aulan vitriineissä Katriina Ojan maalauksia. Ensimmäiseksi näin tuolit: kauniin minimalistisesti maalatuissa, pienissä tauluissa on yksi tuoli kussakin. Punainen nojatuoli, jossa voi kuvitella lukevansa kirjaa. Kirkkaankeltainen pillerituoli yksin, kuin vene aavalla merellä.

Sitten huomasin kissat. Valkoinen kissa näyttää tyytyväiseltä maastoutuessaan valkoiseen tiiliseinään. Vihreässä samettisen näköisessä nojatuolissa istuu keltainen kissa kasvot poispäin. Välillä jopa nojatuolin tyynyllä näyttää olevan terävät kissankorvat.

Ihmisiä ei ole missään, mutta kissat eivät näytä riehaantuneen yksinäisyydestään. Itse asiassa tuntuu olevan selvää, että minä, katsojana, olen kissojen kanssa samassa tilassa. Ne reagoivat minuun.

Maalausten tarkka aiherajaus on miellyttävä. Maalaukset ovat kuin studiokuvia: taustalla ei ole arkista hälinää eikä tavaroita. On keskitytty luonteeseen, niin kissojen kuin tuolienkin.

Ainut, mikä häiritsee, on kuvien asettelu vitriineissä. Maalaukset ovat keskellä vitriiniä, juuri siinä kohdassa, jossa lasiovet kohtaavat. Kuvia on kurkisteltava ovenraon luoman sauman ja varjojen takaa. Seinällä ripustus on selkeämpi.

 

Maisemasta tulee selattava (Näyttelyt: Janne Laine; Janne Laine & Outi Heiskanen)

Janne Laine: Maiseman rajapinnalla. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 10.-27.9.2016.

–

Janne Laine: The Wall (Wood)

Mältinrannan alempi tila on täyttynyt Janne Laineen ja Outi Heiskasen yhteisteoksilla, joissa valokuvien lähes mustavalkoisiin metsämaisemiin on muuttanut asumaan erilaisia myyttisiä olentoja. Yhteistyö vaikuttaa sujuvalta. Tekniikat sopivat yhteen, ja lopputulos on omituisella tavalla kuin kuvitettua kuvaa: ensin toinen kertoo kuvallaan tarinan, sitten toinen kuvittaa sen omalla osuudellaan.

Teoksissa on sekä kaikkialle rönsyilevää elämänvoimaa että surumielisiä kohtaloita. Viimeinen-teoksen olento istuu ainoana elollisena olentona kelottuneessa metsässä. Eläinten retkikunta näkyy siluetteina maisemassa teoksessa, jossa tehdään jo matkaa jonnekin muualle.

Janne Laine & Outi Heiskanen: Viimeinen (yksityiskohta)

Toisaalta tulenväriset juuret kasvavat taivaasta ja uppoutuvat yhä syvemmälle maahan. Kaikki voi alkaa alusta uudestaan.

Näyttely on maisemien lisäksi kuva inspiroitumisesta. Ihmiset jatkavat toistensa työtä ja tarinoita, innostuvat yhä uudelleen toisistaan, ja tekevät sen, minkä me ymmärrämme todellisuudeksi.

–

Gallerian puolella Janne Laine jatkaa yksin. Esillä on jotakin tuttua: metsäkuvia (suuria panoraamoja, joihin voi uppoutua koko katseen alalla) ja jotakin uutta: lasiteoksia (joissa niissäkin kasvaa puita) sekä jopa joitakin kaupunkikuvia: liikennevaloja, kiirehtiviä ihmisiä.

Pidän suuresti panoraamakuvien esittämisestä kirjan muodossa, pitkinä haitareina. Maisemasta tulee selattava kuva, sen voi kokea pala kerrallaan (kuin kävelisi sen sisäpuolella).

Nyt esillä on myös toisenlainen tapa käsitellä maisemaa paloina: pienten vedosten sarja, joka on ripustettu kuin muistipeli tasaisiksi riveiksi seinälle. Maisemissa on pulpahtelevaa maata (kuuma lähde?), palavia pilviä, meduusoja, puita, kantoja. Pienet, säännöllisen neliönmuotoiset kuvat rajaavat kokemuksesta pois kaiken muun kuin sisällön. Ei tarvitse katsoa jokaista teosta erikseen (jahas, millainen maailma tällä kertaa?) vaan saa keskittyä niiden ytimeen.

Janne Laine: Extended Sunset

Lasiteokset on jostain syystä asetettu nilkankorkeudelle, ja niiden lähempi tarkastelu vaatii istumista gallerian lattialle. Se kuitenkin kannattaa. Lasin sisällä kasvavat puut muodostavat ihan omanlaisensa, sumuisen kolmiulotteisuuden.

Pidän näyttelyssä suunnilleen kaikesta. Eniten jään kaipaamaan jatkoa On the Other Side -sarjan siveltimenjälkeä muistuttaville kuvaustavoille. Kuvissa on jotakin kummallisen sateista ja nostalgista mutta myös anatomista: voin kuvitella, kuinka kaikki sivusilmälläkin näkemäni koodautuu silmän soluissa ja hahmottuu aivoissa maailmaksi.

 

Vielä jotakin ehjää (Näyttely: Reima Nevalainen)

Reima Nevalainen. Vuoden nuori taiteilija. Tampereen taidemuseossa (Puutarhakatu 34, Tampere) 11.6.-11.9.2016.

–

Anatomical Study III.

 

 

Myönnän: kävelin Reima Nevalaisen näyttelyssä ensin melko reippaasti. Teosten samankaltainen (hiekkainen) värimaailma liimautui verkkokalvoille, ja kaipasin hengähdystaukoa.

Sitten eteen tuli Anatomical Study III, jonka kohdalla pysähdyin. Ja pysähdyinkin sitten todella – seisoin siinä minuutteja. Näyttely-yleisöä tuli kanssani samaan tilaan ja poistui, ja minä vain tuijotin.

Maalauksessa kiteytyy jotakin äärimmäistä. Kasvoissa mikään ei peilaa mitään toista kohtaa. Pinta on kollaasimainen, kuin kasvot olisivat rikottu kananmunankuori, joka on teipattu uudelleen kokoon. Kaikki, mitä näin, oli kiinnostavaa, eikä katsomiselle olisi ehkä tullut luontevaa lopetuskohtaa koskaan. Jossain vaiheessa vain päätin lopettaa, ja kävelin pois.

Maalauksen katsomisen hetkellä tapahtui jotakin oleellista. Ajatukseni alkoivat harhailla asioissa, joita en tahtoisi ajatella. Joita mieluummin pakenisin. Maalauksen edessä oli helpompaa ajatella ahdistaviakin asioita, olla rehellisesti väsynyt. Palasin aina uudelleen katsomaan maalausta, ja voin koko ajan paremmin. Syntyi jonkinlainen välitön riippuvuus. (En tiedä, oliko hirveää vai oikeastaan ihan hyvä, ettei teoksen kuvaa myyty museokaupassa julisteena.)

Nevalaisen rujot, runnotut, amputoidut ja palasista kootut ihmishahmot ovat paikoin pääkallomaisen dramaattisia, paikoin herkkyydessään jotakin, mikä tuo mieleen Leonardo da Vincin anatomiset piirustukset. Yritin välttää välillä päälle hiipivää koomisuuden tunnetta, mutta laatikkoon sullotuissa, räjähtäneissä vartaloissa oli jotakin huvittavaa myös (vaikkei toki päällimmäisenä ajatuksena ollenkaan).

Kauneimmillaan maalaukset ovat yksityiskohdissa: siinä, miten käsi liikahtaa kankaalla, miten valokuvamaiset kasvot halkeavat maalipinnasta esiin. Kokonaisuudesta jäi vangittuna rempomisen tunne. En tiedä, onko tunne läsnä maalaamisessa (voi varmasti isojen teosten kohdalla ollakin), mutta tavallaanhan taiteen katsominenkin on sitä: olla huoneessa teosten kanssa, alistua niiden pakottavalle tarpeelle tulla nähdyksi.

Tätä kirjoittaessani kuunteen Mozartin Requiemia, ja huomaan kaivanneeni näyttelyyn jotakin tällaista. Kunnon askelta rehelliseen, mahtipontiseen dramatiikkaan: että tämä on nyt elämää suurempaa, olkaa hyvät ja ottakaa tämä vastaan, kuolevaiset!

Pidin muuten kovasti myös Japanissa otetuista valokuvista, jotka pyörivät alakerrassa yhdellä näytöllä. Niissä oli hienoja rakenteita ja pintoja, maa ja vesi kuin maalattua sekin.